Barnesin Flaubertin papukaijan kertoja täytti kohtalaisen hyvin dr. Housen jättämän sarkasmi-aukon päivissäni, mutta loppuihan sekin teos sitten. Kiitos K. ja R. , jotka tulivat hätiin. Nyt on taas Hugh Laurieta muutamaksi viikoksi. ;)
Pariisin "talvi" jatkaa samaa syksyistä rataansa. En osaa erottaa minne syksy päättyy tai mistä kevät alkaa. Taite on tullut ehkä siinä, että pimeää saa nykyään odottaa. Pukeutuminen on helppoa. Pitäisi vaan ostaa kengät.
tiistai 30. tammikuuta 2007
sunnuntai 28. tammikuuta 2007
Graduntekijä. Ja vihreä sananen tekopyhyydestä.
Gradu on päässä nyt (tämän viikon jälkeen) seuraavassa vaiheessa:
Siinä on kyse Maria Vaaran tuotannon kahden toisiinsa kietoutuvan suuren teeman tarkastelemisesta eri kannoilta. Nämä teemat ovat
1) kysymys minän ja toisen välisestä suhteesta sekä
2) kysymys todellisuuden ja fiktion (eli kirjallisuuden mutta myös kuvitelmien, halluusinaatioiden, paranoian) välisestä suhteesta.
Teemat ilmenevät niitä vastaavissa aiheissa, jotka kattavat ja muodostavat Vaaran koko omaelämäkerrallisen tuotannon. Teosten keskeisimmät aiheet ovat siis 1) Johanneksen ja Marian suhde sekä 2) skitsofrenian (depression) ja kirjoittamisen teorian reflektointi.
Jokainen gradun luku luo näkökulman näihin teemoihin siten, että lopulta voidaan muodostaa jonkinlainen kattavampi tulkinta niistä, niiden käsittelystä Vaaran tuotannossa. Näkökulmat (ja siis luvut), joiden kautta teemoja tarkastellaan ovat seuraavat:
I Subjekti-näkökulma. Subjektiivinen kokemus maailmassa. Marian olemisen tapa tarkastelussa, suhde toiseen, suhde itseen, suhde todellisuuteen: "Se mikä totta on, ei ole aina todellisuutta..." (LL)
II Kieli-näkökulma. Kielen kyky tavoittaa kokemus ja välittää se toiselle. Skitsofrenia (depressio) ja kieli. Marian kieli ja vuorovaikutus: "Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä, ajatusten tulvavedellä". (KJ)
III Terapia-näkökulma. Kirjoittaminen terapian muotona: "Maria rakensi itselleen oman maailmansa ja hoiti itsensä terveeksi siellä, sen suojassa. Hän kirjoitti itselleen oman kerroksen, johon hän sopi."(KJ)
IV Yhteiskunnallinen näkökulma. Mielenterveyspotilaiden asema, Marian etiikka: "Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun täytyy puhua ja kirjoittaa kaikesta tästä." (MS)
---
Hahaa, mäkin rakennan täällä blogissa omaa elämääni. Ja kuvitelmaa siitä, että tuo työ tulee valmiiksi.
PS. Luin hesarin. Tosi kiva, että Ollila on nyt sitten herännyt ilmastonmuutokseen. Mistä tässä on kyse? Onko tosiaan niin, että elinkeinoelämässä ei olla uskottu ihmisen toiminnan vaikuttavan maapallon hyvinvointiin? Se, minkä tavalliset vihreitä äänestävät ihmiset ovat tienneet jo vuosikausia, tulee nyt täytenä yllätyksenä joillekin tahoille. Voi tekopyhyys!! "Voi on se niin harmi, että se Amerikka silloin jätti sen Kioton sopimuksen allekirjoittamatta..." Huoh. Vaikka onhan se hyvä, että edes nyt sitten puhutaan.
Siinä on kyse Maria Vaaran tuotannon kahden toisiinsa kietoutuvan suuren teeman tarkastelemisesta eri kannoilta. Nämä teemat ovat
1) kysymys minän ja toisen välisestä suhteesta sekä
2) kysymys todellisuuden ja fiktion (eli kirjallisuuden mutta myös kuvitelmien, halluusinaatioiden, paranoian) välisestä suhteesta.
Teemat ilmenevät niitä vastaavissa aiheissa, jotka kattavat ja muodostavat Vaaran koko omaelämäkerrallisen tuotannon. Teosten keskeisimmät aiheet ovat siis 1) Johanneksen ja Marian suhde sekä 2) skitsofrenian (depression) ja kirjoittamisen teorian reflektointi.
Jokainen gradun luku luo näkökulman näihin teemoihin siten, että lopulta voidaan muodostaa jonkinlainen kattavampi tulkinta niistä, niiden käsittelystä Vaaran tuotannossa. Näkökulmat (ja siis luvut), joiden kautta teemoja tarkastellaan ovat seuraavat:
I Subjekti-näkökulma. Subjektiivinen kokemus maailmassa. Marian olemisen tapa tarkastelussa, suhde toiseen, suhde itseen, suhde todellisuuteen: "Se mikä totta on, ei ole aina todellisuutta..." (LL)
II Kieli-näkökulma. Kielen kyky tavoittaa kokemus ja välittää se toiselle. Skitsofrenia (depressio) ja kieli. Marian kieli ja vuorovaikutus: "Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä, ajatusten tulvavedellä". (KJ)
III Terapia-näkökulma. Kirjoittaminen terapian muotona: "Maria rakensi itselleen oman maailmansa ja hoiti itsensä terveeksi siellä, sen suojassa. Hän kirjoitti itselleen oman kerroksen, johon hän sopi."(KJ)
IV Yhteiskunnallinen näkökulma. Mielenterveyspotilaiden asema, Marian etiikka: "Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun täytyy puhua ja kirjoittaa kaikesta tästä." (MS)
---
Hahaa, mäkin rakennan täällä blogissa omaa elämääni. Ja kuvitelmaa siitä, että tuo työ tulee valmiiksi.
PS. Luin hesarin. Tosi kiva, että Ollila on nyt sitten herännyt ilmastonmuutokseen. Mistä tässä on kyse? Onko tosiaan niin, että elinkeinoelämässä ei olla uskottu ihmisen toiminnan vaikuttavan maapallon hyvinvointiin? Se, minkä tavalliset vihreitä äänestävät ihmiset ovat tienneet jo vuosikausia, tulee nyt täytenä yllätyksenä joillekin tahoille. Voi tekopyhyys!! "Voi on se niin harmi, että se Amerikka silloin jätti sen Kioton sopimuksen allekirjoittamatta..." Huoh. Vaikka onhan se hyvä, että edes nyt sitten puhutaan.
Oopperankävijä.
Kävin taas oopperassa. On niin kultturelli olo. Viimeksi nähtiin Giselle, tällä kertaa vuorossa olivat pienoisoopperat Janácekin Le Journal d'un disparu ja Bartókin Le Château de Barbe-Bleue.
Etenkin Siniparran huone oli mukava nähdä. Bartókin tulkinta oli positiivisempi kuin tarinan versiot yleensä: nainen aavistaa jo, mitä huoneesta löytyy, mutta rakastaa miestä silti. Myös ritari Siniparran rakkaus vaikuttaa aidolta. Eikä vaimoa pistetä lihoiksi lopussa. Se, miksi muille vaimoille niin on käynyt, ei kuitenkaan tunnu oopperassa selittyvän. Tarinaa on kuulemma ennen kerrottu varoituksena naisten uteliaisuudesta - sellaisena se tuntuu kuitenkin kaksiteräiseltä miekalta: ehkä murhaava aviomies on sittenkin isompi paha kuin utelias vaimo. Harmittaa, etten muista miten Neiti Etsivän Siniparran huoneelle kuului. Löytyisiköhän ranskalaisesta kirjastosta Nancy Drew? Voisin huomenna tarkastaa, kun menen pohjoismaiseen kirjastoon opiskelemaan... Toinen Siniparta-versio löytyy Jane Campionin Pianosta.
