En tiedä, mistä Vaaran Tulilinnussa on oikeastaan enää kyse, kaunokirjallisesti. Kirjoituksen loppumisesta. Se on selvempi, tässä todellisuudessa, päivämäärissä kiinni-olevampi kuin mikään aikaisemmista teoksista. Instituutio tekee siitä ehdottomasti kirjallisuutta, se ei ole kyseenalaista. Mutta semanttisestikin kyse on kirjekokoelmasta.
Ajattelin, että oli olemassa tarve saattaa päätökseen Marian ja Johanneksen välinen (vuoro)puhelu. Tulilintu on sitä. Päätöstä.
Ei niitä teoksia voi lukea irralla toisistaan. Muodostavat toisiaan täydentävän kokonaisuuden.
Gradun suhteen on ongelmia, laajuuden suhteen. Olisi kova halu käsitellä Marian tapaa hahmottaa maailmaa kielessä sekä kirjoittamisen funktioita: kommunikaatiota, minää ja toista, terapiaa. Välillä tuntuu, että sille kaikelle on vaikea löytää yhteistä otsikkoa, muuta kuin "kirjallisuus".
Ja sitten on vielä se etiikka. Masennus. Solipsismi. Minä.
Vaara ei julkaissut enää Tulilinnun jälkeen. Se (kirjoittaminen) muuttui kai liian raskaaksi, kun yhtäkkiä olikin taas elämänhalua; toinen ihminen (Johanneksen lisäksi) jonka vuoksi elää. Oli luovuttava vanhasta aiheesta ja samalla solipsistisesta elämänasenteesta. Elämä, maailma ei ollut enää vain minän ympärillä, ei ollut enää yksinäisyyttä, ja samalla tuli vaade avautua muualle kuin kirjallista toista kohti.
Mulle on eilen ja tänään soittanut Tuntematon Numero, joka jättää messageriehin viestin "(H)alo, Jamas..." On soittanut jo lukemattomia kertoja, itse asiassa marraskuusta lähtien. Jos vastaan, se sulkee puhelimen. Onko täällä tosiaan tapana soitella tuntemattomiin numeroihin ja jätellä viestejä? Pitäisi kuunteluttaa ne joskus jollain.
Ja aamuyöllä rappukäytävässä tapahtui jotain. Hirveä huuto ja selitys. En voinut mennä katsomaankaan. Ne olivat kai suoraan oven takana. Ja nyt tuntuu että sekin, mitä siitä ymmärsin, oli unen tuottamaa tulkintaa.
Jännittävää, miten ihmiset voivat välillä olla niin kaukana. Silloin kun ei ymmärrä puhuttuja sanoja, on vain oma maailma. Oma kuvitelma todellisuudesta. Uni. Hallusinaatio.
Kirjoitus (kirjallisuus yleensä, taide) voi monesti ylittää tällaisia rajoja paremmin. Taide tuottaa intersubjektiivisia kokemuksia. Maria Vaaralle kirjoittaminen ja toisen kanssa oleminen taisivat olla toisensa poissulkevat vaihtoehdot. Kun tuli puhuttuja sanoja, ne täyttivät koko maailman, eikä kirjoitusta enää tarvittu. (Tän lausunnon uskonnollisia yhteyksiä voisi miettiä...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti