Palasin vähän ennen Uutta vuotta, samalla angstilla kuin lähdinkin. Nyt oli ystäviä mukana, mikä helpotti asiaa. Kierrettiin viikko nähtävyyksiä. Pariisi on niin tuttu. Benjamin soitti, että pitää käydä allekirjoittamassa papereita pankissa. Kävin. Asumistukihakemus oli tullut takaisin epätäydellisenä, se oli Monsieur Bernardin syytä täysin mutta minuunhan se kolahtaa. Samoja ongelmia kuin aikaisemminkin. Sama ihana kaupunki silti.
Torstaina, viikko paluun jälkeen, lähdin Gare du Nordilta Eurostarilla kanaalin ali Lontooseen.
En voinut muistaa, yli kymmenen vuoden takaa, millainen se kaupunki oli ja silti muistin heti, tunnelman. Tajusin vasta nyt, miten lähekkäin kaikki siellä onkin, verrattuna Pariisiin: Waterloo Station, Parlamentti, Big Ben, Trafalgar Square, National Gallery, Piccadilly Circus - kävelymatkan päässä. Tuntui epätodelliselta, että ihmiset puhuivat äidinkieltä, jota ymmärsin ja puhuin. En voinut ymmärtää, että se on oikea kaupunki, ei lavaste. Kaikki oli vain etäisiä muistoja, oudon tuttua kieltä, kirjallisia kokemuksia. Ja uusien havaintojen sekoittumista niihin.
Yritin tässä kehittää jonkinlaista analogiaa saarivaltion ja fiktion välille. Lontoo tuntuu tällä hetkellä tuhat kertaa epätodellisemmalta kuin Pariisi, jossa asun. Tapasin siellä tosiaan Leenan, Jukan ja Mikon (sitä äiti kysyi) ja Mrs Woolfin, jonka Humphreys'in Gwen Daviskin näki kävelemässä Tavistock Squarella (sain tarkastettua tämän lauantaina junassa kirjasta, Anni löysi Lost Gardenin yhdestä kirjakaupasta Charing Cross Roadilta) sekä Agatha Christien Mousetrapin henkilöhahmot ja tietenkin Elliotin sisarukset Muotitalosta. Eikä Sherlock Holmeskaan ollut kaukana. Tai Jeeves, tai Bertie Wooster.
Ilmeisesti muutamat asiat synnyttivät tämän vaikutelman: sumu, vanhanmalliset autot, tippikäytäntö, entisaikaiset puhelinkopit, vieras mutta ymmärrettävä kieli, punta. En voinut oikein käsittää, millä vuosisadalla olin ja missä maassa.
Joka tapauksessa, näiden kahden kaupungin, Pariisin ja Lontoon, olemassaolo tyynnyttää minua suuresti. Tuntuu löytyvän jotakin kiinnekohtaa näkymättömään ideoiden maailmaan. Ja jotakin, joka aidosti kiinnostaa.
Ahdistus kumpuaa tällä hetkellä siitä, että rakas ranska ei vieläkään ota sujuakseen (Madame Lallemandilla oli ilmeisesti jotain sanottavaa joulukuisesta esitelmästämme) ja siitä, etten koskaan usko kykeneväni siteeraamaan mitään kaunokirjallisia teoksia ulkomuistista, niin kuin henkilöt Hämeen-Anttilan Suden vuodessa tekevät. Otan vasta ensiaskeleita takaisin lukemiseen ja kirjoittamiseen. On oltava varovainen, ettei paineita tule liikaa.
Hyvää ja onnellista, stressitöntä, uutta vuotta kaikille!
1 kommentti:
Olinkin jo kaivannut kirjoituksiasi! Ihanaa kun voin sentään niiden kautta elää hetken jossain muualla kuin täällä "todellisessa" maassa ja elämässä. London Eye näytti todella oudolta tuossa harmaassa sumussa, viimeksi kun näin sen oli kirkas marraskuun aurinko! Yhdyn täysin tunnelmiisi ulkomailla olosta. Älä todellakaan ota liikaa paineita vaan nauti!
Lähetä kommentti