Kadonneen miehen päiväkirja oli osittain mustalaisstereotypioita pönkittävää rasismia, aikansa tuote, mutta ihan kiva silti. Toi mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Mukavaa aina tutustua uusiin kansantarinoihin. Tämä taru varioi perinteistä juonikaavaa niin, että mies lähtee rakastettunsa ja tämän mustalaisleirin matkaan ja hylkää vanhempansa ja porvarillisen elämänsä.
Etenkin Siniparran huone oli mukava nähdä. Bartókin tulkinta oli positiivisempi kuin tarinan versiot yleensä: nainen aavistaa jo, mitä huoneesta löytyy, mutta rakastaa miestä silti. Myös ritari Siniparran rakkaus vaikuttaa aidolta. Eikä vaimoa pistetä lihoiksi lopussa. Se, miksi muille vaimoille niin on käynyt, ei kuitenkaan tunnu oopperassa selittyvän. Tarinaa on kuulemma ennen kerrottu varoituksena naisten uteliaisuudesta - sellaisena se tuntuu kuitenkin kaksiteräiseltä miekalta: ehkä murhaava aviomies on sittenkin isompi paha kuin utelias vaimo. Harmittaa, etten muista miten Neiti Etsivän Siniparran huoneelle kuului. Löytyisiköhän ranskalaisesta kirjastosta Nancy Drew? Voisin huomenna tarkastaa, kun menen pohjoismaiseen kirjastoon opiskelemaan... Toinen Siniparta-versio löytyy Jane Campionin Pianosta.
Kadonneen miehen päiväkirja oli osittain mustalaisstereotypioita pönkittävää rasismia, aikansa tuote, mutta ihan kiva silti. Toi mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Mukavaa aina tutustua uusiin kansantarinoihin. Tämä taru varioi perinteistä juonikaavaa niin, että mies lähtee rakastettunsa ja tämän mustalaisleirin matkaan ja hylkää vanhempansa ja porvarillisen elämänsä.
perjantai 26. tammikuuta 2007
Elsa Martine
Akustinen keikka République'lla. Harvoin saa kokea yhtä mahtavia musiikkielämyksiä.
Elsa Martine laulaa, tulkitsee, leikittelee äänellä ja äänteillä. Melodia ja rytmi ottavat vallan sanoista; muuttavat ne lähes tunnistamattomiksi, kuin yksittäisiksi instrumenteiksi. Samalla kielen prosodian (melodia, rytmi, intonaatio), äänteiden ja toiston kautta syntyy merkitystä, joka ylittää kielen ilmaisukyvyn...
Leikki ranskan kielellä oli uskomatonta, Nina Simone-tulkinta oli loistava ja reggae vei yleisön mukanaan, viimeistään.
Käy kuuntelemassa, vaikka live-keikan elämyksellisyyttä ei noissa ihan tavoitetakaan.
Elsa Martine laulaa, tulkitsee, leikittelee äänellä ja äänteillä. Melodia ja rytmi ottavat vallan sanoista; muuttavat ne lähes tunnistamattomiksi, kuin yksittäisiksi instrumenteiksi. Samalla kielen prosodian (melodia, rytmi, intonaatio), äänteiden ja toiston kautta syntyy merkitystä, joka ylittää kielen ilmaisukyvyn...
Leikki ranskan kielellä oli uskomatonta, Nina Simone-tulkinta oli loistava ja reggae vei yleisön mukanaan, viimeistään.
Käy kuuntelemassa, vaikka live-keikan elämyksellisyyttä ei noissa ihan tavoitetakaan.
keskiviikko 24. tammikuuta 2007
Muistiinpano. Kielen riittämättömyydestä
La parole humaine est comme un chadron fêlé où nous battons les mélodies à faire danser les ours, quand on voudrait attendrir les étoiles.
"Language is like a cracked kettle on which we beat our tunes for bears to dance to, while all the time we long to move the stars to pity."
(Gustave Flaubert Madame Bovary, Julian Barnesin useaan otteeseen lainaamana Flaubertin papukaijassa.)
