Kävin taas oopperassa. On niin kultturelli olo. Viimeksi nähtiin Giselle, tällä kertaa vuorossa olivat pienoisoopperat Janácekin Le Journal d'un disparu ja Bartókin Le Château de Barbe-Bleue.
Etenkin Siniparran huone oli mukava nähdä. Bartókin tulkinta oli positiivisempi kuin tarinan versiot yleensä: nainen aavistaa jo, mitä huoneesta löytyy, mutta rakastaa miestä silti. Myös ritari Siniparran rakkaus vaikuttaa aidolta. Eikä vaimoa pistetä lihoiksi lopussa. Se, miksi muille vaimoille niin on käynyt, ei kuitenkaan tunnu oopperassa selittyvän. Tarinaa on kuulemma ennen kerrottu varoituksena naisten uteliaisuudesta - sellaisena se tuntuu kuitenkin kaksiteräiseltä miekalta: ehkä murhaava aviomies on sittenkin isompi paha kuin utelias vaimo. Harmittaa, etten muista miten Neiti Etsivän Siniparran huoneelle kuului. Löytyisiköhän ranskalaisesta kirjastosta Nancy Drew? Voisin huomenna tarkastaa, kun menen pohjoismaiseen kirjastoon opiskelemaan... Toinen Siniparta-versio löytyy Jane Campionin Pianosta.
Kadonneen miehen päiväkirja oli osittain mustalaisstereotypioita pönkittävää rasismia, aikansa tuote, mutta ihan kiva silti. Toi mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Mukavaa aina tutustua uusiin kansantarinoihin. Tämä taru varioi perinteistä juonikaavaa niin, että mies lähtee rakastettunsa ja tämän mustalaisleirin matkaan ja hylkää vanhempansa ja porvarillisen elämänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti