Kelly Oliver aloittaa Julia Kristevan tuotantoa käsittelevän johdantonsa toteamalla, että "meaning has become the central problem of philosophy and human sciences" (Oliver 1998 The Portable Kristeva).
Merkityksen etsintä määrittää ihmisyyttä. Etsimme elämälle tarkoitusta, teoille ja tapahtumille merkitsevää sisältöä. Samaten taideteoksista metsästetään niiden merkityksiä. Ongelmana on kuitenkin kaikkialla kaiken aikaa vallitseva disseminaatio, merkitysten hajoaminen, joka tuottaa tuskaa ja johon kaikki tuntuu tyhjenevän. Disseminaation pyörre tai musta aukko, vertigo.
Taiteentutkijat päätyvät hajoamaan valtavien merkityksiä välttelevien ja niiden katoamista esittävien taideteosten kanssa, joiden luojat kokevat samaa disseminaation tunnetta. Tämä tuli mieleen lueskellessa Paul Austerin Brooklyn Follies:ia (2005). Teoksen päähenkilönä on Tom Wood, kolmikymppinen entinen lupaava kirjallisuudentutkija, jonka akateeminen ura kariutui massiiviseen väitöskirjatutkielmaan otsikolla:
"Clarel - Melville's Gargantuan and Unreadable Epic Poem."
Mitä tähän voi sanoa? Gargantuan(!?) Unreadable(!?) Väitöskirja, jonka tarkoituksena on etsiä merkitystä ja koherenssia jostakin itsessään suunnattoman laajasta, päämäärättömästä ja lukukelvottomasta ja jonka kirjoittaja on todennäköisesti kärsinyt tuosta samasta laajuudesta ja lukukelvottomuudesta? Huh.
Jos teos tuntuu alkavan (tai jopa alkaa) sanoin "tätä ei kannata lukea" - mitä kirjallisuudentutkijan kannattaa silloin tehdä?
Prosessinalaisuuden käsitteen esiin nostaminen toki helpottaa. Kaikki on jatkuvan muutoksen alaista ja siksi lopullisia merkityksiä on mahdotonta tavoittaa. Tärkeää on kuitenkin itse oleminen: kirjoittaminen, tulkinta, lukeminen.
Auster onnistuu romaanissaan tavoittamaan tämän kaiken oikein ihanalla, humoristisella ja silti vakavalla tavalla. Ei Tomin elämä yhteen väitöskirjaan kaadu. Eikä taiteen (tai elämän) lopullinen merkityksettömyys tee siitä lainkaan merkityksetöntä. Ehkä koko inhimillinen todellisuus ja ihmisen kulttuurihistoria on kuin yksi suuri "Book of Human Follies", jota Austerin minäkertoja pikkuhiljaa kokoaa. Stressittä, ilolla ja vailla lopullista päämäärää.
perjantai 20. maaliskuuta 2009
perjantai 23. tammikuuta 2009
Ikea ja design
Remontti-sisustusblogi? Hmm... noh, antaa mennä:
Kierrettiin eilen lähes kaikki isot sisustusliikkeet ja totesin saman, jonka olen jo aiemminkin huomionut: Ikea valmistaa ja myy paljon kaunista muotoilua, joka kilpailee tunnettujen design-huonekalumerkkien kanssa ja on hinnoiltaan ja jopa hinta-laatusuhteeltaan pelastus suomalaiselle kotien sisustamiselle.
Kirjallisuuden/filosofianopiskelija<>it-ihminen -taloudessa ei ole (vielä? koskaan? :)) varaa ostaa Artekin, BoConceptin tai HT Collectionin huonekaluja Vepsäläiseltä. Asko tarjoaa saman kuin Ikea, hivenen kalliimmalla vain. Ja Iskun, Sotkan ja Maskun yms. liikkeissä alkaa päätä särkeä (vaikka toki niistäkin saattaisi jotakin löytää, jos jaksaisi katsoa tarkasti).
Ikean tapa ilmoittaa suunnittelijan/muotoilijan nimi pienimmän ja yksinkertaisimmankin tuotteen yhteydessä kiinnittää huomion huonekalutuotannon ja sisustamisen taideteolliseen puoleen ja nostaa esiin ihmiset tuotannon takana. Tämä on mielestäni tärkeä asia. Ikeassa tuleekin usein huomioneeksi, että myös teollinen massatuotanto voi olla kulttuurisesti arvokasta toimintaa. Ja kumma kyllä, Ikean huonekalunäyttelyä (jota tosiaan nimi "näyttely" kuvaa oikein hyvin, kun sitä vertaa muiden liikkeiden esillepanoon) kiertää läpi joskus ihan huvikseen.
1990-2000-luvun suomalainen koti alkaakin ainakin pari-kolmikymppisten ikäpolven kohdalla olla aika pitkälti ikealaisten muotoilijoiden ja sisustusarkkitehtien suunnittelema. Ja noista Ikean EXPEDIT-hyllyköistä ja NORDEN-vitriinikaapeista löytyvät sitten ne Iittalan Essence-lasit, Teema-lautaset ja Kivi-tuikut - elleivät nuo opiskelijat ja työelämässä aloittelevat nuoret sitten ole päätyneet Ikean muotoilultaan oikein kivoihin ja hinnoiltaan uskomattoman halpoihin astiastoihin ja muihin lasi- ja keramiikkaesineisiin.
Kierrettiin eilen lähes kaikki isot sisustusliikkeet ja totesin saman, jonka olen jo aiemminkin huomionut: Ikea valmistaa ja myy paljon kaunista muotoilua, joka kilpailee tunnettujen design-huonekalumerkkien kanssa ja on hinnoiltaan ja jopa hinta-laatusuhteeltaan pelastus suomalaiselle kotien sisustamiselle.
Kirjallisuuden/filosofianopiskelija<>it-ihminen -taloudessa ei ole (vielä? koskaan? :)) varaa ostaa Artekin, BoConceptin tai HT Collectionin huonekaluja Vepsäläiseltä. Asko tarjoaa saman kuin Ikea, hivenen kalliimmalla vain. Ja Iskun, Sotkan ja Maskun yms. liikkeissä alkaa päätä särkeä (vaikka toki niistäkin saattaisi jotakin löytää, jos jaksaisi katsoa tarkasti).
Ikean tapa ilmoittaa suunnittelijan/muotoilijan nimi pienimmän ja yksinkertaisimmankin tuotteen yhteydessä kiinnittää huomion huonekalutuotannon ja sisustamisen taideteolliseen puoleen ja nostaa esiin ihmiset tuotannon takana. Tämä on mielestäni tärkeä asia. Ikeassa tuleekin usein huomioneeksi, että myös teollinen massatuotanto voi olla kulttuurisesti arvokasta toimintaa. Ja kumma kyllä, Ikean huonekalunäyttelyä (jota tosiaan nimi "näyttely" kuvaa oikein hyvin, kun sitä vertaa muiden liikkeiden esillepanoon) kiertää läpi joskus ihan huvikseen.
1990-2000-luvun suomalainen koti alkaakin ainakin pari-kolmikymppisten ikäpolven kohdalla olla aika pitkälti ikealaisten muotoilijoiden ja sisustusarkkitehtien suunnittelema. Ja noista Ikean EXPEDIT-hyllyköistä ja NORDEN-vitriinikaapeista löytyvät sitten ne Iittalan Essence-lasit, Teema-lautaset ja Kivi-tuikut - elleivät nuo opiskelijat ja työelämässä aloittelevat nuoret sitten ole päätyneet Ikean muotoilultaan oikein kivoihin ja hinnoiltaan uskomattoman halpoihin astiastoihin ja muihin lasi- ja keramiikkaesineisiin.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Arka aihe
Luin aamun Hesarista jutun otsikolla "Natsisarjakuva suututti juutalaisseurakunnan". Vihreä lanka oli julkaissut viime perjantain lehdessään Sami Ahon sarjakuvan (kuvassa yllä), jonka tarkoituksena oli kritisoida Israelin sotatoimia Gazassa. Kritiikki tehtiin sarjakuvassa ironisella huomautuksella, jonka mukaan Israelin lipussa oleva Daavidin tähti ja hakaristi ovat alkaneet muistuttaa toisiaan: "Tämä kuusisakarainen symboli on ruvennut muistuttamaan... tätä toista nelisakaraista symbolia." On aika selvää, että Vihreän langan tai taiteilijan ei ole ollut tarkoitus loukata sarjakuvalla juutalaisia kansanryhmänä - vaan nimenomaan kritisoida Israelin tämänhetkisiä toimia palestiinalaisia vastaan. Moni on kuitenkin kokenut, että sarjakuvassa esitetty tähti rinnastuu yleisellä tasolla Daavidin tähteen juutalaisten symbolina ja että sarjakuvan taustalla häilyy väite, jonka mukaan israelilaiset (tai pahimmassa tapauksessa "juutalaiset" ryhmänä) toimivat kuin natsit. Päätoimittajan mukaan sarjakuvassa näkyy selvästi, että kyseessä on Israelin lippu eikä Daavidin tähti ja ettei juutalaisten loukkaaminen ryhmänä ole tarkoitus. Toisaalta ainakaan hesarissa olleesta kuvasta tämä ei ihan tullut selväksi. Daavidin tähden ja natsisymbolin rinnastaminen on lisäksi ollut toisen maailmansodan jälkeen yleinen tapa esittää antisemitismiä kuvallisesti. Taiteilija tai lehti eivät ehkä tulleet ajatelleeksi näitä erilaisia konnotaatioita, tai sitten he ottivat tietoisen riskin pyrkiessään tuomitsemaan Israelin mahdollisimman kärjistetyin keinoin.
Näyttää siltä, että antisemitismin käsite on ihan yleisestikin alkanut nykypäivänä ottaa uusia muotoja ja linkittyä yhteen erityisesti Israelin toimintaan liittyvän ärtymyksen ja jopa vihan kanssa. Samaten tähän on liittynyt USA:n toimintaan Israelin tukijana (ja ylipäänsä maailmalla, Afganistanissa, Irakissa) kohdistuva kritiikki. Vihreän langan sarjakuva oli ainakin itselleni muistutus tästä huomiosta, jonka tein jo muutamia vuosia sitten. Israel ärsyttää ja tuo ärsytys yleistetään kohtuuttomalla tavalla yleisesti juutalaisia koskevaksi. Vanhat merkitykset karsiutuvat pois ja tilalle syntyy uusia. Ja tässä muutoksessa antisemitismin käsite ikään kuin lievenee: se ei olekaan enää muuta kuin vastalause Israelin politiikalle. Tämä on aika luonnollista, ja tapahtuu epäilemättä niiden ihmisten mielissä, joille holokausti ja natsi-Saksan teot ovat (ajatuksellisesti) kaukana. Unohdetaan, kuinka vakava sana antisemitismi on - ja miten musertavia ovat historia ja todellisuus tuon käsitteen takana.
Tuntuukin tärkeältä, että nykyisten valtioiden politiikka ja väärät teot pidettäisiin erillään menneistä tapahtumista - ainakin tätä aihepiiriä käsiteltäessä. Muuten mennään helposti harhaan ja tullaan tuottaneeksi sivumerkityksiä, jotka saattavat sisältää jotakin, mitä ei olla tarkoitettu. Antisemitismi johti 1930-40-luvulla natsi-Saksan suorittamaan massiiviseen kansanmurhaan. Ja tätä merkitystä se edelleen kantaa - huolimatta siitä, että tämä pääsisi joskus unohtumaan historian kulkiessa ja uusien vääryyksien tullessa vastaan.
Aivan toisena aikakautena, talvella 2008-2009 Israelin valtio vastasi palestiinalaisten ääriliikkeiden ohjusiskuihin hyökkäämällä Gazaan ja vetäytyi sieltä lopulta kansainvälisen painostuksen myötä. Samaan aikaan Israelia tukeva Yhdysvallat sai uuden toivoa herättävän presidentin ja entisten johtajien toivotaan joutuvan oikeuden eteen.
Olin sattumalta Berliinissä, kun Gazaa alettiin pommittaa. Siellä oli helppo pitää kaksi asiaa ja historiallista tilannetta erillään. Televisio näytti iltaisin Israelin sotatoimia, jotka suuri osa maailmaa tuomitsi jo silloin. Päivisin havaitsimme, miten vahvasti toisessa maailmansodassa murhattujen juutalaisten, mustalaisten, kommunistien, homoseksuaalien ja toisinajattelijoiden muisto on edelleen läsnä. Oli oikeastaan yllättävää, miten avoimella, kunnioittavalla ja - katuva on ehkä väärä sana - surevalla tavalla joukkomurha oli esillä Berliinissä eri monumenteissa, muureihin kiinnitetyissä laatoissa ja muistopatsaissa. Historia oli siellä paljastettuna kaikessa kaameudessaan, mitenkään peittelemättä tai siloittelematta, niin mikro- kuin makrohistoriankin tasolla, ihmisyksilöiden nimiä ja tarinoita myöten.
Natsisymboli kantaa vahvaa latausta. Sitä ei voi vaieta kuoliaaksi antamatta sille lisää voimaa, eikä sitä pidäkään poistaa kulttuurimme kuvastoista. Historiaa on kannettava mukana. Daavidin tähden, juutalaisten tunnuksena, rinnastaminen tuohon symboliin kuitenkin halventaa auttamatta toisessa maailmansodassa kärsineiden juutalaisten muistoa - näin merkit toimivat. Nuo kaksi merkkiä yhdessä vievät meidät semanttisesti 1940-luvulle - eivät tähän päivään.
Se, menikö Vihreä lanka sarjakuvallaan harhaan, riippuu oikeastaan vain siitä, onko kuvassa Daavidin tähti vai Israelin lippu. Vastaus on kuitenkin tulkinnan varainen.
Tylsintä asiassa on ehkä se, että kristillisten Bjarne Kallis yrittää nyt kalastella itselleen suosiota asian tiimoilta asettamalla Vihreät vastuuseen kuvasta. Vihreä lanka pahoitteli jo.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Muuttomuistiinpanoja
Kalenterini näyttää tällä hetkellä tältä (sekavat merkinnät eivät mitenkään edes liity kyseisiin ajankohtiin):
Maanantai: nyk. verhot 2m
Tiistai: siivouskomero, naulakkokomero, kirjoituspöytä, wc, kylpyhuone...
Keskiviikko: kirjahylly 79 cm/59 e; 44 cm/49e, eteiskaappi
Torstai: Puustelli, Vepsäläinen, avainasiakkuus, kuinka maksaa opintolainaa takaisin?, kalvo 4e/m
Perjantai: 1 vko jäljellä!
Lauantai: lisää laatikoita!
Sunnuntai: ovikoodi
Pää käy ylikierroksilla. On epätoivo ja innostus.
Se lautalattiainen, suuri-ikkunainen, peiliovinen 20-luvun asunto löytyi. Mutta ennen kuin se on koti, pitää muuttaa, kaataa seinä ja rakentaa keittiötä - ja tässä järjestyksessä.
Heihei, kirjallisuus, taide ja filosofia! Tervetuloa, K-Rauta, Puustellin kauniit keittiöesitteet, värikuvastot, rakennusapteekit, ruokailut ulkona ja lenkit ympäri Töölönlahtea!
Maanantai: nyk. verhot 2m
Tiistai: siivouskomero, naulakkokomero, kirjoituspöytä, wc, kylpyhuone...
Keskiviikko: kirjahylly 79 cm/59 e; 44 cm/49e, eteiskaappi
Torstai: Puustelli, Vepsäläinen, avainasiakkuus, kuinka maksaa opintolainaa takaisin?, kalvo 4e/m
Perjantai: 1 vko jäljellä!
Lauantai: lisää laatikoita!
Sunnuntai: ovikoodi
Pää käy ylikierroksilla. On epätoivo ja innostus.
Se lautalattiainen, suuri-ikkunainen, peiliovinen 20-luvun asunto löytyi. Mutta ennen kuin se on koti, pitää muuttaa, kaataa seinä ja rakentaa keittiötä - ja tässä järjestyksessä.
Heihei, kirjallisuus, taide ja filosofia! Tervetuloa, K-Rauta, Puustellin kauniit keittiöesitteet, värikuvastot, rakennusapteekit, ruokailut ulkona ja lenkit ympäri Töölönlahtea!
tiistai 23. joulukuuta 2008
Jää - Helen Humphreysin jäätynyt Thames
This book is intended as a long meditation on the nature of ice. Each story is a story of transformation, as ice itself is the result of a transformative process. Because of climate change, brought on by the buildup of greenhouse gases in the atmosphere, we are in danger of losing ice from our world.
If ice disappeared, we would not only lose the thing itself and its stabilizing place in the balance of nature, but we would also lose the idea of ice from our consciousness, and all the ways in which we are able to imagine it.
Helen Humphreysin Frozen Thames (2007) sisältää neljäkymmentä kertomusta siitä, kuinka Thames-joki jäätyi umpeen Lontoon kohdalla. Ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1142, viimeinen vuoteen 1895, jonka jälkeen Thames ei ole enää jäätynyt, sillä uusi silta (London Bridge) sallii uomassa niin kovan virtauksen, ettei joki enää voi jäätyä läpensä.
Humphreys muistaa lopussa Virginia Woolfin Orlandon (1928), joka alkaa kuvauksella jäämarkkinoista (Frost Fare) Thamesilla. Humphreysinkin kirjassa kuvataan useampiakin tällaisia markkinoita. Markkinat Thamesin jäällä olivat kuin toinen maailma: eräänlainen karnevalistinen käänne keskellä talvea. Joen jäätyminen rikkoi sen mikä oli normaalia, tutut, sovinnaiset, sovitut käyttäytymismallit. Ei ainoastaan se, että vesi muutti yhtäkkiä muotoa ja että jokea pitkin saattoi kävellä tai luistella tai että sen saattoi ylittää mistä tahansa, vaan myös tämän ihmeen tuottamat mielikuvat, ihmetyksen ilon kokeminen ja siitä kumpuava juhlan tuntu yleensä, tekivät joen jäätymisestä jotakin erikoista.
Virginia Woolf syntyi 1882 ja on mahdollista, että hän on nähnyt ja elänyt tuon viimeisen jään vuonna 1895. Viimeiset markkinat olivat kuitenkin jo 1814. Uusi silta rakennettiin 1830-luvulla, eikä joki enää jäätynyt niin kantavaksi, että sen päälle olisi voinut rakentaa. Vähitellen myös niin kovat pakkaset katosivat, että joki olisi enää jäätynyt. Kun luin Orlandon ensimmäistä kertaa en ollut käynyt Lontoossa talvella ja luulin, jollakin tapaa assosiatiivisesti, että Thames jäätyisi aina. Että jos menisin Lontooseen keskellä talvea, näkisin jäätyneen joen. Tuo ajatuskuva oli väärä.
Entä jos Suomessakin voidaan - ja tulee kohta tarve - laskea kertoja jolloin esimerkiksi jouluna on enää ollut lunta?
If ice disappeared, we would not only lose the thing itself and its stabilizing place in the balance of nature, but we would also lose the idea of ice from our consciousness, and all the ways in which we are able to imagine it.
Helen Humphreysin Frozen Thames (2007) sisältää neljäkymmentä kertomusta siitä, kuinka Thames-joki jäätyi umpeen Lontoon kohdalla. Ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1142, viimeinen vuoteen 1895, jonka jälkeen Thames ei ole enää jäätynyt, sillä uusi silta (London Bridge) sallii uomassa niin kovan virtauksen, ettei joki enää voi jäätyä läpensä.
Humphreys muistaa lopussa Virginia Woolfin Orlandon (1928), joka alkaa kuvauksella jäämarkkinoista (Frost Fare) Thamesilla. Humphreysinkin kirjassa kuvataan useampiakin tällaisia markkinoita. Markkinat Thamesin jäällä olivat kuin toinen maailma: eräänlainen karnevalistinen käänne keskellä talvea. Joen jäätyminen rikkoi sen mikä oli normaalia, tutut, sovinnaiset, sovitut käyttäytymismallit. Ei ainoastaan se, että vesi muutti yhtäkkiä muotoa ja että jokea pitkin saattoi kävellä tai luistella tai että sen saattoi ylittää mistä tahansa, vaan myös tämän ihmeen tuottamat mielikuvat, ihmetyksen ilon kokeminen ja siitä kumpuava juhlan tuntu yleensä, tekivät joen jäätymisestä jotakin erikoista.
Virginia Woolf syntyi 1882 ja on mahdollista, että hän on nähnyt ja elänyt tuon viimeisen jään vuonna 1895. Viimeiset markkinat olivat kuitenkin jo 1814. Uusi silta rakennettiin 1830-luvulla, eikä joki enää jäätynyt niin kantavaksi, että sen päälle olisi voinut rakentaa. Vähitellen myös niin kovat pakkaset katosivat, että joki olisi enää jäätynyt. Kun luin Orlandon ensimmäistä kertaa en ollut käynyt Lontoossa talvella ja luulin, jollakin tapaa assosiatiivisesti, että Thames jäätyisi aina. Että jos menisin Lontooseen keskellä talvea, näkisin jäätyneen joen. Tuo ajatuskuva oli väärä.
Entä jos Suomessakin voidaan - ja tulee kohta tarve - laskea kertoja jolloin esimerkiksi jouluna on enää ollut lunta?
maanantai 22. joulukuuta 2008
Kielellinen huomio asuntokaupoista
Puhutaan asunnon realisoimisesta, kun asunto myydään ja siitä saatu myyntivoitto tupsahtaa pankkitilille. Asunto ikään kuin "realisoituu" rahaksi - vaikka käytännössähän jokin konkreettinen asia (asunto) muuttuu tässä tapauksessa abstraktiksi, rahaksi. Ei siinä ole mitään realistista.
Myöskään mitään realistista ei ole siinä, että joskus ammoisina aikoina ostettu asunto on kasvattanut yhtäkkiä vuosien saatossa hintaansa ja että "realisoinnissa" syntyy summa täysin "ylimääräistä" rahaa. Pikemminkin olisi ehkä hyvä puhua "absurdoinnista" - ainakin silloin, kun tehdään myyntivoittoa.
Kaikki odottavat nyt lamaa vähän niin kuin Tove Janssonin "Kuusi"-novellissa muumiperhe joulua. Minkälainen se lama on ja koska se oikein tulee? Tai ehkä se on sana, joka toteuttaa itse itsensä, vähitellen.
Ensin on onneksi joulu.
Myöskään mitään realistista ei ole siinä, että joskus ammoisina aikoina ostettu asunto on kasvattanut yhtäkkiä vuosien saatossa hintaansa ja että "realisoinnissa" syntyy summa täysin "ylimääräistä" rahaa. Pikemminkin olisi ehkä hyvä puhua "absurdoinnista" - ainakin silloin, kun tehdään myyntivoittoa.
Kaikki odottavat nyt lamaa vähän niin kuin Tove Janssonin "Kuusi"-novellissa muumiperhe joulua. Minkälainen se lama on ja koska se oikein tulee? Tai ehkä se on sana, joka toteuttaa itse itsensä, vähitellen.
Ensin on onneksi joulu.
perjantai 19. joulukuuta 2008
Asumisesta ja muuttamisesta, vanhaa ja uutta
Vuosisadan alun vanhoissa rakennuksissa Helsingin keskustassa, Kruununhaassa, Katajanokalla, Punavuoressa ja Kallion seudulla on lukuisia yksiöitä ja kaksioita, joissa on suuria erkkeri-ikkunoita, vanhoja kakluuneita, lautalattiat ja paksut seinät. Rappukäytävä on maalattu osaksi vihreällä tai murretulla punaisella ja koristeltu erilaisin ornamenttikuvioin. 1920-30-luvulle, ja Töölöön, Meilahteen, Munkkiniemeen tai Mäkelänkadulle, tultaessa muodokkaat erkkerit ja kakluunitkin katoavat, samaten koristekuviot, mutta ikkunoiden avaruus jää leveiden ikkunalautojen muodossa. Samaten lautalattiat ja paksut seinät sekä säännönmukaisemmat erkkerit tai parvekkeet. Seiniin on upotettu vanhoja kylmäkaappeja, joista on sittemmin tehty lasivitriinejä.
Isommissa näistä asunnoista huoneita yhdistävät leveät pariovet, peiliovet, ja nykyään modernit tilavat keittiökaapistot ja -laitteet reunustavat oleskelutiloja tai täyttävät vanhan alkovin. Kylpyhuoneissa on mosaiikkilaatat ja kiiltävät suihkukopin ovet - tai jäljellä vanha tassullinen kylpyamme. Vanhat yksityiskohdat, ovet, ikkunat, seiniin upotetut kaapistot, jäävät mutta avaruutta lisätään kaikin mahdollisin keinoin - ennen kaikkea uusilla keittiöjärjestelyillä. Keittiökomerot ovat kadonneet tiehensä, ja jäljellä on I:n L:n tai U:n muotoisia keittiöryhmiä saarekkeineen. Näyttää siltä, että jotkut näistä (post)moderneista keittiöistä tulevat kestämään aikaa ja sointuvat hyvin vanhoihin taloihin. Jotkut taas remontoidaan jälleen muutaman vuoden kuluttua.
Jugendia tai 20-30-luvun klassismia edustava "yksiö" tai "kaksio" on sinänsä hassu käsite. Vuosisadan alkupuolella arvotalojen asunnot olivat kooltaan valtavia, moniosaisia huoneistoja, ja niihin liitetyt palvelijoiden asunnot puolestaan pieniä, saniteettitilattomia yksiöitä. Nykyään suurista asunnoista on halkaistu osia pois ja noita pieniä koppeja yhdistelty 40-50 neliöisiksi kaksioiksi.
Sellainen olisi tarkoitus löytää: leveät ikkunalaudat ja lasiset peiliovet huoneiden väliin. Uusi kaunis avokeittiö. Vanha kivinen rappukäytävä ja ehkä veräjähissi. Ikkunat sisäpihalle tai kattojen yli. Vihreä tai punainen jykevä jugend-linna tai sitten vaalea, klassinen 20-30-luvun asuintalo.
Asunnon vaihtaminen muistuttaa jollakin hämmentävällä tavalla sairastamista. Se vie ajan ja voimat pitkäksi aikaa, kunnes se on ohi. Tunkeutuu jokaiselle elämän osa-alueelle ja laittaa päivät uusiksi. Siitä ei selviä yksin, vaan tarvitaan asiantuntijoiden apua, välittäjiä, pankkivirkailijoita. Omin ja henkilökohtaisin avataan tuntemattomille ihmisille. Ja lopulta sitä huomaa olevansa joko koditon ja hajalla tai sitten tai uuden kodin onnellinen omistaja. Todennäköisesti molempia, sitten.
Oma elämä, tavarat, taulut, kirjat, astiat, kaikki, siirtyy uuteen paikkaan ja tekee uudesta kodista kodin ja vanha jää muistoihin yhtenä elämänvaiheena.
Isommissa näistä asunnoista huoneita yhdistävät leveät pariovet, peiliovet, ja nykyään modernit tilavat keittiökaapistot ja -laitteet reunustavat oleskelutiloja tai täyttävät vanhan alkovin. Kylpyhuoneissa on mosaiikkilaatat ja kiiltävät suihkukopin ovet - tai jäljellä vanha tassullinen kylpyamme. Vanhat yksityiskohdat, ovet, ikkunat, seiniin upotetut kaapistot, jäävät mutta avaruutta lisätään kaikin mahdollisin keinoin - ennen kaikkea uusilla keittiöjärjestelyillä. Keittiökomerot ovat kadonneet tiehensä, ja jäljellä on I:n L:n tai U:n muotoisia keittiöryhmiä saarekkeineen. Näyttää siltä, että jotkut näistä (post)moderneista keittiöistä tulevat kestämään aikaa ja sointuvat hyvin vanhoihin taloihin. Jotkut taas remontoidaan jälleen muutaman vuoden kuluttua.
Jugendia tai 20-30-luvun klassismia edustava "yksiö" tai "kaksio" on sinänsä hassu käsite. Vuosisadan alkupuolella arvotalojen asunnot olivat kooltaan valtavia, moniosaisia huoneistoja, ja niihin liitetyt palvelijoiden asunnot puolestaan pieniä, saniteettitilattomia yksiöitä. Nykyään suurista asunnoista on halkaistu osia pois ja noita pieniä koppeja yhdistelty 40-50 neliöisiksi kaksioiksi.
Sellainen olisi tarkoitus löytää: leveät ikkunalaudat ja lasiset peiliovet huoneiden väliin. Uusi kaunis avokeittiö. Vanha kivinen rappukäytävä ja ehkä veräjähissi. Ikkunat sisäpihalle tai kattojen yli. Vihreä tai punainen jykevä jugend-linna tai sitten vaalea, klassinen 20-30-luvun asuintalo.
Asunnon vaihtaminen muistuttaa jollakin hämmentävällä tavalla sairastamista. Se vie ajan ja voimat pitkäksi aikaa, kunnes se on ohi. Tunkeutuu jokaiselle elämän osa-alueelle ja laittaa päivät uusiksi. Siitä ei selviä yksin, vaan tarvitaan asiantuntijoiden apua, välittäjiä, pankkivirkailijoita. Omin ja henkilökohtaisin avataan tuntemattomille ihmisille. Ja lopulta sitä huomaa olevansa joko koditon ja hajalla tai sitten tai uuden kodin onnellinen omistaja. Todennäköisesti molempia, sitten.
Oma elämä, tavarat, taulut, kirjat, astiat, kaikki, siirtyy uuteen paikkaan ja tekee uudesta kodista kodin ja vanha jää muistoihin yhtenä elämänvaiheena.
keskiviikko 5. marraskuuta 2008
Kyborgeista ja keinoälystä II: Michael Cunnigham "Niin kuin kauneus"
-Kolmannessa erässä minä annoin teille runouden.
-Miksi?
-Säädelläkseni teitä. Poistaakseni ääripäät. Pystyin kyllä rajoittamaan aggressiivisia ominaisuuksianne, pystyin ohjelmoimaan teidät auttavaisiksi ja kilteiksi, mutta halusin lisäksi antaa teille hiukan tajua oikeasta ja väärästä. Auttaa teitä selviämään tilanteista, joita en kyennyt ennustamaan. Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runouden voimaa...
Michael Cunninghamin romaanitrilogian Säkenöivät päivät (2005) kolmannessa osassa "Niin kuin kauneus" eletään aikaa tulevaisuudessa, säteilyonnettomuuden ja avaruuden valloituksen jälkeen. Avaruusmatkailua varten alun perin rakennettujen humanoidien valmistaminen on hiljattain lopetettu ja yhteiskunnallinen tilanne epävakaa. Robotteja pyritään eliminoimaan ja humanoidi Simon etsii luojaansa saadakseen selville, mikä on se puuttuva osanen, "elämisen tunnun puute", kuten hän sitä nimittää, joka tuntuu estävän häntä olemasta täysin inhimillinen.
Haluan, ainakin jotakin. Tuntuu, että jotakin puuttuu. --- En tiedä, miksi sitä nimittäisin. En minä oikeastaan ole niin kamalan kiinnostunut tunteista. Ainakaan mistään nyyhkyjutuista. Mutta biologiset tuntevat jotakin sellaista, mitä minä en. Esimerkiksi: minä ymmärrän mitä kauneus on, käsite on minulle selvä ja tiedän kriteerit, mutta en aisti kauneutta. Joskus minä melkein tavoitan sen. Mutta en koskaan varmasti, en koskaan niin että se tuntuisi todelta. (398.)
Simonia mietityttää erityisesti kysymys unista. Hän näkee niitä, mutta niissä ilmenee samankaltainen epämääräisyyden ja mielettömyyden tuntu kuin yrityksessä tavoittaa tuota kauneutta. Hän kokee olevansa kaiken aikaa lähellä jonkin saavuttamista, mutta samalla tuo jokin aina pakenee:
Minä saan nukkuessani pieniä välähdyksiä. Ääniä ja kuvia. Ne eivät ole sattumanvaraisia, mutta eivät myöskään kuulu loogisesti yhteen. En oikeastaan tiedä ovatko ne unia vai pelkästään virtapiirien purkauksia. Sikäli kun ymmärrän, biologiset näkevät unia joissa on kokonaisia tarinoita. Salamyhkäisiä tarinoita, usein hämäriäkin, mutta silti johdonmukaisia ja merkityksellisiä. --- [E]ikö sinusta herätessäsi tunnu, että olet nähnyt jotakin tärkeää? Vaikka et täysin tajuaisi sen merkitystä. Eikä sinusta aamulla tunnu, että sinulle on nukkuessasi selitetty jotakin? (455.)
Pikkuhiljaa kuitenkin paljastuu (mehän sen jo tiedämmekin, Simon vaan ei), että robotin kokemukset ovat kuin ovatkin analogisia ihmisen kanssa. Ihmisiä vaivaa täsmälleen samankaltainen kokemus merkityksen pakenemisesta, unissa, suhteessa toisiin ihmisiin ja maailmaan, kauneuden kokemisessa. Emme koskaan ole saavuttaneet kaikkea, täydellisen ja täyteyden kokemus pakenee käsistä, juuri, kun sen on tavoittamassa. Simonin inhimillisyys tulee ilmi myös keskustelussa 11-vuotiaan Exedrol-lapsen, Luken kanssa. Luke osaa asettaa humanoidille tämän inhimillisyyden paljastavat kysymykset: "-Näetkö sinä unia? -Omalla tavallani", "-Pidätkö siitä että olet elossa? -Sanotaan vaikka että olen kiintynyt elämään.", "-Pelkäätkö kuolemaa? -Minut on ohjelmoitu niin. Koneistossa on itsesuojelusiru." (440.)
Kysymykset määrittelevät, ikään kuin vahingossa, inhimillisen olemisen - tai yhden sen muodon. Ja saman tekee myös Simon itse, paljon ennen lopullista ymmärrystä:
Minä vain liikun, tunnustelen sormillani ja olen onnellinen. Hipaista omalla minuudellani jonkun toisen minuutta - sen enempää voin tuskin kestää. (459.)
Loistavan Cunninghamin humanoidi-hahmosta tekee se, että hän on läpikotaisen inhimillinen - itse sitä tietämättään. Juuri näinhän me toimimme. Ja itse asiassa Simon on eräässä mielessä paranneltu versio ihmisestä: tarkalla empatiakyvyllä ja oikeudentunnolla varustettu, kykenemätön vahingoittamaan toista elävää olentoa.
Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runous, Walt Whitmanin toistuvat säkeet, merkitsevät Cunninghamin trilogian eri tarinoissa eri asioita. Siinä missä ensimmäisessä ja toisessa niissä on jotakin konemaista, kammottavaa - ne tunkeutuvat ihmiseen ja tulevat hänen lävitseen, pakonomaisina puheryöppyinä, tiedostamattomina sanomina - viimeinen tarina kokoaa yhteen runouden elämää luovan voiman. Runous onnistuu inhimillistämään koneen.
-Miksi?
-Säädelläkseni teitä. Poistaakseni ääripäät. Pystyin kyllä rajoittamaan aggressiivisia ominaisuuksianne, pystyin ohjelmoimaan teidät auttavaisiksi ja kilteiksi, mutta halusin lisäksi antaa teille hiukan tajua oikeasta ja väärästä. Auttaa teitä selviämään tilanteista, joita en kyennyt ennustamaan. Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runouden voimaa...
Michael Cunninghamin romaanitrilogian Säkenöivät päivät (2005) kolmannessa osassa "Niin kuin kauneus" eletään aikaa tulevaisuudessa, säteilyonnettomuuden ja avaruuden valloituksen jälkeen. Avaruusmatkailua varten alun perin rakennettujen humanoidien valmistaminen on hiljattain lopetettu ja yhteiskunnallinen tilanne epävakaa. Robotteja pyritään eliminoimaan ja humanoidi Simon etsii luojaansa saadakseen selville, mikä on se puuttuva osanen, "elämisen tunnun puute", kuten hän sitä nimittää, joka tuntuu estävän häntä olemasta täysin inhimillinen.
Haluan, ainakin jotakin. Tuntuu, että jotakin puuttuu. --- En tiedä, miksi sitä nimittäisin. En minä oikeastaan ole niin kamalan kiinnostunut tunteista. Ainakaan mistään nyyhkyjutuista. Mutta biologiset tuntevat jotakin sellaista, mitä minä en. Esimerkiksi: minä ymmärrän mitä kauneus on, käsite on minulle selvä ja tiedän kriteerit, mutta en aisti kauneutta. Joskus minä melkein tavoitan sen. Mutta en koskaan varmasti, en koskaan niin että se tuntuisi todelta. (398.)
Simonia mietityttää erityisesti kysymys unista. Hän näkee niitä, mutta niissä ilmenee samankaltainen epämääräisyyden ja mielettömyyden tuntu kuin yrityksessä tavoittaa tuota kauneutta. Hän kokee olevansa kaiken aikaa lähellä jonkin saavuttamista, mutta samalla tuo jokin aina pakenee:
Minä saan nukkuessani pieniä välähdyksiä. Ääniä ja kuvia. Ne eivät ole sattumanvaraisia, mutta eivät myöskään kuulu loogisesti yhteen. En oikeastaan tiedä ovatko ne unia vai pelkästään virtapiirien purkauksia. Sikäli kun ymmärrän, biologiset näkevät unia joissa on kokonaisia tarinoita. Salamyhkäisiä tarinoita, usein hämäriäkin, mutta silti johdonmukaisia ja merkityksellisiä. --- [E]ikö sinusta herätessäsi tunnu, että olet nähnyt jotakin tärkeää? Vaikka et täysin tajuaisi sen merkitystä. Eikä sinusta aamulla tunnu, että sinulle on nukkuessasi selitetty jotakin? (455.)
Pikkuhiljaa kuitenkin paljastuu (mehän sen jo tiedämmekin, Simon vaan ei), että robotin kokemukset ovat kuin ovatkin analogisia ihmisen kanssa. Ihmisiä vaivaa täsmälleen samankaltainen kokemus merkityksen pakenemisesta, unissa, suhteessa toisiin ihmisiin ja maailmaan, kauneuden kokemisessa. Emme koskaan ole saavuttaneet kaikkea, täydellisen ja täyteyden kokemus pakenee käsistä, juuri, kun sen on tavoittamassa. Simonin inhimillisyys tulee ilmi myös keskustelussa 11-vuotiaan Exedrol-lapsen, Luken kanssa. Luke osaa asettaa humanoidille tämän inhimillisyyden paljastavat kysymykset: "-Näetkö sinä unia? -Omalla tavallani", "-Pidätkö siitä että olet elossa? -Sanotaan vaikka että olen kiintynyt elämään.", "-Pelkäätkö kuolemaa? -Minut on ohjelmoitu niin. Koneistossa on itsesuojelusiru." (440.)
Kysymykset määrittelevät, ikään kuin vahingossa, inhimillisen olemisen - tai yhden sen muodon. Ja saman tekee myös Simon itse, paljon ennen lopullista ymmärrystä:
Minä vain liikun, tunnustelen sormillani ja olen onnellinen. Hipaista omalla minuudellani jonkun toisen minuutta - sen enempää voin tuskin kestää. (459.)
Loistavan Cunninghamin humanoidi-hahmosta tekee se, että hän on läpikotaisen inhimillinen - itse sitä tietämättään. Juuri näinhän me toimimme. Ja itse asiassa Simon on eräässä mielessä paranneltu versio ihmisestä: tarkalla empatiakyvyllä ja oikeudentunnolla varustettu, kykenemätön vahingoittamaan toista elävää olentoa.
Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runous, Walt Whitmanin toistuvat säkeet, merkitsevät Cunninghamin trilogian eri tarinoissa eri asioita. Siinä missä ensimmäisessä ja toisessa niissä on jotakin konemaista, kammottavaa - ne tunkeutuvat ihmiseen ja tulevat hänen lävitseen, pakonomaisina puheryöppyinä, tiedostamattomina sanomina - viimeinen tarina kokoaa yhteen runouden elämää luovan voiman. Runous onnistuu inhimillistämään koneen.
tiistai 28. lokakuuta 2008
Muistiinpano: elämän pelosta luopumisesta
Kulta pieni, ei minulla ole mitään minkä vuoksi pitäisi olla varovainen. Minun elämäni etenee päivä kerrallaan.
Catherine menehtyneen sulhasensa pikkuveljelle kehotettuaan tätä varovaisuuteen tehdastyössä ja saatuaan pojalta saman neuvon takaisin. Michael Cunninghamin Säkenöivissä päivissä (2005/2007, 15).
Catherine menehtyneen sulhasensa pikkuveljelle kehotettuaan tätä varovaisuuteen tehdastyössä ja saatuaan pojalta saman neuvon takaisin. Michael Cunninghamin Säkenöivissä päivissä (2005/2007, 15).
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
Politiikka on taas täällä: yhteisöllisyydestä ja sen ulkopuolesta
Tämä sekamelska, jota kutsutaan onneksi: mielenrauhaa, iloa, haasteita, läheisyyttä. Kyse on yksilön taipumusten ja luonteen sovittamisesta osaksi yhteisön pyrkimyksiä, joihin toivon mukaan kuuluu nimenomaan rauha, eikä vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta.
Ehkä onnea etsivä yksilö ei voi saavuttaa hetkellisestikään päämääräänsä vain yksin, auttamatta yhteisöään kohti samaa, kokematta hieman terveellistä stressiäkin siitä. Terveellisen stressin ero vääränlaisesta stressistä on radikaali: se on huolta muiden, ei vain omasta onnesta. (Heidi Liehu 2008 Kultainen varis, 15.)
...rauha, ei vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta...
Näin kunnallisvaalien alla, ehdokkaita katsellessa, tulee helposti taas miettineeksi erilaisia poliittisia ajatusmalleja ja mielipiteitä.
Etenkin yhteisöllisyyden kysymykset pohdituttavat. Nythän päätetään myös niistä yhteisöistä, joissa me elämme - päättäjistä yhteisöillemme. Minkälaista on tuo halu toimia yhteisön hyväksi, johon Liehukin viittaa? Entä mikä on kullekin (yksilölle, poliitikolle) yhteisö? Ketkä siihen kuuluvat, ketkä suljetaan ulkopuolelle?
Olen Heidi Liehun kanssa samoilla linjoilla: onni on laajempaa hyvinvointia, rauhaa, hyvää elämää, mahdollisuuksia kaikille, ei vain itselle tai lähimmille kaltaisille. Se on yhteisön hyvinvointia ja sen rajojen avoimuutta: vieraiden ja vierauden hyväksymistä osaksi yhteisöä.
Meillä normikansalaisilla on velvollisuuksia myös toisia ihmisiä kohtaan ja meidän on pidettävä myös toisten onnea tekojemme päämääränä. Poliitikkojen tehtävänä on toimia näin yhteiskunnallisen lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan tasolla.
Yhteisöllä ja siihen kuulumisella tarkoitetaan kuitenkin myös ihan toisentyyppisiä asioita: esimerkiksi velvollisuuksia ainoastaan samaa kansalaisuutta edustavia yksilöitä kohtaan. Yhteisön käsite ei kaikille lue sisäänsä kaikkien yksilöiden oikeutta olla osana sitä: rotu, uskonto, kulttuuri, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä sulkea yksilöitä yhteisön ulkopuolelle - huolimatta siitä, että tämä on erilaisten ihmisoikeus- ja tasa-arvolakienkin nojalla kielletty.
Esimerkiksi poliittisen maahanmuuttokriittisyyden ja monikulttuurisuuskritiikin kanssa tuntuu kulkevan usein rinta rinnan puhdas muukalaisvihamielisyys, myös eduskunnassa, kuten Helsingin Sanomat Astrid Thorsin, Anni Sinnemäen ja Panu Laturin kokemusten kautta uutisoi.
Lainsäädäntö ja erilaiset eettiset normistot toki estävät suoranaista rasistista toimintaa, mutta alkanut trendi näkyisi jatkuvan näidenkin vaalien alla (ja ehkä sunnuntain jälkeen myös tuloksena): kunnallisehdokkaista löytyy turhankin helposti ehdokkaita, jotka suoraan myöntävät suhtautuvansa kielteisesti "monikulttuurisuuteen" - mitä tällä nyt sitten ikinä tarkoitetaankaan.
Toki poliittinen kenttäkin on omanlaisensa yhteisö, eikä sieltä voi sulkea pois yksilöitä heidän henkilökohtaisten arvojensa takia, niin kauan kun nuo arvot toteutuvat lain rajojen sisäpuolella. Ja viime kädessä kyse on äänestäjien arvoista ja äänestäjien päätöksestä, saamme siis (kansana) syyttää itseämme. Kehityskulku on kuitenkin huolestuttava.
Mainittu monikulttuurisuus on hämmentävä termi sinänsä, sitä kun on alettu käyttää eräänlaisena muukalaisvihan eufemismina: on paljon parempi puhua "monikulttuurisuuden" tuottamista ongelmista kuin omista rasistisista asenteista tai arvoista, jotka todellisuudessa rakentavat tuota kyseistä ongelmakenttää.
On myös turha enää edes puhua "monikulttuurisuuden" tuomista rikkauksista, kulttuurin muuttumisesta dynaamisemmaksi, toiseuden käsittelemisen merkityksestä meille kaikille, sillä vastaväittäjillä on paljon sellaista sanottavaa, joka menee koko problematiikan ohi. Argumentteja, joiden sisältö on tuttu jo sananlaskuista: "maassa maan tavalla", "oma maa mansikka...", "veri on vettä sakeampaa" jne. Toiseuden ja vierauden poissulkemisella yhteisöistä on pitkät perinteet suomalaisessakin kulttuurihistoriassa.
Lopullinen, syvin, tärkein kysymys on kuitenkin eettinen. Monikulttuurisuudelta ei pidä vaatia hyödyllisyyttä yhteisölle, vaikka sillä sitä voisi ollakin. Toiseuden hyväksymisen ja kaikkien ihmisten tasaveroisen kohtelun on oltava arvo sinänsä.
Tämän sisäistämisen jälkeen voidaan miettiä, miten toimia yhteisössä, jonka jäsenten keskinäiset arvoperustat eroavat toisistaan, joilla on erilaisia intressejä ja päämääriä. "Järkevöittää" sitä maahanmuuttopolitiikkaa (mitä monet vaativat, kun eivät suoraan enää voi puhua rajojen sulkemisesta), parantaa järjestelmää, mutta mieluiten ja ennen kaikkea oppia hahmottamaan ja hyväksymään erilaisia kulttuurisia arvoja.
Itse pystynen elämään myös perussuomalaisten kanssa. Joskin, kun eräässä vaalikoneessa kysyttiin, koetko ympäristösi turvalliseksi, en voinut olla myöntämättä että rasismi ja muukalaisviha kyllä pelottavat. Luulen, että kysymystä ei kuitenkaan ollut tarkoitus tulkita näin. Luulen, että minun oli tarkoitus pelätä niitä "erikulttuurisia" muukalaisia.
Ehkä onnea etsivä yksilö ei voi saavuttaa hetkellisestikään päämääräänsä vain yksin, auttamatta yhteisöään kohti samaa, kokematta hieman terveellistä stressiäkin siitä. Terveellisen stressin ero vääränlaisesta stressistä on radikaali: se on huolta muiden, ei vain omasta onnesta. (Heidi Liehu 2008 Kultainen varis, 15.)
...rauha, ei vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta...
Näin kunnallisvaalien alla, ehdokkaita katsellessa, tulee helposti taas miettineeksi erilaisia poliittisia ajatusmalleja ja mielipiteitä.
Etenkin yhteisöllisyyden kysymykset pohdituttavat. Nythän päätetään myös niistä yhteisöistä, joissa me elämme - päättäjistä yhteisöillemme. Minkälaista on tuo halu toimia yhteisön hyväksi, johon Liehukin viittaa? Entä mikä on kullekin (yksilölle, poliitikolle) yhteisö? Ketkä siihen kuuluvat, ketkä suljetaan ulkopuolelle?
Olen Heidi Liehun kanssa samoilla linjoilla: onni on laajempaa hyvinvointia, rauhaa, hyvää elämää, mahdollisuuksia kaikille, ei vain itselle tai lähimmille kaltaisille. Se on yhteisön hyvinvointia ja sen rajojen avoimuutta: vieraiden ja vierauden hyväksymistä osaksi yhteisöä.
Meillä normikansalaisilla on velvollisuuksia myös toisia ihmisiä kohtaan ja meidän on pidettävä myös toisten onnea tekojemme päämääränä. Poliitikkojen tehtävänä on toimia näin yhteiskunnallisen lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan tasolla.
Yhteisöllä ja siihen kuulumisella tarkoitetaan kuitenkin myös ihan toisentyyppisiä asioita: esimerkiksi velvollisuuksia ainoastaan samaa kansalaisuutta edustavia yksilöitä kohtaan. Yhteisön käsite ei kaikille lue sisäänsä kaikkien yksilöiden oikeutta olla osana sitä: rotu, uskonto, kulttuuri, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä sulkea yksilöitä yhteisön ulkopuolelle - huolimatta siitä, että tämä on erilaisten ihmisoikeus- ja tasa-arvolakienkin nojalla kielletty.
Esimerkiksi poliittisen maahanmuuttokriittisyyden ja monikulttuurisuuskritiikin kanssa tuntuu kulkevan usein rinta rinnan puhdas muukalaisvihamielisyys, myös eduskunnassa, kuten Helsingin Sanomat Astrid Thorsin, Anni Sinnemäen ja Panu Laturin kokemusten kautta uutisoi.
Lainsäädäntö ja erilaiset eettiset normistot toki estävät suoranaista rasistista toimintaa, mutta alkanut trendi näkyisi jatkuvan näidenkin vaalien alla (ja ehkä sunnuntain jälkeen myös tuloksena): kunnallisehdokkaista löytyy turhankin helposti ehdokkaita, jotka suoraan myöntävät suhtautuvansa kielteisesti "monikulttuurisuuteen" - mitä tällä nyt sitten ikinä tarkoitetaankaan.
Toki poliittinen kenttäkin on omanlaisensa yhteisö, eikä sieltä voi sulkea pois yksilöitä heidän henkilökohtaisten arvojensa takia, niin kauan kun nuo arvot toteutuvat lain rajojen sisäpuolella. Ja viime kädessä kyse on äänestäjien arvoista ja äänestäjien päätöksestä, saamme siis (kansana) syyttää itseämme. Kehityskulku on kuitenkin huolestuttava.
Mainittu monikulttuurisuus on hämmentävä termi sinänsä, sitä kun on alettu käyttää eräänlaisena muukalaisvihan eufemismina: on paljon parempi puhua "monikulttuurisuuden" tuottamista ongelmista kuin omista rasistisista asenteista tai arvoista, jotka todellisuudessa rakentavat tuota kyseistä ongelmakenttää.
On myös turha enää edes puhua "monikulttuurisuuden" tuomista rikkauksista, kulttuurin muuttumisesta dynaamisemmaksi, toiseuden käsittelemisen merkityksestä meille kaikille, sillä vastaväittäjillä on paljon sellaista sanottavaa, joka menee koko problematiikan ohi. Argumentteja, joiden sisältö on tuttu jo sananlaskuista: "maassa maan tavalla", "oma maa mansikka...", "veri on vettä sakeampaa" jne. Toiseuden ja vierauden poissulkemisella yhteisöistä on pitkät perinteet suomalaisessakin kulttuurihistoriassa.
Lopullinen, syvin, tärkein kysymys on kuitenkin eettinen. Monikulttuurisuudelta ei pidä vaatia hyödyllisyyttä yhteisölle, vaikka sillä sitä voisi ollakin. Toiseuden hyväksymisen ja kaikkien ihmisten tasaveroisen kohtelun on oltava arvo sinänsä.
Tämän sisäistämisen jälkeen voidaan miettiä, miten toimia yhteisössä, jonka jäsenten keskinäiset arvoperustat eroavat toisistaan, joilla on erilaisia intressejä ja päämääriä. "Järkevöittää" sitä maahanmuuttopolitiikkaa (mitä monet vaativat, kun eivät suoraan enää voi puhua rajojen sulkemisesta), parantaa järjestelmää, mutta mieluiten ja ennen kaikkea oppia hahmottamaan ja hyväksymään erilaisia kulttuurisia arvoja.
Itse pystynen elämään myös perussuomalaisten kanssa. Joskin, kun eräässä vaalikoneessa kysyttiin, koetko ympäristösi turvalliseksi, en voinut olla myöntämättä että rasismi ja muukalaisviha kyllä pelottavat. Luulen, että kysymystä ei kuitenkaan ollut tarkoitus tulkita näin. Luulen, että minun oli tarkoitus pelätä niitä "erikulttuurisia" muukalaisia.
torstai 16. lokakuuta 2008
Lokafilosofiaa ja uusia harrastuksia
Sataa enkä ihan tee löytöjä.
Olen lukenut vähän Antonio Damasiota ("we're all recovering cartesians") ja tuntuu siltä, että niistä ajatuksista ei kuitenkaan löydy uutta (kartesiolaisen kritiikin kannalta, neurologisesti kyllä varmasti), pikemminkin vain toisenlainen muotoilu sille, mitä on jo sanottu: kyllä, rationalismin itsensätiedostava subjekti on illuusio. Kyllä, Descartes piti kiinni sellaisesta cogitosta, joka johtaa maailmaa harhaan (vielä ei tiedetty tiedostamattomasta, ruumiin intentionaalisuudesta tai siitä, että minuus on prosessi tai damasiolaista "tapahtumien tuntoa"). Kyllä, mielen ja ruumiin kysymys ei ratkea erottamalla niitä toisistaan, päinvastoin. Ja kyllä, inhimillinen organismi on kompleksisempi ja kiinnostavampi ilmiö kuin mitä kukaan 1600-luvulla ajattelikaan - tai edes 1950-luvulla.
Paljon ennen Damasiota Eeva-Liisa Mannerkin kritisoi (puhumattakaan kaikista muista, alkaen siitä Böömin prinsessasta Elisabethista) :
"Descartes"
Ajattelin, mutta en ollut olemassa
Sanoin että eläimet ovat koneita.
Olin menettänyt kaiken muun paitsi järjen.
Sanokaa terveisiä heille kaikille
joiden tieto on salaista
kuten Paracelsus, Swedenborg ja Eberfieldin laskutaitoiset
hevoset,
jotka ottavat juuria ja korottavat potenssiin,
laskevat virtaavia lukuja viisailla kavioillaa, ei päällään
sillä kaviot ja harjoitetut jalat ja oppinut ruumis,
joka parittelee järjen kanssa, ja lapsi
on metodin esitys ja kuviteltu suure
Tänään juoksevat nopeat hevoset yli kuolevan Ranskan
ja rummuttavat kavioillaan peitetyn tiedon
Cartesiuksen ohimoluuhun.
Tänään olen yhtä heidän kanssaan. (Manner 1956 Tämä matka.)
---
Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them. (David Hume 1739 Treatise of Human Nature.)
Kyky tuntea, kokea, kuvitella ja samastua toisiin ihmisiin ja eläimiin on järkeä tärkeämpää, yksilön elämälle, psyykelle, yhteisölle...
Tämän kaiken neurobiologisen perustan tutkimuksen seuraaminen voisi olla mukava harrastus, siksi se Damasio kiinnostaa.
Ajattelin myös, että olisi mukava harrastaa vaikka hellenististä filosofiaa tai Humen ajattelua, jompaa kumpaa, todennäköisesti mieluiten kaikista vaihtoehdoista. Eräs fonetiikan professori sanoi kerran harrastavansa puolestaan evoluutiota.
