perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kesäjournalisti iskee: 25 Helsingin lippakioskia

Kaupunginarkkitehti Gunnar Taucher (1886-1941) suunnitteli Helsinkiin uuden kioskityypin 1930-luvun lopulla. Lipallinen kioski oli tarkoitettu virvoitusjuomien ja karkkien myyntiin ja ne sijoitettiin tärkeille paikoille, ratikka- tai bussilinjojen päätepysäkeille ympäri kaupunkia. Taucherin käsialaa ovat Helsingissä myös Mäkelänkatu 37-43:n keltainen talorivistö vuosilta 1925-26, Kampin Kansakoulukatu 3:n ammattikoulu vuodelta 1931, Aleksis Kiven koulu Kalliossa vuodelta 1934 sekä Helsingin vanha tyyppikioski, funkkiksen ja uusklassismin rajoilla liikkuva "lankarullakioski" vuodelta 1928. Rakennettiin urbaania Helsinkiä. 30-luvun lopun ensimmäisiä lippakioskeja ei Helsingissä kuitenkaan ilmeisesti ole jäljellä, nykyiset on rakennettu 1940-50-luvulla.

Ajattelin aikaisemmin, että Helsingin kiinnostavin kioskimalli olisi funkkista edustava lankarullakioski. Tämän tutkimusmatkan jälkeen ykkössuosikin paikan otti kuitenkin sympaattinen lippakioskien prototyyppi, kaarevaikkunainen lippakioski, joita on Helsingissä nyt jäljellä kolme: Mika Waltarin aukiolla Etu-Töölössä, Kaisaniemen puistossa sekä Otto-Iivari Meurmanin puistossa Käpylässä. Lankarullakioskeja on tällä hetkellä neljä: Espan molemmat kioskit, Kasarmitorin kioski sekä yllättäen myös Ruskeasuon kioski.

Anne Mäkinen on kirjoittanut artikkelissaan "Puistojen koristus ja katutilan kaunistus - Helsingin kioskien historiaa" näin:
Uusi tyyppikioski oli suurempi kuin edeltäjänsä ja sen varusteisiin kuuluivat sähkö, vesijohto, viemäri ja boileri veden lämmitykseen. Arkkitehti oli miettinyt laitteille ja tavaroille omat paikkansa ja miten ne olivat helposti saatavilla. Kioski oli ensimmäisen kerran suunniteltu myös työtilaksi. Seuraavassa lippakioskityypissä etuseinä oli muutettu suoraksi. Näitä kaupunginarkkitehti Hilding Ekelundin allekirjoittamien piirustusten mukaisia kioskeja rakennettiin useita kappaleita 1940- ja 1950-luvulla.
Näissä kioskeissa eletään ja tehdään kauppaa edelleen. Ensimmäisiä Taucherin kaarevaikkunaisia kioskeja on jäljellä kolme kappaletta (Mika Waltarin aukion/Eliten, Käpylän Otto-Iivari Meurmanin puiston ja Kaisaniemen puiston kioskit), Hietalahden torilla on erikoinen soikea lippakioski ja muut 17 lippakioskia ovat Taucheria kaupunginarkkitehtina seuranneen Ekelundin (1893-1984, Taidehalli, Olympiakylä, Velodrom) vähän muuttamaa, suoraikkunaista kioskimallia. Uusittu kioski ei ole aivan yhtä omaperäinen kuin Taucherin originaali mutta käytössä yhtä toimiva. Parhaaksi kioskiksi osoittautuva Käpylän lippakioski edustaa kuitenkin Taucherin alkuperäistä kaarevaikkunaista mallia.

Hesarin artikkelin mukaan (5.7.2013) vapaita kioskeja olisi voinut vuokrata tälle kesälle käyttöön vielä 12.7. saakka. Nyt näyttää siltä, että neljässätoista Helsingin kioskissa on toimintaa, neljä jäi vapaaksi ja seitsemän on syystä tai toisesta poissa käytössä tai kiinni. 

1. Mika Waltarin aukion eli Eliten aukion kioski (Runeberginkadun, Oksasenkadun ja Apollonkadun risteyksessä Etu-Töölössä)

Kaarevaikkunainen lippakioski kokeilee tänä kesänä uudenlaista konseptia: kioskista saa kahvia, jäätelöä sekä kahvileipää, mutta myös erilaisia salmiakkeja. Testiryhmä piti vanhanmallisesta karkkikauppa/kahvilasta, josta voi ostaa muutamalla pennillä yhtä ja muutamalla toista makeislajiketta. Kioskin takana Mika Waltarin veistoksen edustalla on varjoisia tuoleja ja penkkejä asiakkaita varten, kaiuttimista soi vanha iskelmä.


2. Kauppakorkeakoulujen kioski (Runeberginkadun ja Arkadiankadun risteyksessä Etu-Töölössä)

Kauppakorkeoiden kioski lähempää

Kauppakorkeakoulujen kioski on ollut hyvässä ja tyylikkäässä käytössä pitkään. Temppeliaukion kirkon turistit voivat ostaa kahvia, leivonnaisia ja jäätelöä, ohikulkija voi napata kahvin mukaansa. Takana on viihtyisiä penkkejä, joilla istuskella. Kioski on hyvä esimerkki Ekelundin 40-lukulaistamasta kioskimallista: 30-luvun pyöreä etuseinä on vaihtunut tasaiseen ja luukkujen takaa avautuu neliömäinen ikkunaerkkeri.


3. Kansallismuseon eli Manalan kioski Museokadun taksitolpalla Etu-Töölössä

Manalan edustan kioski seisoo taksitolpan kupeessa luukut kiinni. Taustalla olevalla Jaskan grillillä on iltaisin kuhinaa, mutta lippakioskia ei ole saatu kunnolla toimintaan, joskin viime kesänä sieltä ehkä sai iltapäivälehden ja kahvia.


4. Nordenskiöldinkadun eli Topeliuksenkadun kioski Taka-Töölössä (liikenneympyrässä teiden risteyksessä)

Tällä kioskilla oli viime tai toissakesänä juhlat, mutta muuta toimintaa ei ole sen jälkeen näkynyt. Sijainti liikenneympyrän keskellä on hankala. Toisaalta sopivalla suunnittelulla se saattaisi kutsua ihmisiä luokseen. Liikenneympyrän reunoilla on paljonkin takatöölöläistä elämää: Vastarannan kiiski, Makuuni, intialaisia ravintoloita sekä Korjaamo muutaman korttelin päässä.


5. Laajalahden puistikon eli Munkkiniemen puistotien kioski (puistotien päädyssä nelosen ratikkapysäkin vieressä)

Munkkiniemen kioski on oma suosikkini monen vuoden takaa. Siinä voi pysähtyä matkalla Tarvaspäähän tai Munkan rannalle mennessä ja se on myös munkkiniemeläisten suosiossa.


6. Ruskeasuon kioski (Tenholantien ja Mannerheimintien risteyksessä)

Ruskeasuon kioski on hankalassa paikassa Ruskeasuon Teboilin kupeessa. Se olisi vapaana vuokrattavaksi mutta ongelmia on kaksi: Taucherin 1928 suunnittelemassa funkkiskioskissa ei ole samanlaisia tiloja kuin seuraavan vuosikymmenen lippakioskeissa. Lisäksi Teboilin risteys ei ole ihanteellisin sijainti. Viereisissä kortteleissa on lähinnä toimistoja, ja Ruskeasuon asukkaita voi olla hankala houkutella Teboilin nurkalle aikaa viettämään.


7. Maunulassa, Suursuon ostoskeskuksen kioskin paikka, nyt tilalle rakentuu uusi massiivinen S-market

Paikallisilta kyselemällä löytyy oikea sijainti: "R-Kioski on tuossa vieressä. Ai lippakioski? Se otettiin pois." Suursuon vanhaa ostoskeskusta vastapäätä rakentuu nyt uusi S-market. Kuva on S-marketin (ja entisen lippakioskin) takapuolelta, näkyvissä vielä vanha kaupparakennus. Ainakin Googlen streetview on kuitenkin tallentanut lippakioskin kartalleen.



8. Lapinlahden puistikon kioski (mm. Eerikinkadun ja Albertinkadun muodostamassa risteyksessä Kampissa)

Lapinlahden puistikon kioski vaikuttaa olevan poissa käytöstä. Sitä ei ole maalattukaan aikoihin, vaalea keltainen poikkeaa valtaosasta muita lippakioskeja.


9. Hietalahdentorin kioski (torin kupeessa, ravintola Salven edessä liikenneympyrässä)

Ingman on pystyttänyt oman jäätelökioskinsa Hietalahdentorin kioskin kupeeseen: sähkö tulee lippakioskista mutta muuten kioskia ei käytetä, mikä on sääli etenkin koska Hietalahden kioski on poikkeus lippakioskien joukossa. Muiden kioskien tavoin siinä on keltainen puuverhoilu, mutta kioski muistuttaa myös Taucherin varhaisempaa lankarullakioskia - se on muodoltaan soikea. Hietalahden kioski olisi myös ollut vapaa vuokrattavaksi tänä kesänä.


10. Eiran puistikon kioski Tehtaankadulla Eirassa (Mikael Agricolan kirkon vieressä)

Kioski ja Tehtaankatu

Eiranpuistikon kioski on perinteisessä käytössä jäätelökioskina. Lippakioskilla myydään Valiojäätelöä.


11. Ravintola Sea Horsen kioski Vuorimiehenpuistikossa Eirassa

Sea Horse on laajentanut terassinsa Vuorimiehenpuistikon aukiolle, lippakioski toimii baaritiskinä.


12. Johanneksen kioski Johanneksen kirkon edustalla, Design-museota vastapäätä Eirassa

Johanneksen kirkon kioski vaikuttaa toiminnassa olevalta mutta retkipäivänä sen luukut olivat kiinni.


13. Kasarmitori ja kioski
Kasarmitorin kioski läheltä

Kasarmitorin kioski on yksi neljästä Taucherin lankarullakioskista, se on toiminnassa kahvilana.



14. Pohjoisen Esplanadin Kauppatorin puolen kioski

Valiojäätelö on ottanut käyttöönsä Pohjoisen Esplanadin ja Fabianinkadun kulmassa sijaitsevan lankarullakioskin.


15. Pohjoisen Esplanadin Svenska Teaternin puolen kioski

Espan toinen lankarullakioski Mikonkadun ja Pohjoisen Esplanadin kulmassa on kahvilakäytössä. Sieltä saa myös Mövenpick-jäätelöä.


16. Katajanokan kioski (Puistossa Uspenskin katedraalin takana)

Katajanokan kioski on upealla mutta syrjäisellä paikalla Uspenskin katedralin takana. Ruskeasuon ja Hietalahden tavoin se jäi tänä kesänä vapaaksi. Takana oleva aurinkoinen puisto olisi mahdollisuuksia täynnä.


17. Kaisaniemen puiston kioski

Kaisaniemen puiston kioski on yksi kolmesta kaarevaikkunaisesta (Eliten ja Käpylän lisäksi). Perinteinen kioski, josta saa kahvia, jäätelöä, virvoitusjuomia ja karkkia.


18. Liisanpuistikon kioski Liisankadun rannanpuoleisessa päässä Kruunuhaassa

Liisankadun kioski on aito kasarikioski: ikkunan yllä on vanhoja Valion ja Coca Colan mainoksia, tarjolla kahvia, jäätelöä, virvoitusjuomia sekä iltapäivälehdet - ei mitään käsintehtyjä italialaisia jäätelöitä taikka mummon keramiikka-astioita, vaan  kunnon perinteisiä myyntiartikkeleita. Vain hodarit taitavat puuttua.


19. Pitkänsillan kioski Kaisaniemen puiston edustalla

Pitkänsillan kioski on vapaa, mutta todella hankalalla paikalla vilkkaasti liikennöidyn tien kupeessa.



20. Karhupuiston kioski Kalliossa
Karhupuiston kioski läheltä

Karhupuiston kioski on Helsingin toiseksi upein lippakioski. Lgbt-kioski tarjoaa erilaisia virvoitusjuomia, jäätelöä, cacahouetteja, t-paitoja, vaikka mitä. Karhupuistossa on ihana viettää aikaa ja kalliolaiset ovat ottaneet paikan omakseen.


21. Helsinginkadun kioski (Hesarin ja Fleminginkadun risteyksessä Kalliossa)

Hesarin kioskista on olemassa kuvia avonaisena Pussikaljaelokuvan kohtauksista, mutta todellisuudessa se taitaa olla poissa käytöstä.


22. Paavalin kioski Paavalin kirkon edustalla Vallilassa

Paavalin kirkon kioski on poissa käytöstä. Tila muistuttaa paljon Katajanokan kioskin miljöötä ja takana olevaan puistoon voisi saada mukavia paikkoja asiakkaille.


23. Arabian kioski Intiankadun päässä

Arabian kioski on tänä vuonna koruton ja perinteinen: kahvia, jäätelötötteröitä ja -puikkoja.


24. Käpylänaukion kioski Mäkelärinteentien päädyssä (Tuusulanväylän alussa)

Käpylänaukion kioski Tuusulanväylän alussa on Ruskeasuon tavoin ikävästi bensa-aseman kupeessa ja kuten Pitkäsilta, vilkkaasti liikennöidyn tien varressa. Bussipysäkillä nainen ihmettelee, mikä kioskissa kiinnostaa ja neuvoo heti siirtymään kohti Käpylän keskustan kioskia: "Se on auki ja sitä pitävät aivan loistavat nuoret miehet. Menkää ehdottomasti sinne kahville, ihana paikka!"


25. Otto-Iivari Meurmanin puiston kioski Käpylän keskustassa

Käpylän kioski läheltä

Käpylän kioski takaa, Otto-Iivari Meurmanin puisto on asiakkaita varten

Helsingin lippa- ja lankarullakioskeista paras on ehdottomasti Otto-Iivari Meurmanin puistossa Käpylässä sijaitseva kioski. Se on kaunis kaarevaikkunainen kioski, joka sijaitsee ison puiston laidalla. Käsintehty jäätelö on taivaallista, erikoiskahvit samaten. Asiakkaat voivat loikoilla vilteillä nurmikolla, juoda pullakahvit terassituoleilla taikka keinua riippumatossa kuuntelemassa Laila Kinnusta.

Helsingin lippakioskit tuntuvat jakaantuvan kolmeen-neljään eri ryhmään. Ensin on perinteiset kioskit, kuten Kaisaniemi tai Liisanpuistikko Kruunuhaassa, joista saa kahvia, karkkia, jäätelöä. Sitten ovat jäätelökioskeina toimivat kioskit kuten Eiranpuistikko tai Espan ensimmäinen lankarullakioski. Kolmantena ovat kahvilakioskit, kuten Kasarmitorin kioski tai Espan toinen lankarulla. Ja sitten ovat vielä kahvilakioskit, joissa järjestetään erilaisia tapahtumia ja jotka ovat muuttuneet kaupunginosiensa eräänlaisiksi yhteisiksi olohuoneiksi. Kaikilla on oma paikkansa kaupunkikuvassa, mutta erityisesti viimeistä lajia olisi mukava saada tyhjinä oleviin kioskeihin esimerkiksi Katanokalle, Paavalin kirkolle taikka Kansallismuseon puistikkoon Etu-Töölöön.

Lankarullakioskit
Kasarmitorin kioski
Kaksi Pohjoisen Esplanadin kioskia
Ruskeasuon kioski

Kaarevaikkunaiset lippakioskit
Mika Waltarin aukio / Elite Etu-Töölössä
Kaisaniemen puisto
Otto-Iivari Meurmanin puisto Käpylässä

Soikea lippakioski
Hietalahden tori

Suoraseinäiset lippakioskit
Nordenskiöldin/Topeliuksenkadun liikenneympyrä Taka-Töölössä
Kansallismuseon puisto
Kauppakorkeakoulut
Lapinlahden puistikko
Eiran puistikko
Vuorimiehen puistikko
Johanneksen kirkko
Katajanokka
Liisan puistikko
Pitkäsilta
Karhupuisto
Helsinginkatu
Paavalin kirkko
Arabia
Käpylä
Maunula/Suursuon ostoskeskus (poistettu)
Laajalahden aukio Munkkiniemen puistotiellä

Lippakioskikartta


View Lippakioskikartta in a larger map




perjantai 5. heinäkuuta 2013

Eräänlaisia tulkintoja. 2 elokuvaa



Näin alkukesästä Michael Haneken Amourin ja Baz Luhrmanin Great Gatsbyn ja ajattelin että näillä ohjaajilla ei ole kyllä mitään tekemistä toistensa kanssa. Molemmissa on jotakin hyvin erikoista ja omaleimaista, mutta ensimmäinen tekee elokuvia jotka ahdistavat vuosia katsomisen jälkeen ja jälkimmäinen puolestaan visuaalisesti sädehtiviä tulkintoja klassikkoaiheista. Molempien jälkeen jäi vaivaamaan kysymys tulkinnasta.

Haneken Amourin kuvaama vanhuus, vanheneminen, sairastuminen, liikuntakyvyn menettäminen, vähittäinen elämän merkityksen katoaminen alkaa kaihertaa mieltä vasta jälkikäteen. Ennen tätä, heti katsomisen jälkeen, pysäyttää kuoleman rajuus. Miksei mies anna naiselle vaikka yliannosta morfiinia? Kaikki tapahtuu hetkessä, tietenkin. Ensin mies ajaa partaa, havahtuu naisen kivunhuutoihin makuuhuoneessa, saapuu auttamaan. Ja sitten, tekee päätöksen sekunnin sisällä. Katsoja on odottanut tätä hetkeä. Vaimo vannotti jo alussa ettei koskaan enää palaa sairaalaan. Mutta silti päätös on äkillinen ja raju. Sen jälkeen kaikki on mahdottoman arvailun varassa. Mitä mies tekee? Alussa on nähty, että nainen makaa sängyllä kukkien koristamana. DVD:n voi kelata alkuun ja varmistaa: ruumis on ollut huoneessa jo pitkään. Teippien tarkoitus on pitää haju poissa. Mies on lähtenyt, mutta minne hän voisi enää mennä? Hän ei kuole, mutta katoaa naisen kuoleman myötä.

Myös Great Gatsby päättyy kuolemaan - ja lähtöön. Gatsby makaa arkussa ja Daisy on lähtenyt. Luhrmanin tulkinta Fitzgeraldin romaanista on kuitenkin niin erilainen kuin mihin teos tuntuu tarjoavan ainesta, että elokuvista lähtiessä on hämmentynyt olo. Pitäisi päästä kelaamaan taaksepäin ja tarkistamaan kohtaus kerrallaan. Tuntuu, että henkilöt ovat "toisenlaisia" kuin kirjassa: Gatsby vielä rakastuneempi, vielä enemmän illuusionsa lumoissa, jopa naurettava. Daisy taas vielä enemmän oman elämänsä lumoissa, lopussa jopa julman itsekäs. Ja Tom puolestaan kaikkea paljon vähemmän: vähemmän urheilutähti, vähemmän ajattelematon, vähemmän kiero.

***

Ennen Haneken elokuvan katsomista tiesin siitä jotakin lehdistä ja netin arvioista. Lopun vaivaamana ja sen värittäessä elokuvan uudelleen palaan nyt katsomaan mm. mitä vanhan pariskunnan tyttärestä sanottiin. Oliko hän toisten mielestä jotenkin kylmä? Itse en ajatellut niin. Muusikkoperheen tytär kiertää maailmaa orkesterin kanssa ja puhuu kyllä halvaantuneena makaavalle äidille sijoittamisesta. Samalla tytär haluaisi tehdä jotakin. Vanhemmat puolestaan eivät halua häntä edes käymään. Nainen ei halua, että kukaan näkee häntä puhe- ja liikuntakykynsä menettäneenä. Niin kuin mies sanoo, se on nöyryyttävää sekä vaimolle että miehelle itselleen. Haneken elokuva on lopulta elokuva ylpeydestä enemmän kuin rakkaudesta. Ja rakkaudesta siinä, missä se hyväksyy ylpeyden. Tämä kaikki pakottaa ajattelemaan tilanteen uudelleen. Pariskunnasta ja heidän tyttärestään, heidän tavoistaan toimia, on paljon sanottavaa vaikka itse elokuvassa ei tapahdu paljon. Ensin loppu nyrjäyttää jotakin ja sitten niin alkaa tehdä itse aihe.

Luhrmanin elokuva puolestaan käskee lukemaan Fitzgeraldin kirjaa. Jokin elokuvassa on pielessä. Ei vain 3D:nä näytetyt visuaalisesti räjähtelevät juhlat ja nykyartistien kavalkadi (joiden kappaleista on sovitettu 20-luvun jazzia) (molemmat ovat Luhrmanin omintakeisuutta ja elokuvan erikoisuutta). Kirjassa kertoja jakaa tarinansa, koska Gatsby on hienoin hänen tapaamansa ihminen: avosydäminen, nöyrä ja ylpeä yhtä aikaa. Rakastunut. Lopussa kertoja tekee kaikkensa, jotta Gatsbyn hautajaiset olisivat tämän arvoiset. Ainakin Gatsbyn isä saapuu paikalle ja jo kertojan tapa puhua antaa tarinalle mielekkään päätöksen siitä huolimatta että Gatsby oli ihminen, joka käytti elämänsä ajamalla takaa jotakin mikä ei voinut olla todellista. Elokuvassa Gatsby jää yksin, hänen projektinsa esitetään mielettömäksi ja kertoja päätyy mielisairaalaan. Ikään kuin kaikki kesän aikana tapahtunut katoaisi olemattomiin syksyn ja talven myötä. Ehkä ratkaisu omiini ja Luhrmanin tulkinnan eroihin löytyy toisista elokuvaversioista. Niistä, joissa kesän kuumuus on vielä läpitunkevampi ja juuri sen aiheuttama hulluus jää muodostamaan yhteyksiä tapahtumiin ja niiden epätodelliseen luontoon.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Viimeksi luettuja - fragmentti

Kirjoja keväästä 2012 kesään 2013;

Ryszard Kapuscinski: Ebenpuu (1998)

Katri Lipson: Kosmonautti (2008)

Salma Rushdie: Vimma (2001)

Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho (2009)

Markus Nummi: Karkkipäivä (2011)

Paul Auster: Collected Poems (2004)

William S. Burroughs: Hämy (1951)

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-1877)

Colette: Chéri (1920)

Aino Kallas: Reigin pappi (1926)

Timo K. Mukka: Sankarihymni (1965)

Doksiadis & Papadimintrion: Logicomix (2010)

Don DeLillo: Americana (1971)

Edna G. Bay: Asen, Ancestors and Vodun (2008)

Eino Leino: Alla kasvon kaikkivallan (1917)

Amélie Nothomb: Une forme de vie (2010)

Juha Mannerkorpi: Sudenkorento (1970)

Octavio Paz: Ruhtinas ja narri (1988)


perjantai 14. kesäkuuta 2013

Muistiinpano: nähtyjä asioita II

Tätä kevättä on määrittänyt ennen näkemätön kiire, pitkä talvi (laitoin talvitakit säilöön kaksi päivää ennen vappua), yllättäen tullut aurinkoinen kevät helatorstaista alkaen ja helteet toukokuun lopusta eiliseen, jolloin sade taas alkoi.

Viime sunnuntaina loppui Lahden AMK:n taideinstituutin neljännen vuosikurssin opiskelijoiden opinnäytetyönäyttely Piste Kaapelitehtaalla. Montaa vastaavaa ei ehkä ole enää jäljellä, sillä kuvataiteeseen otettiin viimeiset opiskelijat viime vuonna. Näyttelystä jäivät mieleen Risto Lehtisen valtavat akryyli/tempera/öljymaalaukset, jotka olivat kuin tummia lampia sekä Anu Haapasen utuisat, violetinturkoosit öljymaalaukset.

Viikonloppuisen galleriakierroksen toisena kohteena oli Korjaamon Gallerian näyttely Sensibility: Santeri Tuorin tuttuja metsänkuvia, Sandra Kantasen hämyisiä maisemia, Markus Henttosen urbaania tilaa, Tiina Itkosen etelää ja Riitta Päiväläisen aivan ihmeellisiä, maisemaan maastoutuneita vaatekappaleita.

Ihmeellinen oli myös Susanne Gottbergin näyttely uudella Forsblomilla (kauankohan muutosta on?). Luulen nähneeni Gottbergin puupinnoille maalattuja läpikuultavia, puunsyyt esiin jättäviä teoksia joskus Esplanadilla, mutta nyt uutta oli se, että monella teoksella oli minimalismistaan huolimatta tunnistettava intertekstinsä. Kuvattuina oli taidehistorian klassikkomaalauksista poimittuja tiloja, joista on poistettu kaikki muu paitsi pieni yksityiskohta: kankaan laskos, päähine, pöytä. Esimerkiksi "Folded White" -teos (2012, öljy ja värikynä puulle) kuvaa Da Vincin viimeisen ehtoollisen pöytäliinaa - ja omaa materiaaliaan eli puuta.

Helsinki Contemporary -galleriassa oli puolestaan Ville Anderssonin, Saara Ekströmin, Liisa Lounilan, Jukka Rusasen ja Maiju Salmenkiven teoksia sekä Anssi Kasitonnin puolikas auto. Kehittelen mielessäni ajatusta, jossa Maiju Salmenkivellä, Tiina Mielosella sekä eräällä muutama vuosi sitten Kiasman Carnegie Art Award -näyttelyssä esiintyneellä taiteilijalla on jonkinlainen yhteinen tarina, mutta ilman kolmatta palaa (ja Carnegien sivujen ollessa vasta rakenteilla) tämä palapeli ei täydenny. Sen sijaan Jukka Rusasen upeat, pohjustamattomalle kankaalle maalatut ja kukka-asetelmiksi paljastuvat väripinnat alkavat nyt viikon jälkeen muistuttaa Heikki Marilan kukista, joita oli esillä vuosi sitten Tukholmassa Kuninkaallisella taideakatemialla, molemmissa on jotain hallitsematonta, vaikkakin Rusanen on vieno ja jopa hillitty siinä missä Marila puolestaan ennemminkin groteski.

Ääniä ja liikkeitä tilassa


Spaceparticles #5 from Liisa Pentti on Vimeo.

Toissa lauantaina käytiin katsomassa tämä: Liisa Pentti + Co:n Spaceparticles #5, Terry Rileyn teokseen In C.

Näin aiemmin keväällä videon, jossa 32 vähän heiluvalle alustalle asetettua metronomia vähitellen synkronoituu samaan rytmiin alustan liikkeen ansiosta. Metronomien sekasortoa ja hiljakseen rakentuvaa marssiääntä katsoo hypnotisoituneena. Vertausta Pentin esitykseen ei malta olla tekemättä tämän saman hypnoottisuuden vuoksi.

"Tilapartikkeleissa" (vai "tila-avaruuspartikkeleissa"?) - jotka ovat tanssijoita joista kukin edustaa Rileyn teoksen yhtä instrumenttia tai rytmiä - oli vielä vahvempi vangitseva voima. Tila ja musiikki ohjaavat seuraamaan aina yhtä tanssijaa ja yhtä ääntä, ja taustan muodostavat muut liikkeet ja muut äänet. Kohosteiseksi kulloinkin nouseva liike kertoo jotakin äänestä ja rytmistä, ja päin vastoin.

Toukokuun lopun ja kesäkuun alun Helsingin yllättävissä helteissä Suomenlinnan Galleria Augustan tila on kaunis, kirkas ja viileä. Rileyn teos kestää 63 minuuttia, samoin Spaceparticles. Tunnin teos on yhtä aikaa yllättävän kevyt katsoa ja samalla raskas; katsojien ruumiinlämpö laskee ja laskee kivisessä tilassa, tanssijat puolestaan muuttuvat lämpimimmiksi ja lämpimimmiksi. Tilan avoimuus, katsojien läsnäolo tilassa, ehkä tuottaa tunteen, että myös itse pitäisi liikkua - tai että on ikään kuin läsnä ja ulkopuolella yhtä aikaa.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Muistiinpano: nähtyjä asioita

"Näitten rantojen autius on ankara ja ahdistaa mielen, eikä yksinäisempää alaa liene monta Vironmaalla eikä Svean valtakunnassa, ja yhtä hyvin olisi minut taidettu lähettää exiliumiin elikkä maanpakoon Suomen elikkä Ruotsin Lappiin."
Aino Kallaksen Reigin pappi on niitä romaaneita, joiden loppua on vaikea muistaa. Mitä tapahtuu papin vaimolle, kun tämä on ollut noituudesta eli aviorikoksesta syytettynä Tallinnassa? Tarinan alku on toistuvissa katastrofeissa, rantojen autiudessa ja loputtomassa talvessa. Pappi oppii elämään syrjäisessä Reigin kylässä, mutta lapsensa ja omaisuutensa menettäneen Catharinan on pakko päästä pois. Oikeuden istunnossa todistajat näkevät ennemmin lemmenjuomia ja variksina karkaavia rakastavaisia kuin rakkautta ja halua aloittaa alusta. Pappi taitaa antaa anteeksi ja elää vanhaksi Reigissä hylkeiden keskellä. Catharina ja Jonas varmaankin teloitetaan. Sataa lunta ja mennään hevosvaunuilla. Jossakin kohtaa jäät alkavat sulaa.

Toinen teos, josta jäävät mieleen lumiset maisemat ja matkat: Anna Kareninina. Uusi elokuva perustuu niin vahvasti matkakuviin, että alkaa jo epäilyttää. Joko romaanissa ollaan koko ajan junassa, tai sitten teos leimaa lukijaansa matkan tunnun.

Tämä talvi on ollut valottomin pitkään aikaan. Nyt on maaliskuu ja aurinko palannut, mutta moneen kuukauteen sen poissaoloa ei edes huomannut. Vain kyky nähdä asioita kuihtui. Ulkotilat oli tarkoitettu siirtymiseen paikasta toiseen.

Jotain näkyi kuitenkin. Kaapelitehtaan kuvanveistäjien teosvälitystilaisuudessa oli helmi-maaliskuun taitteessa:
  • jalkoja, jotka sukeltavat jalustaan; 
  • kukkia, jotka avautuvat hiekan painosta; 
  • puita, joissa roikkuu valkoisia palasia; 
  • groteskeja hahmoja; 
  • sulaneita astioita; 
  • elegantteja rintakuvia; 
  • melkein-käyttöesineitä ja 
  • vihreitä ja oransseja grafiikoita.


tiistai 27. marraskuuta 2012

Videossa, altaassa

Johtuuko se elämästä liikkuvien kuvien maailmassa vai omista mieltymyksistä (vai ensimmäisen vaikutuksesta jälkimmäisiin), mutta joka tapauksessa videotaide tuottaa ihan ihmeellisiä elämyksiä.

Tony Ourslerin outoja projektiohahmoja (sellaisia möykkyjä, johon oli projisoitu vihreitä ja violetteja alieneita) oli esillä Galleria Forsblomilla lähes viisi vuotta sitten, mutta ne palaavat aina mieleen. Samaten tanskalaisen Jesper Justin kovin perinteiset ja draamalliset lyhyet elokuvat, jotka olivat Carnagie-ehdokkaina 2008 (ja saivat toisen palkinnon).

