Eräänlaisia tulkintoja. 2 elokuvaa

Näin alkukesästä Michael Haneken Amourin ja Baz Luhrmanin Great Gatsbyn ja ajattelin että näillä ohjaajilla ei ole kyllä mitään tekemistä toistensa kanssa. Molemmissa on jotakin hyvin erikoista ja omaleimaista, mutta ensimmäinen tekee elokuvia jotka ahdistavat vuosia katsomisen jälkeen ja jälkimmäinen puolestaan visuaalisesti sädehtiviä tulkintoja klassikkoaiheista. Molempien jälkeen jäi vaivaamaan kysymys tulkinnasta.

Haneken Amourin kuvaama vanhuus, vanheneminen, sairastuminen, liikuntakyvyn menettäminen, vähittäinen elämän merkityksen katoaminen alkaa kaihertaa mieltä vasta jälkikäteen. Ennen tätä, heti katsomisen jälkeen, pysäyttää kuoleman rajuus. Miksei mies anna naiselle vaikka yliannosta morfiinia? Kaikki tapahtuu hetkessä, tietenkin. Ensin mies ajaa partaa, havahtuu naisen kivunhuutoihin makuuhuoneessa, saapuu auttamaan. Ja sitten, tekee päätöksen sekunnin sisällä. Katsoja on odottanut tätä hetkeä. Vaimo vannotti jo alussa ettei koskaan enää palaa sairaalaan. Mutta silti päätös on äkillinen ja raju. Sen jälkeen kaikki on mahdottoman arvailun varassa. Mitä mies tekee? Alussa on nähty, että nainen makaa sängyllä kukkien koristamana. DVD:n voi kelata alkuun ja varmistaa: ruumis on ollut huoneessa jo pitkään. Teippien tarkoitus on pitää haju poissa. Mies on lähtenyt, mutta minne hän voisi enää mennä? Hän ei kuole, mutta katoaa naisen kuoleman myötä.

Myös Great Gatsby päättyy kuolemaan - ja lähtöön. Gatsby makaa arkussa ja Daisy on lähtenyt. Luhrmanin tulkinta Fitzgeraldin romaanista on kuitenkin niin erilainen kuin mihin teos tuntuu tarjoavan ainesta, että elokuvista lähtiessä on hämmentynyt olo. Pitäisi päästä kelaamaan taaksepäin ja tarkistamaan kohtaus kerrallaan. Tuntuu, että henkilöt ovat "toisenlaisia" kuin kirjassa: Gatsby vielä rakastuneempi, vielä enemmän illuusionsa lumoissa, jopa naurettava. Daisy taas vielä enemmän oman elämänsä lumoissa, lopussa jopa julman itsekäs. Ja Tom puolestaan kaikkea paljon vähemmän: vähemmän urheilutähti, vähemmän ajattelematon, vähemmän kiero.

***

Ennen Haneken elokuvan katsomista tiesin siitä jotakin lehdistä ja netin arvioista. Lopun vaivaamana ja sen värittäessä elokuvan uudelleen palaan nyt katsomaan mm. mitä vanhan pariskunnan tyttärestä sanottiin. Oliko hän toisten mielestä jotenkin kylmä? Itse en ajatellut niin. Muusikkoperheen tytär kiertää maailmaa orkesterin kanssa ja puhuu kyllä halvaantuneena makaavalle äidille sijoittamisesta. Samalla tytär haluaisi tehdä jotakin. Vanhemmat puolestaan eivät halua häntä edes käymään. Nainen ei halua, että kukaan näkee häntä puhe- ja liikuntakykynsä menettäneenä. Niin kuin mies sanoo, se on nöyryyttävää sekä vaimolle että miehelle itselleen. Haneken elokuva on lopulta elokuva ylpeydestä enemmän kuin rakkaudesta. Ja rakkaudesta siinä, missä se hyväksyy ylpeyden. Tämä kaikki pakottaa ajattelemaan tilanteen uudelleen. Pariskunnasta ja heidän tyttärestään, heidän tavoistaan toimia, on paljon sanottavaa vaikka itse elokuvassa ei tapahdu paljon. Ensin loppu nyrjäyttää jotakin ja sitten niin alkaa tehdä itse aihe.

Luhrmanin elokuva puolestaan käskee lukemaan Fitzgeraldin kirjaa. Jokin elokuvassa on pielessä. Ei vain 3D:nä näytetyt visuaalisesti räjähtelevät juhlat ja nykyartistien kavalkadi (joiden kappaleista on sovitettu 20-luvun jazzia) (molemmat ovat Luhrmanin omintakeisuutta ja elokuvan erikoisuutta). Kirjassa kertoja jakaa tarinansa, koska Gatsby on hienoin hänen tapaamansa ihminen: avosydäminen, nöyrä ja ylpeä yhtä aikaa. Rakastunut. Lopussa kertoja tekee kaikkensa, jotta Gatsbyn hautajaiset olisivat tämän arvoiset. Ainakin Gatsbyn isä saapuu paikalle ja jo kertojan tapa puhua antaa tarinalle mielekkään päätöksen siitä huolimatta että Gatsby oli ihminen, joka käytti elämänsä ajamalla takaa jotakin mikä ei voinut olla todellista. Elokuvassa Gatsby jää yksin, hänen projektinsa esitetään mielettömäksi ja kertoja päätyy mielisairaalaan. Ikään kuin kaikki kesän aikana tapahtunut katoaisi olemattomiin syksyn ja talven myötä. Ehkä ratkaisu omiini ja Luhrmanin tulkinnan eroihin löytyy toisista elokuvaversioista. Niistä, joissa kesän kuumuus on vielä läpitunkevampi ja juuri sen aiheuttama hulluus jää muodostamaan yhteyksiä tapahtumiin ja niiden epätodelliseen luontoon.