Mukavia harrastuksia nämä.
Olen lukenut vähän Antonio Damasiota ("we're all recovering cartesians") ja tuntuu siltä, että niistä ajatuksista ei kuitenkaan löydy uutta (kartesiolaisen kritiikin kannalta, neurologisesti kyllä varmasti), pikemminkin vain toisenlainen muotoilu sille, mitä on jo sanottu: kyllä, rationalismin itsensätiedostava subjekti on illuusio. Kyllä, Descartes piti kiinni sellaisesta cogitosta, joka johtaa maailmaa harhaan (vielä ei tiedetty tiedostamattomasta, ruumiin intentionaalisuudesta tai siitä, että minuus on prosessi tai damasiolaista "tapahtumien tuntoa"). Kyllä, mielen ja ruumiin kysymys ei ratkea erottamalla niitä toisistaan, päinvastoin. Ja kyllä, inhimillinen organismi on kompleksisempi ja kiinnostavampi ilmiö kuin mitä kukaan 1600-luvulla ajattelikaan - tai edes 1950-luvulla.
Paljon ennen Damasiota Eeva-Liisa Mannerkin kritisoi (puhumattakaan kaikista muista, alkaen siitä Böömin prinsessasta Elisabethista) :
"Descartes"
Ajattelin, mutta en ollut olemassa
Sanoin että eläimet ovat koneita.
Olin menettänyt kaiken muun paitsi järjen.
Sanokaa terveisiä heille kaikille
joiden tieto on salaista
kuten Paracelsus, Swedenborg ja Eberfieldin laskutaitoiset
hevoset,
jotka ottavat juuria ja korottavat potenssiin,
laskevat virtaavia lukuja viisailla kavioillaa, ei päällään
sillä kaviot ja harjoitetut jalat ja oppinut ruumis,
joka parittelee järjen kanssa, ja lapsi
on metodin esitys ja kuviteltu suure
Tänään juoksevat nopeat hevoset yli kuolevan Ranskan
ja rummuttavat kavioillaan peitetyn tiedon
Cartesiuksen ohimoluuhun.
Tänään olen yhtä heidän kanssaan. (Manner 1956 Tämä matka.)
---
Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them. (David Hume 1739 Treatise of Human Nature.)
Kyky tuntea, kokea, kuvitella ja samastua toisiin ihmisiin ja eläimiin on järkeä tärkeämpää, yksilön elämälle, psyykelle, yhteisölle...
Tämän kaiken neurobiologisen perustan tutkimuksen seuraaminen voisi olla mukava harrastus, siksi se Damasio kiinnostaa.
Ajattelin myös, että olisi mukava harrastaa vaikka hellenististä filosofiaa tai Humen ajattelua, jompaa kumpaa, todennäköisesti mieluiten kaikista vaihtoehdoista. Eräs fonetiikan professori sanoi kerran harrastavansa puolestaan evoluutiota.
Mukavia harrastuksia nämä.
perjantai 19. syyskuuta 2008
Yksinäisyys ja yhteys. Kaupungin tilat.
Kirjoitin keväällä Pariisista, että koen siellä eräänlaisen hiljaisuuden kaiken hälyn ja vilkkauden keskellä. Olen osa jotakin suurta ja tiivistä ja silti irrallaan siitä ja yksin. Mutta tämä yksinäisyys ei ole mitenkään surullista. Tunnen mahtuvani kaupunkiin, sopeutuvani ympäri vilisevien ihmisten keskelle. Ja aina välillä tapahtuu kohtaaminen, joka ikään kuin liittää minut kaupunkiin vielä lujemmin ja muistuttaa siitä, että kukaan ei ole yksin.
...no man is an island.
Yllä oleva on myös otsikko Jesper Justin videoteokselle (No Man Is an Island 2002), joka on esillä sunnuntaihin asti Kiasman näyttelyssä Notkea katu. Kyse on julkisista tiloista, kaduista, aukioista ja maisemista kronotooppeina - tiloina joihin sisältyy paikan lisäksi muita merkityksiä, ajallisia, historiallisia, kulttuurisia (kronos aika, topos paikka). Justin (jota olen ihaillut
Installaatio Mon grand récit: Weep Into Stones (2005) pureutuu samaan aiheeseen kuin minä tuossa taannoisessa Pariisi-postauksessani. Kyse on siitä, miten paikat muuttuvat henkilökohtaisiksi. Historialliset ja kulttuuriset merkitykset saavat meiltä meidän oman henkilökohtaisen historiamme, emootioidemme, valon ja kerrostuvat entisestään. Lee Bul on rakentanut teoksen, joka koostuu erilaisista pienoismalleista, jotka viittaavat 1900-luvun utopistiseen arkkitehtuuriin. Mukaan on liitetty myös sitaatti Sir Thomas Brownelta "Weep into stones/ Fables like sorrow/ Our few evil days". Our few evil days... Mukana on nurinpäin kaadettu Hagia Sofia, Mussolinin aikaista roomalaista arkkitehtuuria, amerikkalaista pilvenpiirtää, moottoritieramppia. Kaikilla niin taiteilijalle henkilökohtainen kuin kulttuurinenkin merkityksensä.
Mutta tärkein syy, miksi halusin nyt sanoa jotakin tuosta Notkea katu-näyttelystä, oli Petra Lindholmin teos No End (2005), jossa nuori nainen kulkee taksilla läpi öisen New Yorkin. Hän on unen ja valveen rajamailla ja kaupungista välittyvät oikeastaan vain yön valot ja erilaiset heijastukset. Subjektiivinen kokemus öisestä suurkaupungista, tietämättömyys tarkasta sijainnista tai ympäröivästä todellisuudesta on yhtaikaisesti pelottava ja rauhoittava ilmiö. Samoin ajatus kaupungista, joka ei koskaan nuku.
Näyttelyesittelyssä luki jotakin siihen suuntaa kuin, että teoksen aiheena ovat "anonyymit julkiset tilat, joissa nainen toisaalta on yhdessä muiden kanssa, toisaalta yksin muistojensa kanssa".
Tämä on juuri se, mitä itse koen Pariisissa ollessani. Matkustaessani viideltä aamuyöllä bussilla halki koko kaupungin eteläisestä 15. arrondissementistä st. Germainin, Châtelet:n alueen, asemien seudun läpi kohti lentokenttää. Tai kävellessäni sateisena syyssunnuntaina pitkin Marais'n kapeita katuja.
Yksinäisyyttä ja yhteyttä.
Lindholmin teoksen taustamusiikkia (the Ark: "No End"):
...no man is an island.
Yllä oleva on myös otsikko Jesper Justin videoteokselle (No Man Is an Island 2002), joka on esillä sunnuntaihin asti Kiasman näyttelyssä Notkea katu. Kyse on julkisista tiloista, kaduista, aukioista ja maisemista kronotooppeina - tiloina joihin sisältyy paikan lisäksi muita merkityksiä, ajallisia, historiallisia, kulttuurisia (kronos aika, topos paikka). Justin (jota olen ihaillut
ennenkin) teoksessa keski-ikäinen mies tanssii musiikin tahdissa Kööpenhaminalaisella aukiolla. Aukion reunalla puolestaan kyynelehtii nuori mies, katsoo välillä tanssivaa ja itkee lisää. Miehet tuskin tuntevat toisiaan ja silti molemmat mahtuvat aukiolle, saavat olla julkisessa tilassa ja ottaa sen omakseen eri tavoin. Molemmat käyttäytyvät poikkeuksellisesti mutta se ei tunnu haittaavan ketään. Kaupungissa on lupa olla.
Poikkeuksellinen käyttäytyminen on teemana myös Ahmet Ôgütin sympaattisissa valokuvissa, joissa taiteilija on lavastanut ympäri Helsinkiä (kotikaupungissaan?) Istanbulissa näkemiään erikoislaatuisia tai hassuja kohtauksia. Helsinki muuttuu kaupungiksi, jossa voi kuljettaa lastillista matkalaukkuja rullalaudan avulla, rinkeleitä hatussa, täysiä juomalaseja tarjottimella polkupyörän tangolla, käyttää kaverin kanssa samaa kaulahuivia tai jatkaa tikkaita toisilla lyhtypylvääseen ylettääkseen. "Yhtenäisiä ongelmia, kekseliäitä ratkaisuja" on kuvasarjan otsikko.
Poikkeuksellinen käyttäytyminen on teemana myös Ahmet Ôgütin sympaattisissa valokuvissa, joissa taiteilija on lavastanut ympäri Helsinkiä (kotikaupungissaan?) Istanbulissa näkemiään erikoislaatuisia tai hassuja kohtauksia. Helsinki muuttuu kaupungiksi, jossa voi kuljettaa lastillista matkalaukkuja rullalaudan avulla, rinkeleitä hatussa, täysiä juomalaseja tarjottimella polkupyörän tangolla, käyttää kaverin kanssa samaa kaulahuivia tai jatkaa tikkaita toisilla lyhtypylvääseen ylettääkseen. "Yhtenäisiä ongelmia, kekseliäitä ratkaisuja" on kuvasarjan otsikko.
Installaatio Mon grand récit: Weep Into Stones (2005) pureutuu samaan aiheeseen kuin minä tuossa taannoisessa Pariisi-postauksessani. Kyse on siitä, miten paikat muuttuvat henkilökohtaisiksi. Historialliset ja kulttuuriset merkitykset saavat meiltä meidän oman henkilökohtaisen historiamme, emootioidemme, valon ja kerrostuvat entisestään. Lee Bul on rakentanut teoksen, joka koostuu erilaisista pienoismalleista, jotka viittaavat 1900-luvun utopistiseen arkkitehtuuriin. Mukaan on liitetty myös sitaatti Sir Thomas Brownelta "Weep into stones/ Fables like sorrow/ Our few evil days". Our few evil days... Mukana on nurinpäin kaadettu Hagia Sofia, Mussolinin aikaista roomalaista arkkitehtuuria, amerikkalaista pilvenpiirtää, moottoritieramppia. Kaikilla niin taiteilijalle henkilökohtainen kuin kulttuurinenkin merkityksensä.
Mutta tärkein syy, miksi halusin nyt sanoa jotakin tuosta Notkea katu-näyttelystä, oli Petra Lindholmin teos No End (2005), jossa nuori nainen kulkee taksilla läpi öisen New Yorkin. Hän on unen ja valveen rajamailla ja kaupungista välittyvät oikeastaan vain yön valot ja erilaiset heijastukset. Subjektiivinen kokemus öisestä suurkaupungista, tietämättömyys tarkasta sijainnista tai ympäröivästä todellisuudesta on yhtaikaisesti pelottava ja rauhoittava ilmiö. Samoin ajatus kaupungista, joka ei koskaan nuku.
Näyttelyesittelyssä luki jotakin siihen suuntaa kuin, että teoksen aiheena ovat "anonyymit julkiset tilat, joissa nainen toisaalta on yhdessä muiden kanssa, toisaalta yksin muistojensa kanssa".
Tämä on juuri se, mitä itse koen Pariisissa ollessani. Matkustaessani viideltä aamuyöllä bussilla halki koko kaupungin eteläisestä 15. arrondissementistä st. Germainin, Châtelet:n alueen, asemien seudun läpi kohti lentokenttää. Tai kävellessäni sateisena syyssunnuntaina pitkin Marais'n kapeita katuja.
Yksinäisyyttä ja yhteyttä.
Lindholmin teoksen taustamusiikkia (the Ark: "No End"):
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Traaginen erehdys. "Evoluutio on sopeutumista oleviin oloihin, ei tuleviin."
Kyetäkseen paremmin uimaan ja sukeltamaan siivetönruokit olivat aikoinaan evolutiivisen hitaasti luopuneet lentotaidosta. Sukupuuton valossa se oli traaginen erehdys, mutta niin evoluutio toimii: eliöt sopeutuvat oleviin oloihin, eivät tuleviin, joista eivät vielä mitään voi tietää. Satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten siivetönruokit eivät olleet aavistaneet, että joskus vielä maailmassa olisi olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä. (Maarit Verronen 2004 Keihäslintu, 160.)
"...olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä"... Mukavia tuollaiset olennot. Verrosen romaanin siivetönruokki-intoilija on sympaattinen hahmo. Että jollekin kasvaa tärkeimmäksi ja merkityksellisimmäksi se, että saa jäljittää yli sata vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen linnun elämää.
Viime aikoina olen tullut lukeneeksi kirjoja, joissa käsitellään yhteiskuntaa ja historiaa pikemminkin luonnontieteellisestä kuin humanistisesta näkökulmasta (jos nyt tällaista erottelua haluaa edes tehdä). Olen nähnyt, miten kehityskulkuihin syntyy sattuman kautta katkoksia tai miten evoluutio saa ennalta-arvaamattomia käänteitä ja muuttuu vastavoimakseen. Luonnontieteilijä-humanistien teoksia ja sci-fiä, Verrosta, Philip K. Dickiä jne. Näissä ekologisissa ja teknologisissa romaaneissa tuhoutuvat vuorotellen luonto ihmisen jäljiltä tai ihminen omilta jäljiltään. Eihän siivetönruokki ei ole ainoa eliö, joka ei kyennyt aavistamaan tulevia oloja.
Viime aikoina olen tullut lukeneeksi kirjoja, joissa käsitellään yhteiskuntaa ja historiaa pikemminkin luonnontieteellisestä kuin humanistisesta näkökulmasta (jos nyt tällaista erottelua haluaa edes tehdä). Olen nähnyt, miten kehityskulkuihin syntyy sattuman kautta katkoksia tai miten evoluutio saa ennalta-arvaamattomia käänteitä ja muuttuu vastavoimakseen. Luonnontieteilijä-humanistien teoksia ja sci-fiä, Verrosta, Philip K. Dickiä jne. Näissä ekologisissa ja teknologisissa romaaneissa tuhoutuvat vuorotellen luonto ihmisen jäljiltä tai ihminen omilta jäljiltään. Eihän siivetönruokki ei ole ainoa eliö, joka ei kyennyt aavistamaan tulevia oloja.
