sunnuntai 21. tammikuuta 2007

Kaksi näyttelyä Marais'ssa

Käveleminen Marais'ssa kuuluu niihin asioihin, joita teen täällä mieluiten. Kapeat, vähän hämärät, kadut puikkelehtivat satoja vuosia vanhojen talojen väleissä ja siellä täällä on erilaisia pieniä vaateliikkeitä, kirjakauppoja ja ravintoloita. Juutalaisravintoloista saa loistavaa falafelia ja Place des Vosges'in ympärillä on tunnelmallisia kahviloita. Vosges on itsessään myös ihana picnic-paikka, ranskalaisversio suurkorttelipihasta mutta kaikille avoin. Ihana paikka asua, varmasti, jo 1800-luvulla. Korttelin eteläreunalla on Victor Hugon kotitalo, pitää käydä katsastamassa jonakin päivänä.

Kävin sunnuntaina iltapäivällä kahdessa näyttelyssä. Ensin osuin Centre Culturel Suedois'sa esillä olevaan Nina Korhosen valokuvanäyttelyyn. Korhosen teossarja ja kirja "Anna, Amerikan mummu" oli voittanut 2004 parhaan valokuvakirjan palkinnon ja maailmalla kiertänyt näyttely oli nyt esillä Ruotsin kulttuurikeskuksen tiloissa. Korhosen isoäiti oli toteuttanut 1950-luvun lopulla pitkäaikaisen haaveensa ja muuttanut New Yorkiin asumaan ja työskentelemään, mies jäi Suomeen mutta liitto jatkui. Kuvissa esitetään Anna-mummun elämää New Yorkissa ja Floridassa viime vuosikymmenellä. Korhosen valokuvat piirtävät kuvan voimakkaasta maailmanmatkaajasta. Itsenäisyys, voima ja herkkyys koskettivat: osata rakentaa kokonaan toinen elämä ja silti säilyttää myös entinen, osata toteuttaa haaveensa, nauttia.

Kulttuurikeskus muistuttaa kovasti Ruotsalaista kirkkoa, jonka kautta syksyllä etsin asuntoa. Niillä on jännä kyky saada julkiset rakennuksensa täällä kodinomaisiksi, ruotsalaisilla. Kulttuurikeskuksella, kuten myös kirkolla, on pieni mukava kahvila, joka nytkin oli täynnä pariisin-ruotsalaisia, aikuisia ja lapsia. Kävin myös keskuksen museohuoneessa; se esitteli Ruotsin ja Ranskan välisen ystävyyden historiaa, pääasiassa 1600-luvulta 1800-luvun alkuun. Tajusin yhtäkkiä Ruotsin kuninkaiden ja ruotsalaisten taiteilijoiden ja tieteilijöiden kuvia katsellessani, että onhan se minunkin historiaani. Välillä täällä, Aurinkokuninkaan tai vallankumouksen ajan monumentteja katsellessa, unohtuu että onhan meilläkin ollut kuningas ja monarkia, silloin. Samaa maata ja kansalaisuutta. Päätin olla kotonani rakennuksessa :).

Ruotsin kulttuurikeskuksen vieressä on Brasilian kulttuurikeskus, jossa vielä ensi viikon on esillä suomalaista nykytaidetta esittelevä näyttely. Vieraskirjaan kirjattu vastaanotto oli innostunutta (joku kirjoitti inspiroituvansa itsekin maalaamaan) ja ihmisiä kävi galleriassa hiljaiseen mutta tasaiseen tahtiin. Näyttely itsessään on pienoisläpileikkaus kotimaisesta nykytaiteesta; parisenkymmentä taiteilijaa, noin yksi työ per taiteilija ja kaikki suhteellisen tuoreita teoksia. Yhteisen ajan ja maantieteellisen alkuperän sijaan korostui kuitenkin monimuotoisuus: niin monta erilaista taiteilijaa samassa, eri tekniikoita ja tyylejä mutta myös tasoja. En tiedä, oliko näyttelyn tarkoituksena edustaa suomalaisen taiteen erityispiirteitä, mutta kai se tulee jo nimestä: "L'art finlandais". Tasaisempikin (ja samalla kuvaavampi) kokonaisuus olisi varmasti löytynyt, myös näiden taiteilijoiden tuotannosta.

Harri Markkulan veistos "Let Them Grow" oli näyttelyn huippua; kaunis, omalla tavallaan suomalainen. Tuoli, jonka istuinosaan on kiinnitetty rautaisia puikkoja, kuin kaisloja tuulen riepoteltaviksi rannalle. Se avaa katsojalle uuden maailman, johdattelee erääseen suomalaisuuteen, joka on yhtä aikaa outo ja tuttu. Samaten Kaarina Sepposen "purjeet"-grafiikka sekä Timo Partasen pimeyttä uhkuvat työt kertoivat jotakin Suomesta mutta samanaikaisesti myös abstraktista tai abstraktia lähestyvästä taiteesta yleensä. Näissä teoksissa tavoitettiin jotakin siitä, mitä itsekin olisin halunnut viestiä pariisilaisille Suomen nykytaiteesta. Näyttelyn öljymaalauksissa toistuva karuus ja groteskin teema oli kyllä myös mielenkiintoinen, suomalaiseen taiteeseen kuuluva kysymys, mutta etenkin öljyjen kohdalla teosten esillepano jätti paljon toivomisen varaa, mikä oli todella sääli ja söi katsomiskokemusta pahasti. Samaten teosten nimien löytyminen oli etsinnän takana. Oli kuitenkin mukavaa saada pieni kosketus kotimaahan, keskellä Marais'ta.

Ei kommentteja: