keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Locked-in ja kommunikaatio sekä muistiinpano vanhemmista



Katsottiin eilen Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon, 2007).

Julien Schnabelin ohjaus perustuu Elle-lehden entisen päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn romaaniin halvaantumisestaan ja locked-in -syndroomasta sekä siitä, miten hän pystyi kertomaan tarinansa ruumiinsa vankilasta kirjain kirjaimelta, sivu sivulta, kommunikoimalla ainoastaan silmänräpäytyksen avulla.

Baubyn näkökulmaan keskittyvä kuvaus ja hetkittäinen erottuminen siitä, ikään kuin muistutuksena "meidän" maailmamme olemassaolosta, loi läpi elokuvan jatkuvan emotionaalisen intensiteetin ja hyvin vahvan samastumisen kokemuksen. Tätä tuki myös kertojan ääni, Baubyn sisäinen monologi, joka lukkiuttuu Baubyn sisäiseen maailmaan ja jota kukaan muu kuin katsoja ei kuule. Baubyn sisäisen maailman murtaa kuitenkin vähitellen puheterapeutin yritys mahdollistaa kommunikaatio. Puheterapeutin luettelema hypnoottinen kirjalitania ("e, s, a, r, i, n, t..."), jonka avulla Bauby muodostaa sanomaansa, alkaa vähitellen muodostaa aivan omaa merkitystään - merkitystä, joka perustuu äänteiden soinnillisuuteen sekä lausujan ja Baubyn väliseen tunnelataukseen. Käy myös niin, että ajan kuluessa terapeutin ja Baubyn yhteys kasvaa niin voimakkaaksi, että kirjaimia tai sanoja tuskin tarvitaan: terapeutti kykenee vastaamaan Baubyn sisäiseen monologiin. Kommunikaation ihme tapahtuu.

Viestinnän vaikeus myös korostaa, paradoksaalisestikin, sanoman muotoa: Baubyn kieli on uskomattoman kaunista. Tätä tietenkin korostaa vielä se, että tiedämme miten tarkoin jokainen kirjain ja sana on punnittu. Paul Cantelonin musiikki - ja koko soundtrack - on myös hieno.

Elokuvan sisällöstä kaksi asiaa kosketti eniten. Ensinnäkin Baubya ympäröivien hoitohenkilöiden (erityisesti hoitavan neurologin ja puheterapeutin) ymmärrys ja empatiakyky, joka tuntui lähes uskomattomalta. Toiseksi Baubyn oma kasvava ymmärrys vanhemmuuden merkityksestä. Huolimatta puhe- ja ilmaisukyvyn menetyksestä elokuvassa syntyy mahdollisuus perhesuhteiden uudelleenrakentamiseen monien virheiden ja hylkäämisten jälkeen. Rakkaus kannattelee kieltä ja kykyä kommunikaatioon, ei toisin päin.

Jeanette Winterson puolestaan muistuttaa siitä, miten tärkeää on jossakin vaiheessa erottautua vanhemmista ja heidän kertomuksestaan ja konstruoida oma tarinansa:

There are two facts that all children need to disprove sooner or later; mother and father. If you go on believing in the fiction of your own parents, it is difficult to construct any narrative of your own.

In a way I was lucky. I could not allow my parents to be the facts of my life. Their version of the story was one I could read but not write. I had to tell the story again.

I am not Freudian. I don't believe I can mine the strata of the past and drill out the fault-lines. There has been too much weathering; ice ages, glacial erosion, meteor impact, plant life, dinosaurs
... (Winterson 2005, 140.)

Sitaatin loppu nyt oikeastaan vaan tuon Freudin takia. Minuus on eroosioiden tuotetta ja menneisyys on monilta osin pysyvästi menetetty erilaisten kerrostumien ja kulumien alle.

2 kommenttia:

jek kirjoitti...

Paiskasin sua briljantilla, blogisi on niin kiintoisa. Käy blogistani katsomassa, mistä on kyse.

Anna.O kirjoitti...

Kiitoksia! On aina mukava saada positiivista palautetta.