Pyhäinpäivänä galleriat ja museot menivät tyypilliseen tapaan jo neljältä kiinni, mutta Amos Andersson oli kuuteen saakka auki ja päädyin sinne - vaikka täytyy myöntää, että Boutique-näyttelyn mainosmateriaalit eivät varsinaisesti sisään houkutelleetkaan. Sattumalta löytyvät kuitenkin parhaat asiat.

Amoksen ensimmäisen kerroksen parvi oli muutettu suljetuksi käytäväksi, jonka varrella oli esillä Paola Suhosen ja Mikko Ijäksen yhteisprojekti "Seitsemän sadun maa" (2012). Se koostui seitsemästä tilasta ja tilojen videoista, jotka olivat jossakin muotikuvan, mediataiteen ja amerikkalaisen elokuvan rajamailla. Ensimmäisessä tyttö kävelee koivikossa samalla kun katsojat haistelivat koivun tuoksua, toisessa katsottiin design-penkiltä jonkinlaista road-movieta. Ja kolmas, se paras, oli idealtaan aivan käsittämätön.

Paola Suhonen & Mikko Ijäs: Uima-allas, kuva: Kari Siltala
Suljetun parven laidalle oli kaakeloitu syvä uima-allas, joka käytännössä ulottui ensimmmäisen kerroksen lattiaan saakka. Pohja oli laatoitoitettu valkoisilla kaakelineliöillä, reunat sinisillä, ja katsojat kurkottivat parven kaiteen yli katsomaan uima-altaan pohjaa. Pohjalle virtasi ohut kerros vettä ja vedessä ja kaakeleissa oli kloorin tuoksu. Ja veden pintaan ja valkoisiin kaakeleihin oli heijastettu Suhosen ja Ijäksen video, jossa kaksi mallia kävelee uima-altaan reunalla. Välillä kuvaan piirtyy Ijäksen animoitu versio Botticellin Venuksen syntymästä. Samaan aikaan altaassa soi Magenta Skycode. Ihmiset roikkuivat parven yli, uima-altaan pohjaa tuijottaen, kloorilta tuoksuen.


lauantai 24. marraskuuta 2012

Vieraan kielen ymmärtämisestä

On pitänyt tehdä listaa suomeen tulleista ilmaisuista, joita en ymmärrä. Siksi tämä kommentti valtion tilaamassa teoksessa käytetystä "epäselkokielestä" "syväongelmineen" toi mielenrauhaa. Olen vuosia miettinyt, mitä esimerkiksi sanalla "prosessijohtaminen" yritetään hakea, etenkin sen sanalla "prosessi", jonka pitäisi tarkoittaa tapahtumasarjaa vailla selkeää päätepistettä. Ystävä kertoi olevansa työpaikallaan "prosessin omistaja". Kuinka mukavaa. Mutta miksei voi puhua vaikkapa jonkin asian suunnittelusta, projektista vastaamisesta: jostakin konkreettisesta abstraktin "prosessin" sijaan. Minulle prosessilla on kaksi merkitystä: muutosten kokonaisuus ja oikeudenkäynti.

Huoh, kieli.

***

Sanat, jotka eivät tarkoita mitään, sanat, jotka tarkoittavat oikeastaan vähän jotakin muuta ja sanat, jotka kuulostavat hyviltä mutta tarkoittavat ihan päinvastaista ilmestyvät helposti teksteihin, kun ajattelemiseen, kirjoittamiseen, kirjoitetun lukemiseen ja sen korjaamiseen ei ole kunnolla aikaa eikä energiaa. Sitten ne herättävät lukijoissa ihmetystä. Joskus tuntuu kuin lukisi vierasta kieltä.

***

Ymmärtäminen vaatii konteksteja: "prosessijohtaminen" on käytännössä varmasti ihan yksinkertaista ja "syväongelma" on varmaankin (sanojen "syvä" ja "ongelma" merkitysten perusteella) ongelma, joka on tosi paha. Silti kumpikaan ei tunnu tuovan kieleen mitään uutta tai ilmaisuvoimaista: ensimmäinen tarvitsee pitkiä selityksiä ja konkreettisia esimerkkejä tullakseen ymmärrettäväksi, jälkimmäinen on toistelias.

Sanojen ymmärtäminen vaatii yleensä sitä, että niillä on jokin yhteys kokemuksiin. "Aurinko", "väsynyt" ja "punainen" voidaan ainakin jollakin tasolla esittää. "Verotkin" voidaan esittää - tarvitaan vain vähän metakieltä tai ainakin malli vaikkapa verokortista ja taustatietoa siitä, miten yhteiskunta toimii.

Monille prosessinomistajuudesta alkaa varmasti jo tulla kokemuksellista ja sanalle vakiintuu uusi merkitys. Sitten onkin taas helpompi ymmärtää.

Paitsi tietenkin silloin, kun joku puhuukin prosesseista siinä alkuperäisessä, paljon abstraktimmassa ja avoimemmassa merkityksessä.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Muistiinpano: Itsemurhan filosofiasta

Luin lokakuussa vähän, muutaman artikkelin, arvioitavan teoksen, aloittelin kaikenlaisia hulluuskirjallisuustietokirjoja, mutta eräänä lauantaina ihan lokakuun alussa aloitin ja lopetin saman päivän aikana Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofian (2012). Se oli hyvä kirjavalinta ja jäi mietityttämään, monesta eri syystä.

Toinen luku "Filosofit ja itsemurha: historiallinen katsaus" on ensinnäkin erityinen katsaus filosofian historiaan. Ehkä klassikoita pitäisi aina ajatella näin: jonkin tietyn aiheen kautta. Tässä tapauksessa Platonin, Aristoteleen, epikurolaisten, stoalaisten, Spinozan, Humen, Schopenhauerin... ajattelut avautuvat suhteessa kuolemaan - käsitykset heijastelevat filosofien koko muuta tuotantoa, ja samalla ikään kuin paljastavat siitä olennaisen. Varsinkin moraalifilosofia kiteytyy, tietenkin, kysehän on elämästä ja kuolemasta.

Toiseksi, itsemurhan yhteys mielenterveysongelmiin tulee käsitellyksi tavalla, joka avaa samalla muuta keskustelua mielenterveysongelmista. Teoksessa pidetään huolta siitä, että itsemurha ei redusoidu pelkäksi psyykkisesti sairaan ihmisen teoksi, ja tullaan puhuneeksi yleisesti siitä, miten kirjoittaa "hulluudesta" - ilmiöistä, jotka irrationaalisiksi luokitellaan. 
Kun itsemurha-alttius käsitetään yksilöpsykologiseksi ongelmaksi, psykiatriassa on päätetty jo ennalta, millaisen ilmiön kanssa ollaan tekemisissä. Näin psykologisia oppeja voidaan käyttää ihmisen patologisoimiseen. (16.)
Ja:
Medikalisoiva lähestymistapa stigmatisoi yksilön, ylikorostaa yksilöllisiä piirteitä yhteiskunnallisten tekijöiden kustannuksella ja antaa ymmärtää, että pelkkä lääketiede pystyy ratkaisemaan ongelmat. (19.)
Tästä ei voi koskaan muistuttaa liian vähän, ei vaikka psykologia ja psykiatria pystyisivätkin (edes joskus) näkemään yhteiskunnan ihmisessä - ja sen oman valtansa.

Ajattelin, että myös humanistinen lähestymistapa ilmiöihin, jotka yleensä luokitellaan mielenterveysongelmiksi, on jatkuvan tasapainoilun tilassa. Yhteiskunnan määrittelevän vallan kritiikki on usein vaarassa kääntyä yksilön kokemuksen romantisoimiseksi, joka puolestaan on jälleen uusi luokittelun muoto. Sekä "auttamisen" näkökulma että "yksilön vapautta" ja "omaehtoisuutta" korostava näkökulma ovat ongelmallisia.
Itsemurhan filosofia ei voi asettua itsemurhakandidaatin puolustajaksi, mutta se ei myöskään voi jakaa tuomioita. Sen on pyrittävä sanomaan jotakin semmoista, mikä ylittää yksilöt. (33.)  
Ja samalla:
Filosofialla ei ole oikeutta uhrata yksityistä yleisen vuoksi sen enempää kuin yhteiskunnalla. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja siksi on pelkästään vastuutonta yksiulotteistaa tuo elämä sosiaalisten tai taloudellisten voimien hallittavaksi. (34.)
Yksilön kokemus on voitava tuoda esiin, mutta ilman, että "yhteiskunnalliset ongelmat hahmotetaan ihmisten sisäisiksi" (19.)

***

Filosofian historian katsauksesta painan mieleeni Schopenhauerin, Nietizschen ja Cioranin näkemykset. Schopenhauerille itsemurha oli "turha ja typerä teko", sillä se ei varsinaisesti ratkaise alkuperäistä ongelmaa, mikä S:lle on elämäntahdon jatkuminen. Kilpeläisen lopetussanat, "itsemurha ei ole ratkaisu. Mutta ei ole elämäkään." viittilöivät Schopenhauerin suuntaan. Nietzsche ja Cioran taas näkivät itsemurhan mahdollisuuden syynä jatkaa elämää: aina on mahdollisuus kuolla. Die Another Day.


perjantai 28. syyskuuta 2012

Tv-elämyksiä: agentin paha olo

Teini-ikäisenä katsottiin nuortensarjaa Niin sanottu elämäni (My So Called Life). Siinä oli jotain aitoa, ihan eri tavalla kuin Viiden jutuissa ja Dawson's Creekeissä ja muissa, jotka tulivat sen jälkeen. Clare Danesista tuli sarjan loputtua samalla tavalla "oikea näyttelijä" kuin nyt muutama vuosi sitten Mia Wasikowskasta In Treatmentin ensimmäisen kauden jälkeen. Danes esitti teinityttöä, joka muuttaa perheen kanssa uuteen kaupunkiin ja tutustuu koulun eksentrikkoihin (sarja jotenkin sanoi, että oikeasti saa olla erilainen) - ja rakastuu pahikseen, jota näytteli tietenkin Jared Leto. Muistelen, että sarjassa kävi hyvin. Ja se loppui sopivaan aikaan, kun tarina oli kerrottu.

Sittemmin Danes on tehnyt hyviä rooleja aika hyvissä elokuvissa. Viime syksynä hän ilmestyi 24-sarjan kirjoittajien uuden Homelandin pääosaan ja viime viikolla Homeland voitti kaikki Emmyt Mad Menin nenän edestä.

Outoa, mutta amerikkalaiseen tv-maailmaan oikeasti mahtui vielä yksi sarja terrorismista, poliitiikasta ja salaisista agenteista. Apuna ovat Danesin henkilöhahmo ja Homelandin kantava ajatus. Sen sijaan, että se keskittyisi esittämään näkemystään ihmisen pahuudesta ja maalaamaan uhkia, se kysyy, mikä tekee ihmisistä inhimillisiä? Nettimaailmassa sanotaan, että kirjoittajat yrittävät karkoittaa 24:sen haamua.

Danesin esittämällä Carriellä on pakkomielle estää syyskuun 11. tapahtumasta uudestaan, ja sen eteen menee kaikki muu. Vaikka Homeland on osittain hyvin perinteinenkin agenttisarja, sen tapa esittää merkityksiä, syitä ja motiiveita siirtää sen lopulta ihan toiseen lajiin. Kaiken ytimessä on pahoinvointi. Carrie tekee maanisesti työtään ja masentuu pohjamutiin saakka epäonnistumisistaan. Toisena päähenkilönä on Irakista 8 kateissa olon vuoden jälkeen pelastunut sotilas Brody, jolle on lähes mahdotonta sovittaa yhteen kahta elämää.

Ainahan sarjoissa esitetään pahaa oloa, mutta se on paljon useammin jotakin surun kaltaista: 24:sen Jack Bauer on murtunut lähimmille ihmisille tapahtuneista asioista, surraan rakkauden menetyksiä ja kuolemia. Clare Danesin Carrien paha olo on ihan erilaista: omasta minästä (syvistä henkilökohtaisista kokemuksista) kumpuavaa, juuri niin kuin masennus on - omien tekojen häpeämistä, kyseenalaistamista ja kyvyttömyyttä päästää irti. Aika alussa paljastuu, että tälle on myös medikaalinen syy, mutta sillä ei ole kovinkaan paljon väliä tulkinnan kannalta: Carrien hahmo on hyvin "normaali". Hänen kokemuksensa ovat, joskin ehkä tavallista syvempiä, täysin ymmärrettäviä - sekä henkilökohtaisina että tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa syntyneinä. Sama koskee, vähän eri tavalla Brodya, joka etsii sovitusta sekä itselleen että muille. 

Sarjan henkilöiden tekojen motiivit ovat syvissä tunnekokemuksissa, erilaisissa tragedioissa ja syyllisyydentunnossa, jotka ovat kiinteästi sidoksissa ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen. Ne kyseenalaistavat esimerkiksi aivopesun ajatuksen - tai ainakin monitahoistavat. Ihmiset yrittävät epätoivoisesti korjata tapahtumia, joihin he kokevat osallisuutta. Samalla tehdään ymmärrettäväksi sekä terroristien että terrorismin vastustajien toimintaa: vihaa, katkeruutta, pakottavuutta tekojen taustalla. Sosiaalisilla konflikteilla ja henkilökohtaisilla murtumisen kokemuksilla on tiivis yhteytensä.

Täällä todettiin, että Homelandissa on korvattu seksikohtauksilla se, mitä 24:sessa esitettiin kidutuksella.  Pointti on toimiva, kohtausten tarkoituksena on sekä kiinnittää katsojat että paljastaa henkilöhahmojen psyykkiset maisemat:
Without ever acknowledging it, “24” harnessed the nudity and emotional exposure of torture to arouse the audience, to merge our bloodlust with something libidinal. In contrast, on “Homeland,” the literal, and often fairly graphic, sex scenes are the crucial sequences. Some of them (Brody with his wife) are grim and alienated; others (Brody and Carrie’s first time) are frankly hot; yet others (Brody and Carrie’s first sober sex) are played as game-changers, altering the psychological landscape for both participants. These raw, nuanced sequences operate like the songs in a musical: they reveal the true hearts of the characters.

Lisäksi:

Kohtaukset kiteyttävät koko sarjan tärkeän huomion inhimillisyydestä: ihmiset kiinnittyvät toisiin ihmisiin ja ideoihin (tai ovat heistä tai niistä irrallaan) niin tiukoin sitein, että yksilön toiminta on aina vahvasti muihin sidoksissa, muiden ohjaamaa.

Carrie: I think I'm missing something.
Saul: You're missing him.
 ***

Vielä (lisäys):

Homelandin heikkoutena voi tietenkin olla, että se ikään kuin siirtää yhteiskunnallisia ongelmia yksilöiden psyykkisiksi ongelmiksi. En tiedä, miten toinen kausi tulee ratkaisemaan vaikkapa sen, että sarjan "terroristin" toiminnan motiiveiksi on tarjottu pienen lapsen kuolemaa ja sen aiheuttamaa kärsimystä. Parhaimmillaan Homeland pystyy esittämään politiikkaan liittyviä ja sen taustalla vaikuttavia tunnekuohuja, heikoimmillaan se yksinkertaistaa tällaisia vaikutussuhteita. Yksilöiden kokemusten (perusteltu ja uskottava) esiintuominen on kuitenkin tärkeä uusi suunta tässä agenttidraamojen lajissa.

maanantai 20. elokuuta 2012

Akanien matkassa





Ghanassa ja Norsunluurannikolla elävillä Akan-kulttuureilla on valloittava traditio, jossa lapselle annetaan nimi sen mukaan minä viikonpäivänä hän on syntynyt. Esimerkiksi ystäväni Kwassi on "sunnuntain lapsi". Moni tietää, että Kofi Annanin etunimi merkitsee perjantaina syntynyttä. Ja Ghanan kuuluisa presidentti Kwame Nkrumah oli syntynyt lauantaina.

Nimissä on pientä muuttuvuutta riippuen siitä, minkä kielen ja kulttuurin piirissä ollaan. Akan-sukuun kuuluvat myös esimerkiksi Ashantit ja Fantet - ja traditio on elävä myös esimerkiksi Beninissä, jonka kielet kuitenkin kuuluvat pikemmin gbe-kielisukuun (ewe, mina, fon) kuin akan-kieliin. Maanantain poika eli Kwadwo tunnetaan Beninissä Kodjona; tiistain poika eli Kwabena on Beninin puolella Komla(n). Keskiviikko taas on, alueesta riippuen, Kwaku tai Koku ja torstai Yao, Yaw tai jopa Ekow.

Tyttöjen nimet kulkevat rinnan poikien nimien kanssa, pienillä muutoksilla: maanantai Adwoa, tiistai Abena, keskiviikko Akua/Akuba, torstai Yaa/Ayawa, perjantai Afua/Afi, lauantai Amma/Ame, sunnutai Akosi/Asi. Yhden Adwoan olen tavannut, ja Ayawa kuulostaa tutulta, mutta muuten tuntuu että tyttöjen viikonpäivänimet ovat kuitenkin vähän vähemmän käytössä. Ranskalaiset ja englantilaiset vaikutteet ovat sen sijaan tuoneet nimiä kuten Précieuse - kallisarvoinen tai Immaculée - tahraamaton. Myös pojan nimi Dieudonné (jumalan antama) on vertaansa vailla.

***

Kuvissa oleva tyttö on Ashantien kuuluisa Akwaba, tämä esimerkki Villa Karon kokoelmista. Tarinan mukaan kauan sitten eli Ashanti-nainen nimeltä Akwa, joka ei voinut saada lasta. Hän sai avukseen fetissipapilta pienen nuken, jota hänen piti hoitaa kuin oikeaa - ja synnytti lopulta tytön, joka sitten adoptoi nuken itselleen. Ja nuken nimeksi tuli Akwa-ba, Akwan lapsi.

Näitä miettiessä törmää aina ortografian eroihin. Ainakin keskiviikon lapsi Akua ja Akwa ovat todennäköisesti täysin sama nimi käytännössä. Suomalaiselle ero ei useinkaan ole suuri, meille on niin luontevaa lausua nimiä kirjoitusasun mukaisesti (vaikka pieleenhän sekin menee, prosodiikan suhteen). Mutta esimerkiksi siinä on suuri ero kirjoitetaanko vaikkapa Beninin entinen nimi Dahomey juuri näin, vai alkuperäisempään muotoon Danxomè, joka olisi ikään kuin korrektimpi mutta jonka englantilainen lähes vääjäämättä ääntää väärin [da-houm] (oikeamman [da-ho-mé]:n sijaan). Ja sitä paitsi, joskus olen yrittänyt ostaa vettä eweksi tai minaksi: esi! mutta törmään mahdottomuuteen siirtää painoa pois ensimmäiseltä tavulta. Pyytämäni "e-si" on kuulijoille käsittämätön. Varmaankin yhtä mahdoton kuin ajatus suomalaisesta kaksoiskonsonantista ulkomailta tuleville.

perjantai 17. elokuuta 2012

Lahden toisella puolen



"Kuningasajatus" Estomanian avajaisten jälkeen.

"Curiosity killed the cat", sanotaan, vaan ei ihmisiä, jos ajatellaan halua mennä ulos ja tutkia mitä siellä tapahtuu. Ainakin lomilla tiedonhalu saa syntyä ja suuntautua ihan vapaasti.

