Beninissä

Matkustaminen on brutaalia. Se pakottaa ihmisen luottamaan vieraisiin ja kadottamaan näköpiiristään tuon kaiken kodin ja ystävien turvan. Ihminen on lakkaamatta poissa tasapainosta. Mikään ei ole hänen paitsi olennaisuudet - ilma, uni, unet, meri, taivas - kaikki mikä viittaa ikuiseen tai siihen mitä me siitä kuvittelemme.
-Cesare Pavese

Ajatuksia ensimmäisiltä päiviltä Grand-Popossa, Beninissä. Länsi-Afrikassa Guineanlahden rannalla.

Ei tunnu hirveen rohkealta. Jonakin päivänä sitä ehkä oppii olemaan lähtemättä kotoa. En ymmärrä esimerkiksi Nuuskamuikkusta tai muita nomadeita, ja silti ymmärrän. Kodin ja ystävät voi aina kuvitella lähelle, kaukanakin. Ja uusissa maailmoissa ja irti revittynä voi, niin kuin Cesare Pavese kirjoittaa, keskittyä olennaiseen.

Tässä tapauksessa olennaiseen keskittyminen merkitsee lähinnä ihmisten nimien ja erilaisista afrikkalaisista alkuperäiskielistä juontuvien outojen ranskan aksenttien ja sanontojen opettelua. Aikaa meren katselemiseen tai rauhalliseen ajatteluun ei juuri jää. En osaa vielä myöskään nukkua päiväunia pöydillä ja puiden alla niin kuin paikalliset. Aivot toimivat ylikierroksilla, ihan pikkuasioista.

Grand-Popon kylä on aika erilainen kuin mitä Suomessa kuvittelin. Ensinnäkin se on väärin päin: katse ei tietenkään kulje etelästä pohjoiseen, vaan kohti etelää - merelle. Kartasta hahmotin tätä kaikkea eräänlaisena pitkänä, aukenana rantaviivana, joka päättyy Villa Karoon. Todellisuudessa kylän keskus, tämänhetkisen elämäni keskus on kaupunginhuoneen viereisellä polulla sijaitsevan kodin ja Villa Karon yhdistävä 2 kilometrin pätkä keskustietä ja sitä ympäröivät rakennukset ja kojut. Siinä keskusraitilla menevät mopot sekä nuoret koulupuvuissaan, ja tien reunoilla istuu/nukkuu/haravoi maata/letittää hiuksia/myy karkkia/hedelmiä/mehuja/puhelinkortteja hienoista kankaista tehtyihin mekkoihin pukeutuneita naisia ja alastomia pikkulapsia, kilejä, kanoja, kukkoja ja koiranpentuja sekä muutama vanhempi mies. Nuoret miehet menevät mopolla raittia edestakaisin - joko töihinsä tai töikseen. Reunoilla ovat kirkot, koulut, kaupat, keskukset, ranskalaisten huvilat, ravintolat ja hotellit - ja huviliden ja hotellien takana palmut ja se meri.

Ajan hengästyttävä kuluminen on suorassa yhteydessä matkanteon raskauteen, kävelyyn raitilla, ajeluun mopotakseilla. Olen "la nouvelle stagiaire de la Villa Karo" - eli se henkilö, jolle voi yrittää myydä opaspalveluita, bändiä, vaatteita, esittää englannin ja suomenopetuspyyntöjä, treffikutsuja, kävelypyyntöjä yms. aina kun tulen vastaan. Olen potentiaalinen vaimo, hassu yovo, lasten kaveri, asiakas ja myös ihan vain uusi ystävä. Minut tunnetaan - ja yritän pysyä kärryillä nimistä sekä siitä, keidät kaikki olen tavannut, ketä en. Virheiltä on vaikea välttyä.

***

Tänä aamuna kylän raittia kävellessä pikkulasten yovo ("vieras") -huutelua oli tavallista enemmän ja aloin kiinnittää siihen tosissani huomiota, ehkä vähän häiriintyäkin. Kohtasin samalla matkalla kuitenkin myös mielettömän huomaavaisen mopotaksikuskin ja -asiakkaan, joille oli tärkeää varmistella, etten varmasti itse halunnut kyytiin. Kilttiä ja huomaavaista vieraanvaraisuutta on täällä ilmassa kaiken aikaa. Päiväkävelyllä yksi pieni poika huusi ensin hiljempaa ja sitten todella käskevään sävyyn "yovo". Käännyin vähän hämmentyneenä katsomaan, vilkuttamaan ja sanomaan "bonjour" - ja sain palkkioksi mielettömän hymyn. Vanhemmat lapset puolestaan tervehtivät useimmin nätisti: "bonjour, madame", "bonsoir, madame".

Nuoret miehet ovat vähän toinen juttu. Monilla on jokin agenda - ja monilla taas ei. Ongelmana on erottaa tapaukset toisistaan. Ihmisten tunteminen auttaa tähän, mutta tutustumisessa on myös omat ongelmansa. Olen tähän mennessä tavannut mm. Alfa-Omega -nimisen henkilön, jonka nimen uskominen tuotti suuria vaikeuksia. Sama ongelma oli Amour:issa, jonka kohtasin ensin muiden suomalaisten kautta ravintolassa ja myöhemmin hän pysähtyi ystävällisesti tarjoamaan mopokyytiä töihin. Tietenkään en tunnistanut häntä ensin, hämmennyin nimestä seuraavaksi ja kieltäydyin kyydistä lopuksi. Kyydin olisi tarjonnut myös Noel, jota myöskään en osannut ilman apua tunnistaa. Jatkuva epäluuloisuus voi pelastaa täällä paljolta, mutta myös ikävästi harhauttaa pois kilttien eleiden ja mukavien ihmisten luota. Nyt jo alan oppia, että melkein aina joku tuttu ajaa rinnalle ja tarjoaa kyydin töihin puolivälistä matkaa.

Ja ne nimet, ovat loistavia. Kuka tahansa voi oikeastaan olla mitä tahansa. Bonnechance ja Bonjour ovat vielä tapaamatta, mutta jossakin he odottavat.

Alankin oppia, että nimiin on turha suhtautua epäluuloisesti; että on normaalia, jos joku kysyy "t'as fait un peu?" (oletko tehnyt vähän? - vastaus on "oui, un peu", "vähän"); että toivotetaan "hyvää paluuta" tai melkein mitä tahansa; että huudetaan iloisesti muukalaiseksi ja tullaan lopuksi halaamaan hiekkaisilla käsillä.

Jotain tällaista on elämä pikkukylässä Afrikassa - brutaalia, mutta "pakottaa ihmisen luottamaan vieraisiin ja kadottamaan näköpiiristään tuon kaiken kodin ja ystävien turvan", keskittymään olennaisuuksiin.

Mietin, etteivät ihmisten nimet ja kasvot välttämättä ole kovin huono olennaisuus keskittyä. Mereen ja omiin ajatuksiin ehtii vielä myöhemmin.