Voodoo-luento

"Le travail sur l'imaginaire et les symboles est encore plus vital si l'on peut encourager l'individu et les groupes humaines à retrouver une cohérence intérieure ou interne, de façon à être plus à même de vivre en paix avec ses voisins et en harmonie avec le reste du monde." (Dominique Aguessy: Contes du Bénin.)

Beniniläinen folkloristi, sosiologi Dominique Aguessy kirjoittaa voodoo-uskonnon merkityksestä hyvin samaan tapaan kuin monet eurooppalaiset filosofit mielikuvituksen, sanallistamisen ja tarinankerronnan tärkeydestä inhimilliselle olemiselle ja etiikalle: symbolien avulla voidaan luoda sisäistä koherenssia, niin, että myös suhde toisiin ihmisiin muuttuu. Mahdollistetaan rauhallinen yhdessäelo, harmonia suhteessa maailmaan.

Vodú (foninkielinen nimitys hengille) viittaa kaikkeen siihen, mikä on mystistä, tuntematonta ja siten pyhää. Voodoohon liittyvillä uskomuksilla, jumalhahmoilla, hengillä ja ennen kaikkea niihin liitetyillä tarinoilla pyritään vastaamaan kysymyksiin elämän merkityksestä, inhimillisen olemisen positiivisista ja negatiivisista puolista, hyvästä ja pahasta.

Terapian tapaan voodoon tarjoama apu kriisitilanteissa toimii ulkopuolisen henkilön välityksellä. Bokono, eräänlainen pappi, joka toimii Fa:n eli elämän salaisuuksien tai kohtalon jumalan tulkkina, auttaa löytämään mielekkään tavan olla ja elää. Etsintä saa puolestaan ulkoisen muodon, kun Hounon, fetissipappi, valmistaa fetissiesineen tai antaa ohjeet ruoka- tai juomauhrien toimittamiseen.

"Demonit", jotka vainoavat ihmisiä (länsimaisesta näkökulmasta nämä ovat ehkä traumoja, pakkomielteitä, minuutta tuhoavia ajatusmalleja) yritetään voodoo-uskonnossa sopeuttaa osaksi yksilöä – toisin kuin esimerkiksi katolilaisissa perinteessä, jossa pahat henget manataan pois mutta ne palaavat aina uudelleen ja uudelleen riivaamaan. Analogia länsimaiseen lääketieteeseen on hyvin selvä: hoidetaan oiretta, muttei sen syytä.

"Ainsi, l'angoisse diminue par le contact avec une tierce personne chargée de résoudre vos problèmes en utilisant d'autres références que les causes objectives, les faits et les résultats. Ce qui importe pour le consultant, c'est d'abord de se sentir mieux, de réconcilier son corps avec ses sentiments, sans être blâmé ou condamné."

…Kärsimys vähentyy toisen henkilön avustuksella, joka on valtuutettu tai uskottu ratkaisemaan ongelmat – eikä tämän ratkaisemisen tarvitse välttämättä liittyä faktoihin, syihin ja seurauksiin. Se, mikä on kaikkein tärkeintä itse yksilölle, on tuntea olonsa paremmaksi, tehdä rauha ruumiinsa ja kokemuksiensa kanssa ilman, että hän tuntee olonsa syytetyksi tai tuomituksi.

Monet psykoanalyytikot ovat myös puhuneet ulkopuolisen tahon merkityksestä. Valmistaudumme kertomaan tarinamme toiselle, ja samalla jokin liikahtaa omassa olemisessa ja minuudessa.

"Kun kieli puhkeaa puhumaan, tulee vastaus. Ja vaikka ei tulisikaan, ihminen on alkanut puhua." (Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä, s. 190.)

Eräs kotimatka

Vuokraemäntä halusi vaihtaa sängyn ja koristetyynyjen päälliseksi kankaan, jossa on sama kuosi kuin ikkunoiden ja kylpyhuoneen verhoissa . Muutaman viikon takaisen huoneenvaihdon seurauksena ikkunat ja sänky ovat olleet eri paria. Niinpä kävin tänään keskipäivällä kotona tyynyjä ja peittoja vaihtamassa.

Mietin, että tekstiilit ovat täällä tärkeitä. Aina puhtaita ja kauniita. Violetteja, vihreitä, ruskeita, sinisiä. Abstrakteja viivoja ja ympyröitä, sulkia, katkarapuja, kalanruotoja. Kuoseja on paljon mutta kuitenkin rajallinen määrä. Niin, että aina välillä jonkun vaatteissa tulevat vastaan tutut värit ja kuviot.

***

Kotiin lähtiessäni sinetöin ystävyyden heimopäällikön kanssa, saatuani ensin housuni silitettyinä pyykistä, toimittuani sihteerinä ja puhuttuani vähän suomea hänen kanssaan. Portilla sain kutsun kotikylään ja sitten ajettiin samaa matkaa koteja kohti: minä polkupyörällä ja hän töötöttäen mopolla ohi.