Pari viikkoa sitten, elokuun alun perjantaina, ikkunan alta alkoi kuulua kaikenlaista huutoa ja mekastusta. Samalla kaverilta tuli tekstiviesti, että teidän alakerran galleriassa on virolaista sirkustaidetta. Lähdettiin ulos sateeseen ja päädyttiin katsomaan, miten alusvaatteisillaan olevaa naista sidottiin elmukelmulla Mika Waltarin muistomerkkiin; mies soitti kitaraa veden tippuessa vahvistimeen; joku huusi megafoniin ja naamiomies punnersi toisen alusvaatenaisen päällä. Oltiin tultu Estomaniaan. Olin saanut minifestivaalista ja näyttelyistä sähköpostimainoksen, mutta unohtanut sen saman tien tänä kiireisenä kesänä. Kuitenkin jo viestin alun kaunis lause oli herättänyt kiinnostuksen:
"ESTOMANIA - kunsti kahest rannast.
Kirkkaalla säällä Tallinnasta näkee Helsinkiin. Helsingistä matkustaa Tallinnaan tuhasia ihmisiä päivässä. Kaupunkien välille on harkittu merenalaista tunnelia. Suomalaiset tykkäävät sankarimatkata Tallinnan katoavissa kansankuppiloissa, virolaiset tulevat töihin ja vaateostoksille Helsinkiin. Suomalaiset taiteilijat miettivät muuttoa Tallinnaan halvempien vuokrien perässä. Pääkaupungit ovat väkiluvuiltaan suunnilleen samankokoiset, kielet muistuttavat toisiaan, tunnetaan henkistä yhteenkuuluvuutta ja kiinnostusta toinen toista kohtaan. Silti kahden kaupungin välillä on myös monenlaisia eroja mm. historiassa, politiikassa, arkkitehtuurissa, kulttuurissa - ja taiteen tekemisessä.
Estomania on näyttely instituutioiden ulkopuolelta, Tallinnan takapihoilta, rannoilta, ullakoilta, lakkautetuista teollisuusrakennuksista, puun takaa, bunkkereista, ränsistyneestä kommuunista, yhdessä tekemisen riemusta, taiteen merkityksellisyydestä, romantiikasta, ystävyydestä, kauneudesta, kapinasta ja glamourista.
Tämä on myös askel aktiivisempaan ruohonjuuritason kulttuurivaihtoon kahden kaupungin välillä." 
***

Virolaisilla on selvästi "juttu" erikoisiin performansseihin. Lapsena äiti vei kaikenmaailman kuvataideviikoille ja totuin näkemään alastomia miehiä ihoonmaalatuissa frakeissa ja sensellaista. Yksi muistikuva liittyy Billnäsin ruukkiin ja siellä järjestettyyn taidenäyttelyyn: mies (alaston tietenkin) istuu Billnäsin koskessa, pato avataan ja hän tulee mukkelismakkelis alas virran mukana. Muutama vuosi sitten luulen nähneeni videon samasta tapahtumasta Tallinnassa Kumussa. Nämä ovat hämäriä muistikuvia. Joka tapauksessa Estomanian performanssi Mika Waltarin luona tuntui kotoisalta. Luonnollisesti se loppui kammottavaan, ruskeankeltaiseen kaasupilveen jonka epäilin tulevan suoraan meille kotiin avonaisista ikkunoista. Ja joku heitteli kumipäitä. Yksi taitaa olla edelleen hortensiapenkissä Eliten terassin takana.

Sisällä Oksasenkatu 11-galleriassa oli (tai on, näyttely päättyy nyt sunnuntaina) videoteos aalloista. Seinä, johon teos on heijastettu, on päällystetty pienillä vodkapikareilla. Avajaisissa edessä oli tikkaat ja niitä pitkin pääsi tyhjentämään pikarin. Sitruunaa päälle viereiseltä pöydältä. Meidän yhteinen Itämeremme.

Gallerian kellaritilasta löysin, muiden teosten ohessa, kokoelman virolaisista rakennuksista ja bunkkereista löydettyjä, neuvostomiehityksenaikaisia propagandajulisteita ja vihkosia. Vaikutuin suuresti tutkimusryhmän nimestä: "Romantic Geographic Society / department of ancient relics / exploration dep. / department of political geography / department of landscape studies / underground department". Romanttisen maantieteen seura, poliittisen geografian osasto.

Voi olla että avajaisten riehakkaalla tunnelmalla oli osansa, mutta pidin Estomaniaa elävänä tapahtumana ja tilana, sellaisena jollaisten avulla taide pysyy aidosti avoimena ja vahvasti kokemuksellisena. Instituutioiden ulkopuolella, ruohonjuuritasolla, niin kuin näyttelyn tiedotteessa kuvataan.

Noolegrupp (EST), "Seuraava aalto" (2012), Estomania, Oksasenkatu 11.

Merestä vielä sen verran, että juuri ennen Estomanian löytymistä päädyin ensimmäistä kertaa Riiaan. Lähdin oikeastaan etsimään aurinkoa ja rantaa. Jokin vuosisadanvaihteesta muistuttavissa rantapaikoissa kuten Saarenmaassa, Hangossa tai vaikkapa Pihlajasaaressa kutsuu kesäisin puoleensa. Riiasta pyöräilee reilussa tunnissa vanhaa junarataa pitkin Jurmalan loputtomalle rannalle. Ja matkalla näkee graffitien peittämiä hylättyjä vetureita, lähiöiden kerrostaloja, pieniä puutarhoja, omakotitaloja, asemia ja lopulta kangasmetsää ja merta.

Jurmalan ranta

Pohjoisessa on Saarenmaa ja sitten Hanko.

Art Nouveau'ta, jota Latviassakin jugendiksi kutsutaan, esittelevän rakennuksen (ja museon) ullakkokerroksessa näin Jurmalan retkeä edeltävänä päivänä valokuvia symbolisti Janis Rozentalsin ja suomalaisen Elli Forssellin perheen päivistä samoilla rannoilla. Siellä jugendtalon portaikossa ja Jurmalan lämpimässä vedessä sata vuotta ei tuntunut jotenkin miltään. Tosin en tiedä puhuttiinko Latviassa vuonna 1904 (jolloin Alberta iela 12 rakennettiin ja Rozentalsien perhe muutti ylimmän kerroksen asuntoon) yhtä paljon venäjää kuin nyt 2012. Riian keskustan museoissa meillekin osoitettiin sanat aina ensimmäiseksi toisella kielellä, johtuiko sitten habituksesta vai mummoista, jotka neuvostoajan jäänteinä vartioivat näyttelysaleja ja myyvät lippuja. 

Rozentalsien kotiovelta, Art Nouveau-museo, Alberta iela 12

Fragmentit, Art Museum Riga Bourse





lauantai 30. kesäkuuta 2012

Ei Charlottea tällä kertaa

Eilen piti nähdä Charlotte Gainsbourg isossa sinisessä teltassa, joka oli rakennettu parkkipaikalle Hietaniemen rannan kupeeseen. Charlotte ei päässyt laulamaan (instrumentit matkoilla) mutta ehkä se ei haittaa; kukapa teltassa haluaisikaan laulaa - kun ei voi edes katsella merta.

Sen sijaan aloin muistella Melancholia-elokuvaa. Se on ilmeisesti viime vuoden hienoimpia elokuvakokemuksia, koska palaa mieleen tasaisin väliajoin. Charlotte Gainsbourgin hahmo yrittää kannatella häitä, jotka ajautuvat kaiken aikaa kohti totaalista tuhoa. Alussa morsian (Kirsten Dunst) ja sulhanen (Alexander Skarsgård) ovat aivan liikaa myöhässä, kun liian pitkä limusiini ei pääse kääntymään kartanolle vievän metsätien mutkissa. Myöhästymisen vielä kestäisi, mutta tapahtuma toisensa jälkeen sattuu kaikki se katastrofaalinen, joka yleensäkin uhkaa häitä. Morsian ei pysty nauttimaan juhlasta, vieraat pitävät sopimattomia puheita, vanhempien ja lasten väliset jännitteet purkautuvat. Gainsbourgin kaasohahmo yrittää tukea morsianta ja Skarsgårdin sulhanen esittää neutraalia, mutta juuri mitään ei ole tehtävissä - morsian tuhoaa omat häänsä.

Lars von Trierin elokuvilta ei koskaan voi tietää mitä odottaa, eikä nytkään - varsinkaan jos ei ole lukenut kuvauksia elokuvasta "katastrofielokuvana" tai "maailmanloppuelokuvana". Tasapainoiseen ja velvollisuudentuntoiseen Gainsbourgiin verrattuna Dunstin morsian on umpihullu. Mutta vähitellen, häiden loputtua ja Dunstin erottua miehestään, käy ilmi että morsiamen masentuneelle ja itsetuhoiselle käytökselle on, ainakin jollakin tasolla, looginen selitys: maata lähestyy Melancholia-niminen planeetta. Mitään ei ole tehtävissä myöskään maailman suhteen.

Ajattelen, että Dunstin hahmo oli Melancholian vaikutuksen alaisuudessa ennen kuin kukaan muu oli valmis uskomaan planeetan tuloon. Ja hän oli myös ainoa, joka oli valmis kohtaamaan sen.

Trierin näyttelijävalinnat ovat yhtä aikaa nerokkaita ja käsittämättömiä. Pieni ja hento ranskalaisbritti Gainsbourg esittää sisarta, jonka harteilla häät ovat. Hänen miehenään on Jack Bauerina (!) tunnettu amerikkalainen Kiefer Sutherland (ei kovin arvattava valinta tällaisen elokuvan päähenkilöksi). Hollywoodtähti Kirsten Dunst, joka on siirtynyt näyttelemään laatuelokuvissa Sofia Coppolan Marie Antoinetten jälkeen, jatkaa selkeimmin Trierin viimeaikaista näyttelijävalintakaavaa (esim. Nicole Kidman Dogvillessa). Ja Dunstin sulhasta esittää True Bloodin Alexander Skarsgård, Trierin luottonäyttelijän, Stellan Skarsgårdin poika. Stellan puolestaan esittää Dunstin vastenmielistä pomoa, yhtä perustetta sille miksi Dunst ei ehkä olekaan hullu.


tiistai 19. kesäkuuta 2012

Muistiinpano Nothombista. Ja jurttasaunassa.

Ostin Pariisin lentokentältä Amélie Nothombin romaanin Une forme de vie (2010) ja etsiskelen hyviä hetkiä sen lukemiseen. Toukokuun loppu ja kesäkuu näkyvät mielessä pikakelauksena, vaikea muistaa mikä päivä on.

Taas kävi niin, että paluu Afrikasta Suomeen käynnisti jonkinlaisen aikavyöryn. Enää ei huristeta mopolla yhdestä jännästä paikasta toiseen (muistelen päivää kuukausi sitten, jolloin ajauduin lounastauolla naapurikaupunkiin moskeijalle, moskeijalta ystävän kotiin, kotoa sairaalalle, sairaalalta takaisin moskeijalle ja lopulta katsomaan kuinka miehet paistavat lihaa tynnyrissä - kaikki puolessatoista tunnissa). Korkeintaan mennään pyörällä ihan tuttuihin paikkoihin, aurinko paistaa mutta tuuli on kylmä ja Alepasta voi ostaa reilun kaupan banaaneita evääksi. Ja yhtäkkiä näitä päiviä kotona on kulunut kaksikymmentäviisi.

Viime viikolla luin Nothombia Töölönlahdenrannalla ja odottelin jurttasaunan naistenvuoroa alkavaksi (kiitos Keskustakirjasto-hankkeelle, sauna Helsingin keskustassa on varmasti tämän kesän upeimpia tapahtumia). Vesi alkaa lämmetä ja saunan jälkeen voi jo uida.

Odottaessa pääsin kohtaan, jossa päähenkilö paljastaa logiikan Irakiin sijoitettujen Yhdysvaltojen sotilaiden elämänkyvyn taustalla: tyhjyyden tunne täytetään syömällä, ja samalla syyllisyyden paino saa fyysisen muodon. Sotilas Melvin Mapple kirjoittaa kirjeitä ihailemalleen kirjailija Amélielle liian hitaasti loppuvan ja merkityksettömän sodan keskeltä. Syömällä sotilaat yrittävät helpottaa oloaan - ja tuhota itsensä ja koko armeijan. Nyt Melvin ei mahdu enää tankin ovesta sisään.

Tuntuu ahdistavalta. Mutta Melvinillä on poeettinen tulkinta koko kammottavasta tilanteesta, sodasta, sen turhuudesta ja loputtomasta ahmimisen kierteestä joka tuntuu groteskilta maassa josta on kaikki tuhottu. Kyse on koko armeijan irvokkuudesta. On myös niitä, jotka eivät ole lihonneet ja Melvin ajattelee, että pahat teot eivät paina heitä samalla tavoin kuin muita. Ils sont pires que moi. Ylilihavuus on merkki omastatunnosta ja kärsimyksestä, ja ovelin sabotaasin muoto.

Nothombin teos on epätoivoinen tavalla, joka kuuluu nimenomaan tähän aikaan. On niin paljon materiaa, että pahoinvointi kiinnittyy yltäkylläisyyteen: Nothombin sotilaiden tapauksessa mahdollisuuteen syödä ja siten täyttää minuudessa olevaa aukkoa. Syömiseen liittyvään psyykkiseen ja fyysiseen tuhoutumiseen kiteytyy koko tilanteen kaameus ja järjettömyys: että jotkut näkevät nälkää ja toiset tuhoaa ruuan paljous, mahdottomuus "olla ilman". Nothombin romaanin nerokkuus on ehkä ahmimiseen ja lihavuuteen liittyvän stigman analyysissa. Melvinin sairaus on kovin looginen, tai siltä ainakin tuntuu tässä tilassa jossa on taas Afrikasta Suomeen heitetty ja kaikki "paljous" tuntuu oireelta jostakin syvemmästä tyhjyydestä.

Mutta jurttasaunassa oli lämmin ja täyttä. Ihmiset onnellisia täälläolosta ja niin pienistä asioista kuin lämpö ja laituri ja vesi ja vastarannalla näkyvä Linnunlaulu. Saunan jälkeen sai Hard Book Caféssa "viskiä" (Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä) ja "sahtia" (Zetor-traktorin historiikin). Helsingin kesä on kaunis.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Lentokenttäkärsimys

Grand-Popo jäi taakse
Suomessa taas! Viikonloppun helle ja Maailma kylässä -festarit tekivät tästä paluusta helpomman kuin vuoden takaisesta. Mutta Cotonoussa ei ollut perjantaina erityisen helppoa, näin jälkikäteen tosin aika hauskaa, tai mielenkiintoista.

Ensinnäkin ne matkatavarat. Ensin lentokentän ulkopuolella piti ostaa pakolaiskassi ja tunkea sinne kaikkea ylimääräistä tavaraa (tämä oli oma virhe, miksi luvata ottaa kaverin 10 maniokkikiloa, kun viimekin vuonna teki juuri samaisen juuresjauhon kanssa tiukkaa, ja sitä vielä saa Hakaniemestä ihan helposti).

Sitten piti kieltäytyä elmukelmutuksesta (1500 CFA:n mukasäästö, oma virhe myös). Ja sen jälkeen jonottaa "madame" ja "monsieur" -huudoissa ja viittilöinneissä check-inniin (mietin aina, miksei tällaisissa ohjaustilanteissa ennemmin voida puhua selvästi ja huitoa ja tuuppia vähemmän) kuullakseen, että pakolaiskassin elmukelmutus on pakollinen.

Sitten viittilöinneissä ja madame-huudoissa ("ette voi mennä siitä, madame, ette voi mennä siitä") pois check innistä ja takaisin elmukelmutukseen. Ja takaisin check inniin (tällä toisella kerralla ei kuitenkaan tarvitse enää näyttää passia; sen tarkastuksesta vastaava herra päästää säälien läpi) kuullakseen, että kahdessa muussa matkalaukussa on 1-2 kiloa liikaa painoa. Elmukelmutetussa pakolaiskassissa ei ollut lainkaan liikaa painoa, ja se lähtikin jo iloisesti pitkin hihnaa jonnekin näkymättömiin.

Tässä kohtaa check inn neuvoo "nopeasti" keventämään vähän jotain laukuista. Nostan laukut hihnalta avatakseni ne, mutta hän jyrähtää, että "nopeasti, piti olla nopeasti, tämä ei ole nopeasti". Mutta pitäähän nämä saada auki, että voi keventää! Ja kuinka paljon kummastakin? "Tuosta toisesta vähäsen!". Paljon on vähäsen? "Eiei, nostakaa se laukku takaisin hihnalle! Ei tämä onnistu, pitää laittaa toiseen jotakin." Mutta ei siinä toisessa ole tilaa, ja sen pakolaiskassin te lähetitte jo menemään ja sitten aloitte vaatia muutoksia!

Ei mitään, sitten lähdetään juoksemaan hihnaa pitkin pakolaiskassin perässä. Kohta se palautetaan, mutta ohjeistuksella, että tuosta reunasta avaat vähäsen - missään nimessä ei saa tarraa poistaa. Miten? Eihän tänne saa mitään laitettua, jos ei tätä avaa. "Eiei, sitä tarraa ei voi irrottaa." Kyllä se on pakko irrottaa, ei se muuten avaudu. Nyt lähden itse laukkuineni pois takaisin elmukelmumiehen luokse, siellä on yllättäen turva ja isompia kasseja. Ensimmäinen pakolaiskassi vaihtuu toiseen isompaan, osa toisen matkalaukun tavaroista sinne, ja sitten itse, omatoimisesti puntarille (sellainen on onneksi salin reunassa, eikä kukaan huuda "madame, madame!"). Yksi matkalaukku on edelleen 23 kg, siitä on saatava kilo pakolaiskassiin, joka on edelleen runsaasti alipainoinen. Mutta nyt kassin vetoketju on jumissa. Elmukelmumies tule pelastamaan!   

Ja hän tulee. Kiskoo pakolaiskassin auki, siirretään tavaroita, kunnes kaikki laukut ovat tasapainossa. Sitten tehdään elmukelmutus numero 2. 1500 CFA siitä ja 2000 CFA uudesta pakolaiskassista elmukelmumiehelle. Onneksi hän on jäänyt ensimmäisestä kelmutuksesta velkaa 500 CFA, joten viimeinen jäljellä oleva viiden tonnin seteli riittää juuri ja juuri. Ja sitten taas passintarkastuksen ohi ja kolmannen kerran check inniin. Nyt rouva kuitenkin hyväksyy kaikki kolme laukkua: toinen ruumaan menevä on 22 kiloa, toinen 12 kg. Ja käsimatkatavaroihin jää 11 kg. Tasapaino on saavutettu. Lähden hengästyneenä täyttämään maastapoistumislomaketta syrjään kaikista madame-huudoista ja katselemaan, kun muut taistelevat.

Puntarilla on yksi kamppailu, kun epätoivoiset availevat matkalaukkujaan ja siirtelevät tavaroitaan. Ja ihan vieressä on toinen: tullimies huutaa venäläisen näköiselle miehelle, että "jeans, jeans!" ja tarttuu välillä matkalaukusta pilkistäviin farkkuihin ja yrittää siirtää niitä toiseen. Arvelen rauhallisena, että logiikka on siinä, että farkut ovat painavat: ne kannattaa siirtää ylipainoisesta laukusta muualle. Kukaan ei enää huuda madame minulle. Joku raukka yrittää säästyä käsilaukun punnitsemiselta, muttei tietenkään säästy, käsimatkatavaroiden yhteispaino on ylitetty ja sitten hän vielä kävelee liian hitaasti pois check inn -alueelta ja vaikuttaa etäisesti siltä kuin olisi vähällä kääntyä väärään suuntaan. Ainakin viisi työntekijää tulee heti huitomaan, että toinen suunta, toinen suunta. Ajattelen, että olen säästynyt jo paljolta.

Mutta sitten tulee varsinainen maastapoistuminen ja tullinaisen mulkoilut. Ja kolme eri turvatarkastusta, joista yhden suorittaa mies, joka istuu läpivalaisulaitteen päällä kotiasussa ja heiluttelee jalkojaan, ja tarttuu yhtäkkiä pöydällä olevaan passiini. Nappaan passin tietenkin takaisin ja huudan, että irti! Kolmannella kerralla selviää, että mies tosiaan on lentokentällä töissä. Pahoittelujeni jälkeen pääsen lentokoneeseen enkä sano sanaakaan kenellekään ennen kuin Pariisissa seuraavana päivänä.

Sunnuntaina oli Maailma kylässä -festareilla upea, havainnollistava "House of Democracy", johon astuva saa omakohtaisesti kokea miten heikko yksilön asema voi viranomaisten edessä olla. Tarkoituksena on päästä äänestämään, mutta harva pääsee läpi edes ensimmäiseltä tiskiltä, jossa mulkoillaan henkilökorttia ja kysytään nopeita henkilökohtaisia kysymyksiä vieraalla kielellä. Toisessa etapissa pitäisi äänestää, mutta virkailija suosittaa vahvasti yhtä vaihtoehdoista. Jos valitsee jotakin muuta, saa äänestyslipukkeeseensa leiman "hylätty" ja luvattu kuohuviini jää juomatta. Ulos päästyäni ajattelin, että "House of Democracy" toistaa osan siitä millaista on olla tekemisissä viranomaisten kanssa cotonoulaisella lentokentällä. Voi vain kuvitella millaista äänestäminen saattaa jossakin olla. Tai maahan tulo ilman kaikkia tarvittavia papereita. Minä taistelin vain matkatavarakiloista, joita ei ollut olemassakaan.

torstai 17. toukokuuta 2012

Paluusta, hyvästä ja huonosta

Jo melkein kaksi viikkoa täällä auringon alla. Paljon töitä: kierrän G:n kanssa kuvaamassa raskaana olevia naisia, kaksosista taruja kertovia mummoja, vodun-spesialisteja. Museorakennukseen syntyy vähitellen uusi näyttely, seinät ja jalustat on jo maalattu, jalustat kunnostettu, seinillä tekstit ja upea Länsi-Afrikan kartta, johon yhtenä hikisenä iltapäivänä merkitsin maalarin kanssa kulttuurit Norsunluurannikon Baouléista Malin Touaregeihin. Vuorotellaan hommia T:n kanssa, kaksi tekijää tähän tarvittiinkin: hassua sanoa että elämä on hektisempää Afrikassa, mutta se on.