Jäin lisäksi koukkuun Foxilla viime vuonna alkaneeseen scifihömppään "Terminator: the Sarah Connor Chronicles", jossa eletään vuodessa 2007 (kronologisesti toisen ja kolmannen terminaattori-leffan välissä) ja yritetään muuttaa tulevaisuutta ennen kuin kyborgit tuhoavat viimeisenkin ihmisen.
Juoniaddiktina on vaikea ymmärtää sitä, että Terminaattoreissa tulevaisuuden ja menneen välisissä muutosyrityksissä ei aina synny loogista lopputulosta. Miten tulevaisuuden John Connor voi olla sama John Connor kuin vuodessa 1987 tai 2007? Eikö mennyt kaiken aikaa muuta tulevaa toiseksi, sehän noissa on ideana? Eikö John Connor muka tuhonnutkaan itseään geeniperimältään sinä yksilönä, joka hänestä oli tuleva lähettäessään ystävänsä suojelemaan menneisyyteen äitiään ja ystävän muuttuessa hänen omaksi isäkseen? Monimutkaista. Vähän kuin saippuasarjaa spekuloisi. Mutta toisaalta voi lähteä miettimään, että ehkä John on silti identiteetiltään sama, biologiasta ja geeneistä huolimatta, sillä sama sankarillinen äiti pysyy. Ehkä äidin muuttumaton käytös ja suuri rakkaus tekevät pojasta joka kerta saman miehen. Tämä on ehkä tarinan lopullinen opetus, vielä ei voi sanoa. Tulossa on ilmeisesti elokuva Johnin aikuisuudesta siellä tulevaisuudessa, joskus vuonna 2009, meidän ajanlaskuamme. Sitä odotellessa...
Televisiosarjassa mielenkiintoista on myös kysymys robottien (tai kyborgien) mentaalisista kyvyistä (ne eivät ehkä nouse ensimmäisenä pohdinnan kohteeksi Schwarzeneggeriä katsoessa). Näyttää siltä, että Johnia suojelemaan lähetetty (tällä kertaa tyttö)robotti on sarjan mittaan hyvää vauhtia inhimillistymässä. Jos esimerkiksi taide tai luovuus toimivat subjektiuden mittareina, robotti on todella hankkimassa itselleen identiteettiä kiinnostuessaan empatian kysymyksistä ja taiteesta, kauneudesta, tanssista. Vähitellen hän ei ole enää ainoastaan rationaalinen ja intentionaalinen olento (molemmat kyvyt kyborgille ohjelmoitavissa) vaan myös tunteva ja kokeva yksilö. Sarjan ihmishahmot kuitenkin edelleen suhtautuvat tyttöbottiin vihattavana teknologisena oliona, joka uhkaa ihmiskuntaa ja jota ainoastaan käytetään välineenä ihmisten voiton saavuttamiseen. Villi veikkaukseni on, että sarjassa maailman kohtalon tulee kuitenkin ratkaisemaan ihmisten empatiakyky, ei se, saadaanko teknologian kehittyminen katkaistua ajoissa tai viimeinenkin robotti tuhottua maan päältä.
"Evolutiivinen hitaus", josta Verrosen katkelmassa puhutaan, ei toteudu tällaisessa menneen ja tulevaisuuden välillä liikkuvassa scifissä: evoluutiosta tuleekin silmänräpäyksessä tapahtuvaa kehitystä, sopeutumista tuleviin oloihin jossakin eri mahdollisten maailmojen väliltilassa, kun kaikki vaikuttaa kaiken aikaa kaikkeen ja menneisyys ja tulevaisuus muuttavat toisiaan hurjassa ajattomassa limbossa.
Erilaisia traagisia erehdyksiä...
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Muistiinpano: Peter Hoeg rakkaudesta, Kasper ja Stine
[Keskeneräiset]
Absoluuttisen sävelkorvan ja fyysikon vuoropuhelu rakkaudesta Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö.
Päähenkilö Kasper rakkaudesta naisiin:
Naisellisella ei ole tiettyä ääntä. Ei tiettyä sävellajia. Ei tiettyä väriä. Naisellinen on prosessi. Siinä hetkessä jossa dominanttiseptimisointu purkautuu duurisävellajin subdominanttiin, siinä hetkessä kuulee naisellisen.
Kasper oli siihen saakka elänyt dissonanssissa. Äkkiä hänen asuntovaununsa ei ollut enää asuntovaunu. Se ei ollut enää pyörillä liikkuva liiteri. Se oli koti.
Stinen läsnäolo nosti esiin värejä, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Se pyöristi kulmia, se kutsui näkyviin pintoja, joita ei ollut ennen ollut. Se muutti kirjojen sisällön. Ja nuottien. Bach olisi kuulostanut toisenlaiselta ilman naisia. Todennäköisesti hän ei olisi kuulostanut ylipäänsä ollenkaan. (Hoeg 2008 Hiljainen tyttö, 281.)
Stinen hahmo rakkaudesta ja yhteydestä toiseen:
-Minä luulin, että rakkaus on muoto, hän sanoi. -Että se olisi tunteita, jotka kerrostuvat tietyn olennon ympärille. Tietyn sydämen. Kasvojen. Äänen. Sinun kanssasi rakkaus on jotain aivan muuta. Se on kuin jokin avautuva. Ovi. Avoimuus. Kuin jotain, minkä kautta minä putoan ulos. Se muuttuu kaiken aikaa. (s. 305.)
-Kun tuntee toisen ihmisen tuoksun, Stine sanoi, - tuntee olevansa aivan lähellä. Vaikuttavat aineet - esterit ja rasvahapot - ovat liuenneina ihon rasva-aineisiin, mistä hikoamisprosessi vapauttaa ne. Suun ja nenän avoimilla limakalvoilla ne taas tiivistyvät. Me huomaamme sen tälläkin hetkellä. Siinä, missä me olemme nestettä ja tuoksuja, olemme hyvin lähellä yhteensulautumista. Sieltä on lähtöisin tunne, että se voisi olla mahdollista. Että viimeinen kahta ihmistä erottava kalvo voisi hajota. Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan. (s. 308-309.)
-Dirichlet'n väittämä, Stine sanoi. - Se on minimaalisia pintoja koskeva. Erittäin kaunis todistelu. Kun laajennamme pintaa, se pyrkii, samalla kun antaa periksi, peittämään mahdollisimman pienen alan. --- -Kaikki elolllinen, Stine sanoi. -Ja kaikki eloton. Pyrkii samanaikaisesti laajentumaan ja pysymään. Myös rakkaus. Se on arvoitus. Miten voi pudota vapaasti? Hellittämättä otetta hätäjarrusta? (s. 313.)
Ja vielä Kasper:
Rakkaus liittyy tavalla tai toisella jälleentuntemiseen. Tuntematon voi kiehtoa meitä ja vetää puoleensa, mutta rakkaus on kiireetöntä kasvamista ympäristössä, jossa vallitsee luottamus. Siitä hetkestä jona oli nähnyt Stinen rannalla Kasper oli kuullut jotakin jo ennen kuulemaansa, se oli luottamusta ja se kuului nytkin. (s. 422.)
Absoluuttisen sävelkorvan ja fyysikon vuoropuhelu rakkaudesta Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö.
Päähenkilö Kasper rakkaudesta naisiin:
Naisellisella ei ole tiettyä ääntä. Ei tiettyä sävellajia. Ei tiettyä väriä. Naisellinen on prosessi. Siinä hetkessä jossa dominanttiseptimisointu purkautuu duurisävellajin subdominanttiin, siinä hetkessä kuulee naisellisen.
Kasper oli siihen saakka elänyt dissonanssissa. Äkkiä hänen asuntovaununsa ei ollut enää asuntovaunu. Se ei ollut enää pyörillä liikkuva liiteri. Se oli koti.
Stinen läsnäolo nosti esiin värejä, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Se pyöristi kulmia, se kutsui näkyviin pintoja, joita ei ollut ennen ollut. Se muutti kirjojen sisällön. Ja nuottien. Bach olisi kuulostanut toisenlaiselta ilman naisia. Todennäköisesti hän ei olisi kuulostanut ylipäänsä ollenkaan. (Hoeg 2008 Hiljainen tyttö, 281.)
Stinen hahmo rakkaudesta ja yhteydestä toiseen:
-Minä luulin, että rakkaus on muoto, hän sanoi. -Että se olisi tunteita, jotka kerrostuvat tietyn olennon ympärille. Tietyn sydämen. Kasvojen. Äänen. Sinun kanssasi rakkaus on jotain aivan muuta. Se on kuin jokin avautuva. Ovi. Avoimuus. Kuin jotain, minkä kautta minä putoan ulos. Se muuttuu kaiken aikaa. (s. 305.)
-Kun tuntee toisen ihmisen tuoksun, Stine sanoi, - tuntee olevansa aivan lähellä. Vaikuttavat aineet - esterit ja rasvahapot - ovat liuenneina ihon rasva-aineisiin, mistä hikoamisprosessi vapauttaa ne. Suun ja nenän avoimilla limakalvoilla ne taas tiivistyvät. Me huomaamme sen tälläkin hetkellä. Siinä, missä me olemme nestettä ja tuoksuja, olemme hyvin lähellä yhteensulautumista. Sieltä on lähtöisin tunne, että se voisi olla mahdollista. Että viimeinen kahta ihmistä erottava kalvo voisi hajota. Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan. (s. 308-309.)
-Dirichlet'n väittämä, Stine sanoi. - Se on minimaalisia pintoja koskeva. Erittäin kaunis todistelu. Kun laajennamme pintaa, se pyrkii, samalla kun antaa periksi, peittämään mahdollisimman pienen alan. --- -Kaikki elolllinen, Stine sanoi. -Ja kaikki eloton. Pyrkii samanaikaisesti laajentumaan ja pysymään. Myös rakkaus. Se on arvoitus. Miten voi pudota vapaasti? Hellittämättä otetta hätäjarrusta? (s. 313.)
Ja vielä Kasper:
Rakkaus liittyy tavalla tai toisella jälleentuntemiseen. Tuntematon voi kiehtoa meitä ja vetää puoleensa, mutta rakkaus on kiireetöntä kasvamista ympäristössä, jossa vallitsee luottamus. Siitä hetkestä jona oli nähnyt Stinen rannalla Kasper oli kuullut jotakin jo ennen kuulemaansa, se oli luottamusta ja se kuului nytkin. (s. 422.)
lauantai 30. elokuuta 2008
Rukouksesta I: Hoeg ja Perko
Joudun nyt juoksemaan näitä ajatuksia läpi asiaan paremmin tarttumatta mutta jotakin on silti pantava muistiin ennen kuin kaikki katoaa. Tulee siis vielä postaus "Rukouksesta II".
Kuuntelin tänään Suomenlinnan kirkossa, Viapori Jazziin liittyen, Jukka Perkon, Severi Pyysalon ja Teemu Viinikaisen tulkintoja suomalaisista ja ulkomaisista virsistä. He ovat taltioineet levynkin, nimeltään Maan korvessa, ja olen sitä kuunnellut mutta live-esitys, valkea kirkkotila meren keskellä ja odottava yleisö kirkon penkeillä tekivät kokemuksesta, noh, hienon, koskettavan. Jotenkin vaikea löytää sanoja...
Ei ole mitenkään uusi asia linkitä yhteen uskonto tai jokin jumalallinen ja musiikki. Meillähän on Bach. Eeva-Liisa Mannerin romaanissa Tyttö taivaan laiturilla on esimerkiksi hieno kuvaus siitä, miten musiikki lähestyy transsendenttia ja millainen on subjektin kokemus tässä kaikessa.
Rupesin ajattelemaan nyt uskonnollisen musiikin, virren, ja rukouksen välistä yhteyttä. Rukouksen tarkoitushan on, pohjimmiltaan, antaa tukea yksilölle ja mahdollistaa kommunikaatio jonkin toisen kanssa. Tuo toinen voi olla Jumala tai ihan yksinkertaisesti vain minä itse, joku, joka kuuntelee. Samaten taide voi toimia psyykettä, mielikuvitusta, olemista tukien, vuorovaikutusta rakentaen. Ja erityisesti juuri musiikki, kielen rajat ylittävänä, kykenee ilmaisemaan sanomattomia kokemuksia ja päästämään ilmoille sen, mitä me koemme mutta mitä emme kykene artikuloimaan. Se ikään kuin, rukouksen tavoin, vapauttaa meidät kokemuksestamme ja saa meidät jakamaan sen toisen kanssa. Voisi siis ajatella, että musiikki jollakin tasolla tavoittaa kaikkein todellisimman ja on ikään kuin rukousta vailla sanoja. Se yhdistää taiteen ja rukouksen voimat.
Myös Peter Hoegin Kasper Hiljaisessa tytössä havaitsee sen eheyden, joka voi syntyä tämän - musiikin, rukouksen, rakkauden (merkityksen) - avulla. Musiikki pitää yllä merkitystä ja elämää, kun kaikki ympäriltä on hajoamassa:
Hän kuuli sateen soittavan katolla, ehkä Bachin kantaatteja. Kahden vuorokauden jälkeen hän kuuli Haydnin kuusi jousikvartettoa täysin selvästi, ne jotka Haydn oli kirjoittanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja niiden jälkeen soivat Mozartin kuusi kvartettoa, jotka olivat vastaus Haydnin säveltämiin. Siinä vaiheessa Kasper oli alkanut katsella yöuniaan silmät auki. Hän tajusi kyllä, että se mitä tapahtui musiikille ja sateelle oli yritys säilyä hengissä. Yritys luoda koossa pitäviä kokonaisuuksia hajoavaan todellisuuteen. (514.)
Hän tiesi elävänsä eräänlaista psykoosia, olevansa sen sisällä. Huoneen aaltoilevien seinien välissä muotoutui ihmishahmoja joilla oli eläimen pää, hän ymmärsi heti, että ihminen, joka viskattaisiin varoituksetta tähän tilaan missä hän nyt oli, menettäisi järkensä.
