Voodoota ja pientä turhaantumista

Wrum, wrum tulin päivällä zemi-kyydillä kotiin vähän turhankin kovaa vauhtia vanhankaupungin rannalta. Harmitti siellä järjestetty voodoo-juhla, jota olisin mielelläni vähän seurannut ja kuvannut mutta en onnistunut, kun kymmenen metrin välein lyöttäytyi seuraan puolituttu, joka halusi kävellä mukana ja ehkä selittää (maksusta) tapahtumista (ikään kuin en itse näkisi) ja ennen kaikkea "miettiä bisneksiä" eli itseni ja epäilemättä ennen kaikkea Villa Karossa käyvien ihmisten viemistä Mono-joelle, Comé:en, Possotomèen, minne vain. Taitaa olla aika opetella taikasanat: "je ne suis pas intéressée" ja "merci, mais je veux me promener seule". Ei kiitos. Ja rauhaa kiitos.

Mikäköhän siinä on, että on niin vaikeaa sanoa suoraan mitä ajattelee? Yritän ehdottomasti vältellä konflikteja paikallisten nuorten miesten kanssa. Sitä paitsi lähtisin ihan mielelläni joelle käymään, erityisesti puisella piroguella – en vaan nyt osaa ajatella koko asiaa, enkä tietenkään voi ajatella kenenkään muun kuin itseni puolesta. Kaikkein inhottavinta on, jos "myyjä" alkaa esittää loukkaantunutta. Luulen ja toivon, että vääntö loppuu pian. Tänään vain oli erityisen monta tapausta – kaksi vanhaa ja rasittavaa ja ainakin neljä uutta ja vielä rasittavampaa. Huoh.

Mutta jotakin hyvääkin. Zem-kyyti oli virkistävä, vähän hurja, ja pääsin ihan kodin eteen neuvomani lähiristeyksen sijaan. Kuski totesi vaan, että "oue, je connais chez toi" ja ajoi suoraan ovelle. Itse en häntä tietenkään tunnistanut. Alkaisivat kaikki "oppaat" ja "retkenjärjestäjät" vaan kivoiksi mopotaksikuskeiksi!

Vanhan kaupungin rannalla järjestetystä voodoo-juhlasta sain irti sen verran, että kuulin jo toistamiseen vakuuteltavan sitä, miten pyörivät heinäkodat (zangbeto:t) pyörivät hengen voimalla eikä niissä ole ihmistä sisällä. Yksi laitettiin veteenkin ajelehtimaan. Juhlassa en paljon nähnyt, mutta eilen Ouidahissa oli torilla samanlainen tapahtuma. Ihmisten ympäröimällä aukiolla tanssi ja pyöri useita kaisloista tehtyä zangbeto:a ikään kuin itsekseen. Alussa ne käännettiin ylösalaisin ja osoitettiin, että ne ovat tyhjiä, ja kun ne pysähtyivät, niiden alta löytyi mm. kilpikonna ja kana. Taikuutta. Tai sitten siellä on joku sisällä. Ihmisillä on niistä puhuttaessa sama ilme kuin mitä meillä Suomessa, kun puhutaan lapsille joulupukista.

Ouidahissa oli lisäksi Pythonien temppeli, jossa Dangbe-jumalan välikappaleet eli pythonit asustavat (ja kietoutuvat mielellään turistien lämpöisille kauloille). Temppelissä kuulemma uhrataan Dangbelle vuohia, kanoja ja maissijauhoa kiitokseksi terveydestä, rikkaudesta tai mitä nyt kukin tarvitsee. Siellä oli myös raudanjumala Gun, jolta ennen muinoin toivottiin sotaonnea mutta nykyään mm. liikenneturvallisuutta. Maailma muuttaa muotoaan ja samalla myös jumaluuden funktio vaihtuu.

Tänäisillä voodoo-juhlilla oli monia puheita voodoon asemasta yhteiskunnassa. Puhuttiin kulttuuriperinnön säilyttämisestä, henkisistä traditioista, mutta myös siitä, miten voodoo on hyvän uskonto, koska siihen ei liity terrorismia, pedofiliaa, pornografiaa eivätkä voodoohon uskovat myöskään sairastu aidsiin. Paikallista väestöä vaikutti kiinnostavan kuitenkin enemmän itse juhla: tanssi, puvut ja asusteet ja niihin liittyvä yhteisöllisyys. Luulen myös, että hyvä piilee tässä yhdessä toimimisessa.

Kiinnostavinta oli voodoo-uskontoonkin liittyvä kulttuurinen vaihto Länsi-Afrikan ja Etelä-Amerikan ja Karibian maiden välillä. Orjuuden historia oli tänäänkin monessa puheessa esillä. Puhutaan afrikkalaisten diasporasta ja veljeydestä ja sisaruudesta merentakaisten maiden välillä, yhteisestä kulttuuriperinnöstä ja uskonnosta. Ouidahista lähetettiin satojen vuosien aikana miljoonia afrikkalaisia orjiksi eteläiseen Amerikkaan, ja tämän historian muisto elää täällä monessa paikassa.