Liikenne määrittää elämää enemmän kuin aiemmin. Tullessa puskataksista hajosi kaksi rengasta. Ensimmäinen hoitui nopeasti: kuljettaja kaivoi takakontista uuden (tosin täysin erilaisen kuin muut) ja vaihtoi sen rikkonaisen tilalle. Toisen kohdalla matka katkesi. Istututtiin ja odotettiin tien poskessa "huoltamon" (maja ja olkikatos) pihalla sillä aikaa, kun uutta rengasta haettiin mopolla 10 kilometrin päästä - auto jäi tien poskeen kauemmaksi. Pieni poika puuhasi rikkonaista rengasta vanteesta irti, isä ja kuljettaja mopoineen Ouidahiin. Muut matkustajat katosivat yksitellen. Ajattelin, että Afrikassa on aikaa odotella. Kun kuski ilmestyi puolentoista tunnin päästä takaisin rikkinäinen rengas mukanaan ajattelin, että nyt on sittenkin paras jatkaa matkaa. Poika oli saanut juuri vanteen irroitettua. Ja kun jotakin niistä rikkinäisistä kappaleista alettiin puuhata vanteen ympärille, vihjasin kuljettajalle etten oikein voisi enää odottaa. Mutta työ oli kuulemma JO valmis. Vartin päästä se olikin, ja toisen vartin päästä tee-se-itse-rengas kiinni autossa ja auto huoltamon pihalla kyytiin ottamassa. Etupenkillä istunut vanha arvokas mies oli pysynyt sisällä autossa tyynesti odottaen ja oli innoissaan, kun palasin kyytiin. Kärsivällisyys pelasti hänen päivänsä: kun kaikki muut lähtivät, te jaksoitte odottaa, hän iloitsi. Jotenkin se osoitti, että elämässä lopputulos on aina sama. Ja sitten vaihdettiin yhteystietoja.

Muut liikenneuutiset ovat kurjempia. Täällä on ollut paljon onnettomuuksia. Ystävältä katkesi reisiluu toissa viikolla mopokolarissa ja käyn häntä Coméssa sairaalassa katsomassa. Lääkäri, joka tekee töitä sekä Coméssa että Cotonoussa, lähti maanantaina hakemaan leikkaustarpeita, ja leikkaus luvattiin torstaille. Lopulta odotus venyi viikkoon, leikkaus oli viime sunnuntaina. Nyt potilas voi hyvin. Mutta kolareita tulee koko ajan lisää: joka kerta, kun käyn sairaalassa on tiellä uusi auto rytistyneenä. Toisen ystävän mopon alle juoksi viime viikolla hullu sika, kolmannen päälle ajoi zemikuski alkuviikosta. Onneksi näissä selvittiin tikeillä, sika syötiin (ystävä ei ikävä kyllä saanut maistaa).

Onnettomuudet ovat pahimmillaan, ja hyvin helpostikin, henkilökohtaisia vararikkoja, invalidisoivia, kuolemaan johtavia. Sosiaaliturvaa ei ole kenelläkään, kuukausipalkka ihmisillä heikoimmillaan n. 30 000 frangia. Leikkaus maksaa miljoonan. Ne jotka eivät pysty järjestämään rahoja, jäävät odottamaan kunnes haavat vievät. Mutta sairaaloita kuitenkin on. Ja päteviä lääkäreitä, jotka tekevät töitä vuorokauden ympäri.







Täällä pitäisi jo alkaa sadekausi, mutta niin kuin viime vuonna, sadetta on ehkä yhtenä päivänä viikossa. Maanantaina Coméssa satoi rankasti (juuri kun olin sairaalareissulla puskataksien ja mopojen varassa), mutta ei Grand-Popossa. Kuvissa yllä näkyy kontrasti: ensimmäisessä on Grand-Popon sininen taivas, seuraavissa kaatosade Comén Hopital de Zonella - välimatkaa 10 km. Ja  lauantaina oli sama juttu kun oltiin presidentin kanslian virkamiehen tyttären (!) rippijuhlissa Cotonoussa: koko loppumatkan satoi kaatamalla. Niistä juhlista: olin jonkinlaisena yovo-maskottina, suomalaisedustajana. Upeat vaatteet kaikilla, vuokrattu ilmastoitu sali Cotonoun stadionilta, hirveästi ruokaa. Tv-julkkis juontajana. Tunsin itseni alipukeutuneeksi ja hukassa olevaksi, mutta kaikki ovat niin ystävällisiä, ettei se kauaa haittaa. Ympärillä tapahtuu paljon sellaista, mitä ei ihan ymmärrä. Se on tässä ehkä parasta.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Cotonou, Hotel le Prince

Läppärin näppäimistö takertuu sormiin. Täällä taas, Beninissä, Cotonoussa, Hotel le Princessä jossa on ihana ilmainen nettiyhteys ja viimeinen mahdollisuus avata tai lähettää isoja liitetiedostoja taikka siivota sähköpostia vilkkaasti (onpa ongelmat). Respassa oli tuttu, yrmeä mies, joka taisi tunnistaa. Hymyilytti.

Ruumis pitää trooppisesta säästä. Nenä avautuu, lihakset rentoutuvat. Vuodessa tämän kaiken unohtaa ja ei-unohda. Eilen kello 19.30 paikallista aikaa (Suomessa kesäaikaan se olisi 21.30) kävelin ulos lentokoneesta kuumaan ja kosteaan pimeyteen, ja muistin yhtäkkiä miten pakokauhuisen jännittävä tulo oli tammikuussa 2011. Nyt saapuminen tuntuu niin tutulta ja helpolta, että hymyilyttää. Vielä eilen aamulla olo oli sellainen, että tekisin mitä vaan ettei tarvitsisi matkustaa. Matkan päässä odotti kuitenkin tunne, että koti on yhä täällä.

Koti on myös Grand-Popossa, etenkin Grand-Popossa. Nyt jännittää eniten, mikä huone Madamella on jäljellä turkoosista talostaan. Kaikkien ihmisten tapaaminen jännittää myös, mutta sitä ajatellessa hymyilyttää ja se on hyvä merkki.

Hymyilyreaktio hymyilyttää myös. Lentokentällä meni jo hermokin, kun kaikki tunkevat matkatavarahihnalle - varsinkin ecobank-liiviset miehet, joille maksetaan tavaroiden noutamisesta ja jotka nostavat joka ikisen laukun ilmaan ja roikkuvat niiden perässä pitkin hihnaa ja tulevat sormille ja varpaille. Mutta sitten huudetaan pardonpardon. Pieni taistelu fyysisestä (ja psyykkisestä, melkein jouduin käyttämään taas aviomiestarinaakin) tilasta ehkä pitää ujon pohjoismaalaisen virkeänä. Sosiaalinen jumppa tekee hyvää pitkän kylmän talven jälkeen.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Väkivallan erilainen kuvaus



Ensimmäinen kuva: Nainen (Tilda Swinton) työntää lastenvaunuja kadulla. Vauva huutaa. Nainen on laiha ja kalpea, silmät uupuneet ja paniikkiset. Kadulla on työmiehiä katuporien kanssa. Sietämätön meteli. Nainen työntää rattaat porien viereen, sulkee silmänsä ja hengähtää.

Toinen kuva: Mies, Heathcliff (James Howson) on yksin kylmässä kivitalossa. Ulkona viuhuu tuuli, oksa hakkaa ikkunaa. Mies juoksee päin seinää, lyö päänsä ja kaatuu lattialle. Hän nousee ja tekee saman uudestaan, valittaa.

Molempien elokuvien tarinat olen lukenut ensin kirjoina, Lionel Shriverin Poikani Kevinin (We Need to Talk About Kevin) ja Emily Brontën Humisevan harjun (Wuthering Heights). Poikani Kevin on kirjana järkyttävämpi, Wuthering Heights taas Andrea Arnoldin ohjaamana elokuvana. Sitä katsoessa ajattelin samaa, kuin Pertti Avola: Jouko Turkka olisi voinut ohjata tämän. Verta, sylkeä, kuraa.

Poikani Kevin kertoo koulusurmasta. Kirjassa pelko tapahtuvasta pakottaa lukijaa eteenpäin. Täysi epävarmuus aiheuttaa kärsimystä yhtä paljon kuin ajatus nuoresta tappajasta: mikä on totta, mikä ei; mitä tulee tapahtumaan; ja ennen kaikkea: mikä Kevin on? Voiko joku olla "absoluuttisesti paha", syntyessään? Vai onko tarinaa kertova äiti kuvitellut menneen: tragedian musertama tai masentunut - tai yksinkertaisesti huono äiti? Elokuvassa Kevin on paha ja äiti uhri. Tulkinta on helpotus: elokuvan jälkeen Kevin on saanut kasvot ja kirja selityksen. Se vainoaa vähemmän.

Arnoldin Humisevasta harjusta järkyttävän tekee myös väkivalta, mutta toisin kuin Kevinissä, se ei ole psykologista ja itseään odotuttavaa vaan läsnä kaiken aikaa, alusta loppuun. Heathcliff, jonka Arnold kuvaa tummaihoisena, piestään kerta toisensa jälkeen, hänet pakotetaan ulos ja eläimien keskelle nukkumaan. Todellisuudessa, joka alentaa ja hyväksikäyttää, hänellä ei itselläänkään ole muita kommunikaation mahdollisuuksia kuin väkivalta: eläimiä kohtaan, toisia ihmisiä, itseä. Arnoldin tulkinta tarjoaa selityksen sille, miksi Cathyn ja Heathcliffin rakkaustarina muuttuu äärimmäiseksi kärsimykseksi. Siinä mielessä se on myös helpottava, vaikkakin raskas katsoa. Elämä nummella on tuhoa ja kuolemaa. Inhimillinen väkivalta muuttuu sään, maiseman, eläinten tappamisen väkivallaksi. Sen vastapainona on kuitenkin Cathyn ja Heathcliffin rakkauden nummi: varvikko, kallio, vapaat linnut.

Ajattelen, että tällaisia tulkintoja klassikoista tarvitaan. Brontën sisarusten maailma on erilainen kuin Jane Austinin - ja Arnold osaa tuoda sen esiin.