(Löysin vielä virallisen suomennoksen: ”puheemme on kuin säröilevä soittopeli, jonka räminällä saamme karhut tanssimaan, kun haluaisimme hellyttää tähdet.” Kääntämisen problematiikka lisää jotakin aiheeseen.)
------------------------------------------------------------
(Uskomatonta. Luin romaania [papukaijaa] sivulle 195 saakka, ja vasta silloin tajusin sen, minkä olisi pitänyt olla itsestäänselvää. Lääkäri ja vaimo. Emma Bovary. Ellen. Tietenkin.
Tulkinta on outoa tiedettä. Assosiaatiota, yhdistämisen kykyä, halua ennen kaikkea. Mitä lukija haluaa? Siinä varmasti suurin ero. Joku etsii pakkomielteisesti koherenssia, merkitystä. Toinen tyytyy siihen, mikä on annettu. Jotkut teokset tarjoavat salaisuuksia ratkaistavaksi, oivaltamisen tyydytystä. Silloin aina kannattaa olla vähän utelias lukija. Onneksi kokeva lukija on aina utelias; kiinnostus, eläytyminen, johdattaa huomaamaan vihjeet, piillotetut rakenteet, symbolit, suhteet.)
"Language is like a cracked kettle on which we beat our tunes for bears to dance to, while all the time we long to move the stars to pity."
(Gustave Flaubert Madame Bovary, Julian Barnesin useaan otteeseen lainaamana Flaubertin papukaijassa.)
(Löysin vielä virallisen suomennoksen: ”puheemme on kuin säröilevä soittopeli, jonka räminällä saamme karhut tanssimaan, kun haluaisimme hellyttää tähdet.” Kääntämisen problematiikka lisää jotakin aiheeseen.)
------------------------------------------------------------
(Uskomatonta. Luin romaania [papukaijaa] sivulle 195 saakka, ja vasta silloin tajusin sen, minkä olisi pitänyt olla itsestäänselvää. Lääkäri ja vaimo. Emma Bovary. Ellen. Tietenkin.
Tulkinta on outoa tiedettä. Assosiaatiota, yhdistämisen kykyä, halua ennen kaikkea. Mitä lukija haluaa? Siinä varmasti suurin ero. Joku etsii pakkomielteisesti koherenssia, merkitystä. Toinen tyytyy siihen, mikä on annettu. Jotkut teokset tarjoavat salaisuuksia ratkaistavaksi, oivaltamisen tyydytystä. Silloin aina kannattaa olla vähän utelias lukija. Onneksi kokeva lukija on aina utelias; kiinnostus, eläytyminen, johdattaa huomaamaan vihjeet, piillotetut rakenteet, symbolit, suhteet.)
Listoja
Julian Barnes listaa ihanassa romaanissaan Flaubert's Parrot (1984) ranskalaisia ilmiöitä, pieniä erikoisuuksia, jotka tekevät Ranskasta Ranskan (tämä jatkaa ehkä omaa Englanti-Ranska-vertailuani):
"The light over the Channel, for instance, looks quite different from the French side: clearer, yet more volatile. [---] I don't just go for the light. I go for those things you forget until you see them again. The way they butcher meat. The seriousness of their pharmacies. The behaviour of their children in restaurants. The road sings [---]. Beaux-arts town halls. Wine-tasting in smelly chalk-caves by the side of the road." (92)
Barnes jatkaa:
"I could go on, but that's enough, or I'll soon be babbling about lime trees and pétanque [näinkö joukon petankkia pelaavia miehiä Rue Richard Lenoirilla saapuessani ensi kertaa Pariisiin syksyllä 2005? Kuvittelenko muiston?] and eating bread dipped in rough red wine ---. " (mp.)
Ja lopuksi:
"Everyone has a private list, and those of other people quickly appear vain and sentimental. I read a list other day headed 'What I like'. It went: 'Salad, cinnamon, cheese, pimento, marzipan, the smell of new-cut hay [would you read on?]... roses, peonies, lavender, champagne, loosely held political convictions, Glenn Gould...' The list, which is by Roland Barthes, continues, as lists do. One item you approve, the next stirs irritation." (mp, lihavointi minun.)