Paluumatkalla kotoa pysähdyin neljä kertaa: kerran englannin klubilaisten kutsumana (en ole klubilla vielä käynyt, edellisellä yrityksellä se oli koeviikon takia peruttu), kerran vastaamassa kyselyyn siitä koska omat englannin tuntini alkavat, kerran kertomassa lapsille omaa nimeäni (juttelu on hyvä vastalääke jovo-huuteluun) ja sitten vielä kaupassa etsimässä vessapaperia, joka on ollut alkuviikon loppu kaikkialta.

Matkanteko on hassua täällä. Suunnittelen hiljalleen lautapeliä Grand-Popon raitista. Siinä La Sirène -baariin ja Marcelin pizzeriaan saa jäädä aina muutaman kierroksen ajaksi oluelle ja syömään. Lapset piirittävät tietyissä kohdissa ja nuorille pitää opettaa englantia. Zemillä pääsee nopsaan paikasta toiseen, polkypyörälläkin suhteellisen helposti. Parhaalla tuurilla tuttu muusikko ajaa ohi ja tarjoaa kyydin.

Kirjaston jovo

Kolmen viikon jälkeen alan vihdoin hahmottaa auringon liikkeen täällä eteläisen meren rannalla, 6296 kilometrin päässä Helsingistä. Aamut ovat edelleen, jo toista viikkoa, viileitä ja harmaita. Ennen keskipäivää kaikki kirkastuu kunnes on porottavan helteistä. Sitten maailma muuttuu vähitellen oranssimmaksi ja varjot pitenevät. Lopulta aurinko katoaa harmattan-sumuun, on hetken sinistä ja sitten mustaa.

Aluksi tätä kaikkea ei huomannut – päivä ikään kuin pysyi samana pimeästä uuteen pimeään. Nyt tiedän hyvin tarkkaan, mitä kello kunakin hetkenä on.

Toinen muutos on, että nykyään on helpompi liikkua iltaisin. Silmä tottuu helposti pimeään, taskulamput ovat turhia, sillä ne luovat ikävän kehän ympärille. Minä ja muut jovot hohdamme muutenkin tarpeeksi valkoisina teiden varsilla.

***

Muutuin tällä viikolla kirjaston jovoksi. Erään työntekijän lapset toivat kaverinsa koulun jälkeen kirjastoon piirtämään. Olin edellisenä päivänä antanut tussit kahdelle tytölle ja tänään heitä oli neljä, mukanaan kaksi pienempää poikaa. Päästiin jonkinlaiseen yksimielisyyteen siitä, että käytetään etunimiä puhutteluun – en jaksa aina olla jovo nimeltäni. Tytöt kirjoittivat nimensä kaunolla piirustuspapereihin. "Je mapelle ---." Pojat olivat hiljaa, mutta katsoivat kirjoja suurin silmin.

Myyttejä

Muistan kotimaisen kirjallisuuden opiskelun ajoilta ajatuksen, jonka mukaan Kalevalassa on hämmentävää runojen näennäinen sitoutumattomuus historialliseen aikaan: se kertoo implisiittisesti 1800-luvun itäsuomalaisesta yhteiskunnasta ja kristinuskon saapumisesta Suomeen, mutta maisemat ja tarinat ovat rautakautisia. Beniniläisissä myyteissä ei ole samaa ongelmaa. Mytologiat kiertyvät yhteen historiallisten tapahtumien kanssa ja monet tarinat voi ajoittaa ja paikantaa Dahomeyn kuninkaiden mukaan. Myös vodun-jumalat liittyvät kuninkaisiin ja tiettyihin ajanjaksoihin, kun kukin on lisännyt pantheoniin omat suosikkinsa.

Tämän viikon historia- ja myyttiopintojen tuloksena olen oppinut, että nykyisen Beninin alueelle 1600-luvulta alkaen kasvaneen Dahomeyn kuninkaat olivat sotaista porukkaa, joka rakensi valtakuntansa lähinnä läheisiä kansoja ja heimoja orjuuttamalla. Portugalilaisten kanssa käydyn orjakaupan tuloksena kuninkaat saivat aseita, joilla orjuuttaa lisää ympäröiviä heimoja. Tätä jatkui 1600-luvulta 1800-luvun alkuun, jolloin orjakauppa vähitellen lopetettiin ja maa joutui tukeutumaan ihmiskaupan sijaan palmuöljyn ja tupakan välittämiseen. Samalla viimeiset kuninkaat liittoutuivat Ranskan kanssa puolustautuakseen Isoa Britanniaa vastaan – sillä seurauksella, että Dahomeysta tuli Ranskan siirtomaa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Yksi kiinnostavimmista myyteistä on tarina heimopäälliköstä, joka halusi suojella kansaansa Dahomeyn orjakauppiaskuninkaita vastaan 1700-luvun alussa. Tarun mukaan hän muutti itsensä linnuksi ja löysi syrjäiseltä järvialueelta paikan, jonne hän johti kansansa turvaan. Tofunut olivat taitavia uimareita, kun taas dahomeylaiset eivät saaneet uskonnollisista syistä koskea veteen. Krokotiilien avulla tofunu-kansa rakensi veden keskelle Ganvien, joka nykyään on yksi Beninin merkittävimmistä historiallisista kylistä.

Pyykkiä ja pähkinöitä

Täällä voi ostaa ihmisten päiden päältä asioita. Eilen ostin eräältä pojalta likööripullollisen sokerikuorutettuja cacahouetteja. Eilen käytiin myös ravintolassa pakasterasian kanssa: saataisiinko ruokaa mukaan vatsatautiselle.

Oma kotiruokavalio koostuu edelleen lähinnä fantasta, mehusta ja vuoropäivin sulatejuustokekseistä ja tomaattipastasta. Fanta on lähiruokaa: se tulee Porto Novosta. Keksit ja mehutölkit tuodaan Malesiasta, Turkista, Kiinasta…, ja pasta Italiasta(!).

Haaveilen pestosta, jota voisi laittaa spagetin tai couscousin päälle nopeasti, jos tulee nälkä (oikeasta, höylättävästä juustosta ja ruisleivästä puhumattakaan). Normaalit ihmiset tietenkin laittavat ruokaa tuoreista raaka-aineista omissa kodeissaan. Kauppojen keksit, lämpimässä säilyvät sulatejuustokolmiot ja säilykkeet ovat meitä jovoja varten. Olen kuitenkin vielä jonkin matkan päässä naapurin kanan paistamisesta kodin kaasuliedellä riisin kaveriksi. Säilykkeisiin en taas oikein pysty: jätehuolto toimii täällä niin, että kaikki heitetään tien varteen ja poltetaan. Mikä ei pala, se jää ojaan. Iltaisin palavien kasojen savuinen tuoksu täyttää ilman. Lasipullot sentään kierrätetään pähkinöille, muovipullot mehulle ja bensalle. Ja onhan myös niin, että kylässä kasvanut ruoka ei tuota jätettä – ainoastaan ulkomailta tuodut purkit ja pakkaukset.

Tämän kaiken keskellä parhaaksi ruokaratkaisuksi jäävät hedelmät, tomaatit ja katukeittiöiden ja ravintoloiden kala-annokset. Hassu sivuseikka on, että ravintoloissa kylmät fantapullot haisevat kalalle. Harva asia tarvitsee tilaa jääkaapista, mutta limu ja kala ovat sellaisia.

***

Alan huomata, että tässä maassa tai näillä seuduilla sukupuoliroolit eivät ole niin kaksijakoisia kuin saattaisi olettaa. Englanninopettajan tyttöystävällä on oma ompelimo isossa kaupungissa. Kaikki tuntemani naiset käyvät töissä. Jos heillä on lapsia, tulevat pienet tytöt ja pojat mukaan tai jäävät sukulaisten hoitoon. Monen miehen lapset saapuvat iltapäivisin työpaikalle jalkoihin pyörimään. Kouluun mennään todella nuorina, ja sukupuolesta välittämättä.

Silti miesten ja naisten välisistä eroista ja rooleista toki puhutaan. Tänään piti pyytää talonmiehen tehtäviä sivutoimenaan (tai päinvastoin) hoitavaa kyläpäällikköä vaihtamaan lakanoita ja pesemään pyykkiä – hän kuulemma osaa tarvittaessa ja tekeekin ihan mielellään, jos vain pyykinpesukone toimii (käsipyykkiin hän ei ryhdy, se on naisten homma). Löysin herran ulkorakennuksesta silittämästä. Tarvittava rooli oli jo löytynyt. Lakanat tuli vaihdettua ja pyykit menivät pesuun. Itseni löysin tietokoneen äärestä päällikön vierailukutsua kirjoittamasta, tarkasti ohjeistettuna. Se oli tämän jovon homma. Mutta asia onkin niin, että olen parempi wordin kanssa kuin silittämään.

Tuntuu siltä, että täällä kuka tahansa tekee sen työn, joka odottaa tekijäänsä. Ja kaikki ovat aina valmiita palveluksiin ja apuun tarvittaessa. Sukupuolirooleja toki löytyy – mutta se ei tarkoita sitä, ettei niitä voitaisi tarpeen tullen ylittää. Kulttuuri, jossa naiset hoitavat yksin kodin ja lapset, on kuulemma radikaalisti muuttumassa, enkä usko että se on ainoastaan meidän jovojen vaikutusta. Tämä on kuitenkin paikka, jossa myös naiset ajavat mopoilla ja työskentelevät tarjoilijoina – toisin kuin esimerkiksi entisessä emämaassa Ranskassa. Ja myös pojat kantavat pähkinöitä päänsä päällä.