Hän tajusi että juuri rukous piti yllä eräänlaista mielenrauhaa. Se eteni vakaasti syvänä, musikaalisena sopeutumisena ympäristön rakenteettomuuteen. Rukous on hirsilautta, joka voi kuljettaa meidät vahingoittumattomina läpi avioerojen, läpi kaatokännien, sienitrippien, kolmannen asteen kuulustelujen, kuulemma jopa läpi kuoleman.
Rukous ja rakkaus. (Hoeg 2006, 518.)
Kuuntelin tänään Suomenlinnan kirkossa, Viapori Jazziin liittyen, Jukka Perkon, Severi Pyysalon ja Teemu Viinikaisen tulkintoja suomalaisista ja ulkomaisista virsistä. He ovat taltioineet levynkin, nimeltään Maan korvessa, ja olen sitä kuunnellut mutta live-esitys, valkea kirkkotila meren keskellä ja odottava yleisö kirkon penkeillä tekivät kokemuksesta, noh, hienon, koskettavan. Jotenkin vaikea löytää sanoja...
Ei ole mitenkään uusi asia linkitä yhteen uskonto tai jokin jumalallinen ja musiikki. Meillähän on Bach. Eeva-Liisa Mannerin romaanissa Tyttö taivaan laiturilla on esimerkiksi hieno kuvaus siitä, miten musiikki lähestyy transsendenttia ja millainen on subjektin kokemus tässä kaikessa.
Rupesin ajattelemaan nyt uskonnollisen musiikin, virren, ja rukouksen välistä yhteyttä. Rukouksen tarkoitushan on, pohjimmiltaan, antaa tukea yksilölle ja mahdollistaa kommunikaatio jonkin toisen kanssa. Tuo toinen voi olla Jumala tai ihan yksinkertaisesti vain minä itse, joku, joka kuuntelee. Samaten taide voi toimia psyykettä, mielikuvitusta, olemista tukien, vuorovaikutusta rakentaen. Ja erityisesti juuri musiikki, kielen rajat ylittävänä, kykenee ilmaisemaan sanomattomia kokemuksia ja päästämään ilmoille sen, mitä me koemme mutta mitä emme kykene artikuloimaan. Se ikään kuin, rukouksen tavoin, vapauttaa meidät kokemuksestamme ja saa meidät jakamaan sen toisen kanssa. Voisi siis ajatella, että musiikki jollakin tasolla tavoittaa kaikkein todellisimman ja on ikään kuin rukousta vailla sanoja. Se yhdistää taiteen ja rukouksen voimat.
Myös Peter Hoegin Kasper Hiljaisessa tytössä havaitsee sen eheyden, joka voi syntyä tämän - musiikin, rukouksen, rakkauden (merkityksen) - avulla. Musiikki pitää yllä merkitystä ja elämää, kun kaikki ympäriltä on hajoamassa:
Hän kuuli sateen soittavan katolla, ehkä Bachin kantaatteja. Kahden vuorokauden jälkeen hän kuuli Haydnin kuusi jousikvartettoa täysin selvästi, ne jotka Haydn oli kirjoittanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja niiden jälkeen soivat Mozartin kuusi kvartettoa, jotka olivat vastaus Haydnin säveltämiin. Siinä vaiheessa Kasper oli alkanut katsella yöuniaan silmät auki. Hän tajusi kyllä, että se mitä tapahtui musiikille ja sateelle oli yritys säilyä hengissä. Yritys luoda koossa pitäviä kokonaisuuksia hajoavaan todellisuuteen. (514.)
Hän tiesi elävänsä eräänlaista psykoosia, olevansa sen sisällä. Huoneen aaltoilevien seinien välissä muotoutui ihmishahmoja joilla oli eläimen pää, hän ymmärsi heti, että ihminen, joka viskattaisiin varoituksetta tähän tilaan missä hän nyt oli, menettäisi järkensä.
Hän tajusi että juuri rukous piti yllä eräänlaista mielenrauhaa. Se eteni vakaasti syvänä, musikaalisena sopeutumisena ympäristön rakenteettomuuteen. Rukous on hirsilautta, joka voi kuljettaa meidät vahingoittumattomina läpi avioerojen, läpi kaatokännien, sienitrippien, kolmannen asteen kuulustelujen, kuulemma jopa läpi kuoleman.
Rukous ja rakkaus. (Hoeg 2006, 518.)
perjantai 29. elokuuta 2008
Muistiinpano: Impatiens noli me tangere
Impatiens noli me tangere (suom. lehtopalsami) on hiirenvirnaa tai hajuhernettä muistuttava kasvi, jolla on keltaiset tai oranssit kukat. Nimi on latinaa, ja se tarkoittaa sanatarkasti "kärsimätön, älä koske minuun". Englanninkielisissä maissa kasvi tunnetaan myös nimellä "touch-me-not". Jos sen kukintoja koskettaa loppukesästä, kasvin siemenet ponnahtavat ulos kukasta ja lentävät pitkällekin. Tämä on lehtopalsamin tapa olla ja lisääntyä. Hyvä asia siis, kielteisestä ilmaisusta huolimatta.
Tämä tuli mieleen hiljattain, kun riitelin ja keskustelin kärsimättömyydestä. Jotkut tarvitsevat aikaa leppyäkseen, kun toiset ovat jo pian valmiita unohtamaan. Ei se ole sen kummempaa, mitenkään monimutkaista. Mutta kärsimättömällä voi olla raskasta hitaan leppyjän kanssa. Ja toisaalta, aika antaa tilaa. Mutta luonnossa kärsimättömyys tuottaa hedelmää, huomasin.
Jos tästä kaikesta (haluaa) löytää (vielä lisää) outoa metaforisuutta, voisi ehkä jatkaa huomauttamalla, että alun perin se oli Jeesus, joka lausui Maria Magdalenalle tuon noli me tangere:n, heti ylösnousemuksen jälkeen...
Tämä tuli mieleen hiljattain, kun riitelin ja keskustelin kärsimättömyydestä. Jotkut tarvitsevat aikaa leppyäkseen, kun toiset ovat jo pian valmiita unohtamaan. Ei se ole sen kummempaa, mitenkään monimutkaista. Mutta kärsimättömällä voi olla raskasta hitaan leppyjän kanssa. Ja toisaalta, aika antaa tilaa. Mutta luonnossa kärsimättömyys tuottaa hedelmää, huomasin.
Jos tästä kaikesta (haluaa) löytää (vielä lisää) outoa metaforisuutta, voisi ehkä jatkaa huomauttamalla, että alun perin se oli Jeesus, joka lausui Maria Magdalenalle tuon noli me tangere:n, heti ylösnousemuksen jälkeen...
tiistai 19. elokuuta 2008
Muistiinpano: Interferenssi. Sitaatteja Hoegiltä.
Törmäsin käsitteeseen nimeltä interferenssi. Ensin psykoanalyysia pohtiessani ja vain muutamaa päivää myöhemmin Peter Hoegin uusimmassa romaanissa. Yhteensattuma tuntui jotenkin erikoiselta ja on pakko kirjata nämä sitaatit muistiin.
Heikki Majava viittaa artikkelissaan "Mieli, kieli ja ruumiillisuus nykypäivän psykoanalyyttisessa terapiassa" (Psykoterapia-lehti 2003, 22 (2), 85-96) interferenssiin psykoanalyyttisenä terminä. Hänen mukaansa se on eräänlaista tunteensiirtoa, joka edeltää transferenssiä; hyvin varhaista, perustavanlaatuista vuorovaikutusta, joka ei vielä tunne subjektia tai objektia. Termin alkuperäinen merkitys puolestaan tulee fysiikasta:
Leikki on interferenssi ilmiö. Kaksi leikkivää lasta muodostaa tasapainotetun vastaparin. Kolme lasta synnyttää liikkuvamman mutta myös dynaamisemman yhteissoinnin. Neljä lasta polarisoituu taas kahdeksi kaksoisyksiköksi, vakaammaksi kuin kolmio. Viisi on taas liikkuva, kuusi on normaalisti suurin määrä lapsia, joka pystyy improvisoituun yhteisleikkiin ilman että yksi dominoiva johtaja heidän keskuudestaan määrittäisi leikin rakenteen. Seitsemän lapsen Kasper oli nähnyt leikkivän tasapainoisesti ja tasa-arvoisesti vain kerran, he olivat olleet sirkustaiteilijoiden lapsia, jotka olivat matkanneet sirkuksen mukana kokonaisen kesän, näytäntökausi oli ollut lopuillaan, lapset olivat tienneet kohta eroavansa ja leikki oli kestänyt alle tunnin. Yli seitsemän lapsen ryhmä vaati aikuisten ulkopuolelta antamia ja valvomia sääntöjä, kuten esimerkiksi pallopeleissä.
Hänen edessään ei ollut ainoatakaan aikuista. Ryhmässä ei erottunut dominoivaa sointia. Lapsia oli yksitoista. Ja leikki oli täydellisen harmoninen.
---
Lapset lähettivät ympärilleen tavallisia fyysisiä äänia niin kuin kaikki lapset, niin kuin kaikki ihmiset. Mutta niiden äänten takana oli jokin toinen taso avoinna. Taso, joka ulottui syvälle hiljaisuuteen. Lasten systeemit olivat vuorovaikutuksessa siinä hiljaisuudessa, Kasper kuuli sen.
Heidän interferenssinsä oli eräänlaista sydämellisyyttä. --- Tämä oli vuorovaikutusta viestimessä, jonka intensiteetti oli valtava.
---
He olivat levittäneet oudon hiljaisuutensa pallon muotoiseen alueeseen, jonka läpimitta oli ehkä viitisenkymmentä metriä. Kasper tiesi, että sen alueen sisäpuolella todellisuuden äänellinen jäsentäminen ajassa ja tilassa oli lakannut.
(Hoeg 2006, 136-139.)
Romaanin Kasper, joka kuulee kaiken, etsii jonkinlaista perustavaa hiljaisuutta, joka lähestyisi jumalaista. Nuo lapset pystyvät tarjoamaan sen. Harmonian, hiljaisuuden, yhteyden. Inhimillisyyden.
Toinen kiinnostava aihe Hiljaisessa tytössä liittyy Kasperin tapaan hahmottaa yksilön identiteettiä ja kysymystä inhimillisyydestä, samaten musiikin kautta:
Kempf [Hitlerin parturi] onnistui kuuntelemaan Hitlerin systeemiä. Hän sanoi minulle, että sen miehen persoonallisuus oli päällisin puolin kunnossa. Pieni, mutta kunnossa. Mutta siinä oli aukko. Siitä aukosta virtasi sisään tuhoisaa kollektiivista hälyä. Ymmärrätkö sinä? Pahoja persoonallisuuksia ei ole. Persoonallisuudessa on aina pohjimmiltaan myötätunteva sointi. Vaarallisia ovat ne kohdat missä meidän ihmisyydessämme on aukko, ne kohdat joissa me emme resonoi. Siinä, missä uskomme olevamme jonkin korkeamman asian palveluksessa, siinä meidän tulee kysyä itseltämme, onko se asia todella korkeampi. Siinä meitä viedään. Joissakin kulttuureissa sitä sanotaan demoneiksi. Meillä ei ole sille sanoja. Mutta minä kuulen sen. Se on sodan melua. Kollektiivista vihaa. (Hoeg 2006, 243.)
Heikki Majava viittaa artikkelissaan "Mieli, kieli ja ruumiillisuus nykypäivän psykoanalyyttisessa terapiassa" (Psykoterapia-lehti 2003, 22 (2), 85-96) interferenssiin psykoanalyyttisenä terminä. Hänen mukaansa se on eräänlaista tunteensiirtoa, joka edeltää transferenssiä; hyvin varhaista, perustavanlaatuista vuorovaikutusta, joka ei vielä tunne subjektia tai objektia. Termin alkuperäinen merkitys puolestaan tulee fysiikasta:
[V]arhaisten, yksilöllisesti eriytymättömien, nimeämättömien ja läheisesti ruumiillista alkuperää olevien taustatunteiden siirtymätapahtumaa nimitetään interferenssiksi (Untertragung), jolla tarkoitetaan fysiikassa ”kahden tai useamman rytmisen, värähtelevän aaltoliikkeen toisiaan vahvistavaa tai heikentävää yhteisvaikutusta”. (Majava 1992).
Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö sama termi esiintyy puolestaan musiikillisena terminä - mutta taustalla kaikuu sama ajatus. Hoegin romaanin päähenkilö Kasper kuulee ihmisten sävellajit, luonnon, elämän soinnin ja jopa rakennukset ja koneet. Interferenssi on nyt ihmisten välistä sointia, sävel, joka syntyy vuorovaikutuksessa:Leikki on interferenssi ilmiö. Kaksi leikkivää lasta muodostaa tasapainotetun vastaparin. Kolme lasta synnyttää liikkuvamman mutta myös dynaamisemman yhteissoinnin. Neljä lasta polarisoituu taas kahdeksi kaksoisyksiköksi, vakaammaksi kuin kolmio. Viisi on taas liikkuva, kuusi on normaalisti suurin määrä lapsia, joka pystyy improvisoituun yhteisleikkiin ilman että yksi dominoiva johtaja heidän keskuudestaan määrittäisi leikin rakenteen. Seitsemän lapsen Kasper oli nähnyt leikkivän tasapainoisesti ja tasa-arvoisesti vain kerran, he olivat olleet sirkustaiteilijoiden lapsia, jotka olivat matkanneet sirkuksen mukana kokonaisen kesän, näytäntökausi oli ollut lopuillaan, lapset olivat tienneet kohta eroavansa ja leikki oli kestänyt alle tunnin. Yli seitsemän lapsen ryhmä vaati aikuisten ulkopuolelta antamia ja valvomia sääntöjä, kuten esimerkiksi pallopeleissä.
Hänen edessään ei ollut ainoatakaan aikuista. Ryhmässä ei erottunut dominoivaa sointia. Lapsia oli yksitoista. Ja leikki oli täydellisen harmoninen.
---
Lapset lähettivät ympärilleen tavallisia fyysisiä äänia niin kuin kaikki lapset, niin kuin kaikki ihmiset. Mutta niiden äänten takana oli jokin toinen taso avoinna. Taso, joka ulottui syvälle hiljaisuuteen. Lasten systeemit olivat vuorovaikutuksessa siinä hiljaisuudessa, Kasper kuuli sen.
Heidän interferenssinsä oli eräänlaista sydämellisyyttä. --- Tämä oli vuorovaikutusta viestimessä, jonka intensiteetti oli valtava.
---
He olivat levittäneet oudon hiljaisuutensa pallon muotoiseen alueeseen, jonka läpimitta oli ehkä viitisenkymmentä metriä. Kasper tiesi, että sen alueen sisäpuolella todellisuuden äänellinen jäsentäminen ajassa ja tilassa oli lakannut.
(Hoeg 2006, 136-139.)
Romaanin Kasper, joka kuulee kaiken, etsii jonkinlaista perustavaa hiljaisuutta, joka lähestyisi jumalaista. Nuo lapset pystyvät tarjoamaan sen. Harmonian, hiljaisuuden, yhteyden. Inhimillisyyden.
Toinen kiinnostava aihe Hiljaisessa tytössä liittyy Kasperin tapaan hahmottaa yksilön identiteettiä ja kysymystä inhimillisyydestä, samaten musiikin kautta:
Kempf [Hitlerin parturi] onnistui kuuntelemaan Hitlerin systeemiä. Hän sanoi minulle, että sen miehen persoonallisuus oli päällisin puolin kunnossa. Pieni, mutta kunnossa. Mutta siinä oli aukko. Siitä aukosta virtasi sisään tuhoisaa kollektiivista hälyä. Ymmärrätkö sinä? Pahoja persoonallisuuksia ei ole. Persoonallisuudessa on aina pohjimmiltaan myötätunteva sointi. Vaarallisia ovat ne kohdat missä meidän ihmisyydessämme on aukko, ne kohdat joissa me emme resonoi. Siinä, missä uskomme olevamme jonkin korkeamman asian palveluksessa, siinä meidän tulee kysyä itseltämme, onko se asia todella korkeampi. Siinä meitä viedään. Joissakin kulttuureissa sitä sanotaan demoneiksi. Meillä ei ole sille sanoja. Mutta minä kuulen sen. Se on sodan melua. Kollektiivista vihaa. (Hoeg 2006, 243.)
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Elokuu
Pyöräilin eilen aamulla syysmyrskyssä töihin ja tuntui onnelliselta. Kesä on ehkä ohi mutta tämä sateinen elokuu on kaunis. Syksyllä on uusia asioita tiedossa, uusia opintoja ja vanhojen lopettamista.
Tänä aamuna paistaa taas aurinko mutta ikkunat huurustuivat suihkun jälkeen. Pitäisi kirjoittaa vihdoin se gradu valmiiksi. Esimerkiksi nyt voisi olla hyvä hetki aloittaa, jatkaa.
Kesä oli rauhaisa. Ei matkoja mutta monta muuttoa. Elämää pienen eläimen kanssa (se juuri heräsi, venytteli eteisen matolla, työnsi kuononsa hiekkalaatikkoon, kipitti syömään ja nappasi ruuat nurkkaan pöydän alle). Rästielokuvia, muutama kirja ja muutamia näyttelyitä.
Näin Anton Corbijnin, Pekka Halosen ja Matti Saanion, Fennofolkia, puuveistoksia EMMAssa, Sanna Kanniston Korjaamolla, Dora Wahlroosin Hämeenlinnassa ja Sam Vannin Meilahdessa. Näistä puuveistokset ja Sam Vanni olivat parhaita kokemuksia. Veikko Hirviniemen toisiaan kiertelevät puiset sudet jäivät mieleen EMMAsta, samoin Sam Vannin violetti ja vihreä Meilahdesta. Molempiin ehtii vielä.
Olen lukenut ihanaa kesäkirjaa:
... if odour were visible as colour is, I'd see the summer garden aureoled in rainbow clouds... Robert Bridges The Testament of Beauty IV
Tuoksu on puutarhan neljäs ulottuvuus, näkymätön ja usein tiedostamatonkin, mutta silti koko ajan läsnä oleva. Bridgesin runokuva on osuva, sillä monet tuoksut muuntautuvat, leijuvat, häipyvät ja palaavat taas takaisin. Ne ovat vaihtelevia, kiusoittelevia, houkuttelevia ja saavuttamattomia kuin taivaan pilvet. Tuoksujen viehätys onkin niiden yllätyksellisessä käyttäytymisessä. Kuusaman ja syreenin tuoksu leviää vaivattomasti laajalle alueelle. Useimpien kukkien tuoksut tuntuvat niiden lähistöllä, mutta jotkut kätkevät ne niin syvälle sisikuntaansa, että ne havaitsee vasta, kun painaa nenänsä aivan kukkiin kiinni. Tarhakalliokielon (Polygonatum hybridum) kapean kellomaiset, maahan katsovat kukat tuoksuvat ihanasti ja voimakkaasti manteleilta ja vaniljalta. Sen huomaa kuitenkin vasta, jos ottaa ja kääntää kukat ylösalaisin ja painaa nenänsä niihin. (Eeva Ruoff 2003 Tuoksujen puutarha, 11.)
Eeva Ruoff yhdistää teoksessaan kauniisti kirjallisuutta, kulttuurihistoriaa sekä puutarhan, kasvien ja niiden tuoksujen tarinaa. Yhden kirjassa esitetyn anekdootin mukaan Sibelius on sanonut sulavan lumen tuoksuvan "rikoksilta, nuoruudelta ja kärsityiltä vääryyksiltä". Sain taas muistaa, että mäkimeirami on oreganoa ja että "Madame Hardy" on valkea damaskonruusu.
Tänä vuonna Espan istutukset on tehty mangoldista ja persiljasta. Monissa paikoissa jäljitellään ryytimaata tai luonnonniittyä. Pujo ei allergisoi aivan yhtä pahasti kuin ennen. Ja juoksulenkillä pellon läpi ruis tuoksuu lapsuuden kesiltä Mäntsälässä. Kesä on niin villin kuin rakennetunkin luonnon aikaa.
Tänä aamuna paistaa taas aurinko mutta ikkunat huurustuivat suihkun jälkeen. Pitäisi kirjoittaa vihdoin se gradu valmiiksi. Esimerkiksi nyt voisi olla hyvä hetki aloittaa, jatkaa.
Kesä oli rauhaisa. Ei matkoja mutta monta muuttoa. Elämää pienen eläimen kanssa (se juuri heräsi, venytteli eteisen matolla, työnsi kuononsa hiekkalaatikkoon, kipitti syömään ja nappasi ruuat nurkkaan pöydän alle). Rästielokuvia, muutama kirja ja muutamia näyttelyitä.
Näin Anton Corbijnin, Pekka Halosen ja Matti Saanion, Fennofolkia, puuveistoksia EMMAssa, Sanna Kanniston Korjaamolla, Dora Wahlroosin Hämeenlinnassa ja Sam Vannin Meilahdessa. Näistä puuveistokset ja Sam Vanni olivat parhaita kokemuksia. Veikko Hirviniemen toisiaan kiertelevät puiset sudet jäivät mieleen EMMAsta, samoin Sam Vannin violetti ja vihreä Meilahdesta. Molempiin ehtii vielä.
Olen lukenut ihanaa kesäkirjaa:
... if odour were visible as colour is, I'd see the summer garden aureoled in rainbow clouds... Robert Bridges The Testament of Beauty IV
Tuoksu on puutarhan neljäs ulottuvuus, näkymätön ja usein tiedostamatonkin, mutta silti koko ajan läsnä oleva. Bridgesin runokuva on osuva, sillä monet tuoksut muuntautuvat, leijuvat, häipyvät ja palaavat taas takaisin. Ne ovat vaihtelevia, kiusoittelevia, houkuttelevia ja saavuttamattomia kuin taivaan pilvet. Tuoksujen viehätys onkin niiden yllätyksellisessä käyttäytymisessä. Kuusaman ja syreenin tuoksu leviää vaivattomasti laajalle alueelle. Useimpien kukkien tuoksut tuntuvat niiden lähistöllä, mutta jotkut kätkevät ne niin syvälle sisikuntaansa, että ne havaitsee vasta, kun painaa nenänsä aivan kukkiin kiinni. Tarhakalliokielon (Polygonatum hybridum) kapean kellomaiset, maahan katsovat kukat tuoksuvat ihanasti ja voimakkaasti manteleilta ja vaniljalta. Sen huomaa kuitenkin vasta, jos ottaa ja kääntää kukat ylösalaisin ja painaa nenänsä niihin. (Eeva Ruoff 2003 Tuoksujen puutarha, 11.)
Eeva Ruoff yhdistää teoksessaan kauniisti kirjallisuutta, kulttuurihistoriaa sekä puutarhan, kasvien ja niiden tuoksujen tarinaa. Yhden kirjassa esitetyn anekdootin mukaan Sibelius on sanonut sulavan lumen tuoksuvan "rikoksilta, nuoruudelta ja kärsityiltä vääryyksiltä". Sain taas muistaa, että mäkimeirami on oreganoa ja että "Madame Hardy" on valkea damaskonruusu.
Tänä vuonna Espan istutukset on tehty mangoldista ja persiljasta. Monissa paikoissa jäljitellään ryytimaata tai luonnonniittyä. Pujo ei allergisoi aivan yhtä pahasti kuin ennen. Ja juoksulenkillä pellon läpi ruis tuoksuu lapsuuden kesiltä Mäntsälässä. Kesä on niin villin kuin rakennetunkin luonnon aikaa.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2008
Muistiinpano: Zizek tai Hitchcock, taikuus ja manipulaatio
[Keskeneräiset]
Slavoj Zizek kertoo dokumentissaan A Pervert's Guide to Cinema Hitchcockin ajatuksesta luoda emootioita manipuloiva kone. Ajattelin, että Hitchcock havittelee taikuutta:
Slavoj Zizek kertoo dokumentissaan A Pervert's Guide to Cinema Hitchcockin ajatuksesta luoda emootioita manipuloiva kone. Ajattelin, että Hitchcock havittelee taikuutta:
Hitchcock was obsessed with this topic of manipulating emotions. His dream was even that once in the future, we would no longer have to shoot narratives, our brains will be directly connected to some machine and the director would only have to press different buttons there and the appropriate emotions will be awakened in our mind.
Locked-in ja kommunikaatio sekä muistiinpano vanhemmista
Katsottiin eilen Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon, 2007).
Julien Schnabelin ohjaus perustuu Elle-lehden entisen päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn romaaniin halvaantumisestaan ja locked-in -syndroomasta sekä siitä, miten hän pystyi kertomaan tarinansa ruumiinsa vankilasta kirjain kirjaimelta, sivu sivulta, kommunikoimalla ainoastaan silmänräpäytyksen avulla.
Baubyn näkökulmaan keskittyvä kuvaus ja hetkittäinen erottuminen siitä, ikään kuin muistutuksena "meidän" maailmamme olemassaolosta, loi läpi elokuvan jatkuvan emotionaalisen intensiteetin ja hyvin vahvan samastumisen kokemuksen. Tätä tuki myös kertojan ääni, Baubyn sisäinen monologi, joka lukkiuttuu Baubyn sisäiseen maailmaan ja jota kukaan muu kuin katsoja ei kuule. Baubyn sisäisen maailman murtaa kuitenkin vähitellen puheterapeutin yritys mahdollistaa kommunikaatio. Puheterapeutin luettelema hypnoottinen kirjalitania ("e, s, a, r, i, n, t..."), jonka avulla Bauby muodostaa sanomaansa, alkaa vähitellen muodostaa aivan omaa merkitystään - merkitystä, joka perustuu äänteiden soinnillisuuteen sekä lausujan ja Baubyn väliseen tunnelataukseen. Käy myös niin, että ajan kuluessa terapeutin ja Baubyn yhteys kasvaa niin voimakkaaksi, että kirjaimia tai sanoja tuskin tarvitaan: terapeutti kykenee vastaamaan Baubyn sisäiseen monologiin. Kommunikaation ihme tapahtuu.
Viestinnän vaikeus myös korostaa, paradoksaalisestikin, sanoman muotoa: Baubyn kieli on uskomattoman kaunista. Tätä tietenkin korostaa vielä se, että tiedämme miten tarkoin jokainen kirjain ja sana on punnittu. Paul Cantelonin musiikki - ja koko soundtrack - on myös hieno.
Elokuvan sisällöstä kaksi asiaa kosketti eniten. Ensinnäkin Baubya ympäröivien hoitohenkilöiden (erityisesti hoitavan neurologin ja puheterapeutin) ymmärrys ja empatiakyky, joka tuntui lähes uskomattomalta. Toiseksi Baubyn oma kasvava ymmärrys vanhemmuuden merkityksestä. Huolimatta puhe- ja ilmaisukyvyn menetyksestä elokuvassa syntyy mahdollisuus perhesuhteiden uudelleenrakentamiseen monien virheiden ja hylkäämisten jälkeen. Rakkaus kannattelee kieltä ja kykyä kommunikaatioon, ei toisin päin.
Jeanette Winterson puolestaan muistuttaa siitä, miten tärkeää on jossakin vaiheessa erottautua vanhemmista ja heidän kertomuksestaan ja konstruoida oma tarinansa:
There are two facts that all children need to disprove sooner or later; mother and father. If you go on believing in the fiction of your own parents, it is difficult to construct any narrative of your own.
In a way I was lucky. I could not allow my parents to be the facts of my life. Their version of the story was one I could read but not write. I had to tell the story again.
I am not Freudian. I don't believe I can mine the strata of the past and drill out the fault-lines. There has been too much weathering; ice ages, glacial erosion, meteor impact, plant life, dinosaurs... (Winterson 2005, 140.)
Sitaatin loppu nyt oikeastaan vaan tuon Freudin takia. Minuus on eroosioiden tuotetta ja menneisyys on monilta osin pysyvästi menetetty erilaisten kerrostumien ja kulumien alle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)