Kaiken tämän uhalla, tässä tulee!
Pariisi. Que j'aime:
Kävelyistä ja viinistä Tuilerien puistossa, valokuvaamisesta Bois de Boulognessa, kahviloista sateella... ikkunaostokset ja falafel Marais'sa, kävely Eiffelin kautta Palais de Tokyoon, Edelfeltin etsintä Luxembourgin puutarhassa, perjantainen Louvre - etenkin ranskalaiset veistokset Cour de Marlylla, Ooppera Garnierin portaikko ja Carpeaux'n Le Génie de la Danse, Gallimardin kirjakauppa Rue Raspaililla, Notre Dame pimeällä, pienet elokuvateatterit, moules et frites kadunkulma-brasseriessa, vihreät myyntikojut Seinen rannalla, patonki kääräistynä paperinpalaan, korkealla olevat metroasemat, viinikarahvit, violetit metroliput, vihannes- ja hedelmämyymälät, kojusta ostetut lämpimät pralines'it, art nouveau-katokset, kapeat ikkunat ja nupit keskellä ovea...
huh. Ja:
Museoita, joissa olen käynyt:
Centre Culturel Suèdois (Nina Korhosen näyttely), Louvre, Musée Marmottan (Claude Monet), Musée de l'Orangerie, Musée d'Orsay, Palais de Tokyo (Musée de l'Art Moderne de Paris), Musée National de l'Art Moderne Centre Georges Pompidou.
Museoita, joihin menen ensi tilassa:
Musée Carnavalet (Histoire de Paris) , Musée Maillol, Musée National de Moyen Age de Cluny, Musée de Montmartre, Musée Moreau, Museum National d'Histoire Naturelle, Musée Rodin, Maison de Victor Hugo.
Pariisissa nähtyjä elokuvia:
Between a Tear and a Smile (Kiinnostava jazz-dokumentti Kööpenhaminasta, Lisa Nilsson on mainio), Marie Antoinette (Loistava!), La science des rêves (Charlotte Gainsbourg ja meksikolainen keksijäpoika Pariisissa. Komediallista surrealismia. Olen alkanut nähdä taas unia sen jälkeen). Libéro (tärkeä italialaiselokuva. Pienen pojan näkökulma perheessä, jonka äiti lähtee ja palaa).
Näkemättömiä:
Le parfume, La tourneuse des pages (kaikki Suomessa ovat jo nähneet!), Hors de prix (Audrey Tatoun uusin), Prête-moi ta main (Charlotte Gainsbourgin uusin), Coeurs (Alain Resnaisin uusin, vrt. Love Actually?), The Queen, Bobby (tottakai:), Little Children (ehkä), Snow Cake (näin trailerin, vaikutti hyvältä). Ja uusia tulee jatkuvasti.
Eiköhän tämä riitä. ;) Arkkitehtuuri-kysymystä en voi aloittaakaan. Toki Le Corbusiereja pitäisi metsästää, mutta varmankin keväämmällä...
Barnesista vaan vielä: Flaubertin papukaija vahvisti jo Marguerite Durasin kautta syntynyttä ymmärrystä siitä, että Normandian rannikolle on päästävä. Trouvilleen, Flaubertin ja Durasin kaupunkeihin. Ja tietenkin Roueniin, Caeniin, Cherbourgiin... Provinssiin siis! Ja lisäksi pitäisi käydä tietenkin Nizzassa, Lyonissa, Toulousessa, Aix-en-Provencessa...
"The light over the Channel, for instance, looks quite different from the French side: clearer, yet more volatile. [---] I don't just go for the light. I go for those things you forget until you see them again. The way they butcher meat. The seriousness of their pharmacies. The behaviour of their children in restaurants. The road sings [---]. Beaux-arts town halls. Wine-tasting in smelly chalk-caves by the side of the road." (92)
Barnes jatkaa:
"I could go on, but that's enough, or I'll soon be babbling about lime trees and pétanque [näinkö joukon petankkia pelaavia miehiä Rue Richard Lenoirilla saapuessani ensi kertaa Pariisiin syksyllä 2005? Kuvittelenko muiston?] and eating bread dipped in rough red wine ---. " (mp.)
Ja lopuksi:
"Everyone has a private list, and those of other people quickly appear vain and sentimental. I read a list other day headed 'What I like'. It went: 'Salad, cinnamon, cheese, pimento, marzipan, the smell of new-cut hay [would you read on?]... roses, peonies, lavender, champagne, loosely held political convictions, Glenn Gould...' The list, which is by Roland Barthes, continues, as lists do. One item you approve, the next stirs irritation." (mp, lihavointi minun.)
Kaiken tämän uhalla, tässä tulee!
Pariisi. Que j'aime:
Kävelyistä ja viinistä Tuilerien puistossa, valokuvaamisesta Bois de Boulognessa, kahviloista sateella... ikkunaostokset ja falafel Marais'sa, kävely Eiffelin kautta Palais de Tokyoon, Edelfeltin etsintä Luxembourgin puutarhassa, perjantainen Louvre - etenkin ranskalaiset veistokset Cour de Marlylla, Ooppera Garnierin portaikko ja Carpeaux'n Le Génie de la Danse, Gallimardin kirjakauppa Rue Raspaililla, Notre Dame pimeällä, pienet elokuvateatterit, moules et frites kadunkulma-brasseriessa, vihreät myyntikojut Seinen rannalla, patonki kääräistynä paperinpalaan, korkealla olevat metroasemat, viinikarahvit, violetit metroliput, vihannes- ja hedelmämyymälät, kojusta ostetut lämpimät pralines'it, art nouveau-katokset, kapeat ikkunat ja nupit keskellä ovea...
huh. Ja:
Museoita, joissa olen käynyt:
Centre Culturel Suèdois (Nina Korhosen näyttely), Louvre, Musée Marmottan (Claude Monet), Musée de l'Orangerie, Musée d'Orsay, Palais de Tokyo (Musée de l'Art Moderne de Paris), Musée National de l'Art Moderne Centre Georges Pompidou.
Museoita, joihin menen ensi tilassa:
Musée Carnavalet (Histoire de Paris) , Musée Maillol, Musée National de Moyen Age de Cluny, Musée de Montmartre, Musée Moreau, Museum National d'Histoire Naturelle, Musée Rodin, Maison de Victor Hugo.
Pariisissa nähtyjä elokuvia:
Between a Tear and a Smile (Kiinnostava jazz-dokumentti Kööpenhaminasta, Lisa Nilsson on mainio), Marie Antoinette (Loistava!), La science des rêves (Charlotte Gainsbourg ja meksikolainen keksijäpoika Pariisissa. Komediallista surrealismia. Olen alkanut nähdä taas unia sen jälkeen). Libéro (tärkeä italialaiselokuva. Pienen pojan näkökulma perheessä, jonka äiti lähtee ja palaa).
Näkemättömiä:
Le parfume, La tourneuse des pages (kaikki Suomessa ovat jo nähneet!), Hors de prix (Audrey Tatoun uusin), Prête-moi ta main (Charlotte Gainsbourgin uusin), Coeurs (Alain Resnaisin uusin, vrt. Love Actually?), The Queen, Bobby (tottakai:), Little Children (ehkä), Snow Cake (näin trailerin, vaikutti hyvältä). Ja uusia tulee jatkuvasti.
Eiköhän tämä riitä. ;) Arkkitehtuuri-kysymystä en voi aloittaakaan. Toki Le Corbusiereja pitäisi metsästää, mutta varmankin keväämmällä...
Barnesista vaan vielä: Flaubertin papukaija vahvisti jo Marguerite Durasin kautta syntynyttä ymmärrystä siitä, että Normandian rannikolle on päästävä. Trouvilleen, Flaubertin ja Durasin kaupunkeihin. Ja tietenkin Roueniin, Caeniin, Cherbourgiin... Provinssiin siis! Ja lisäksi pitäisi käydä tietenkin Nizzassa, Lyonissa, Toulousessa, Aix-en-Provencessa...
sunnuntai 21. tammikuuta 2007
Kaksi näyttelyä Marais'ssa
Käveleminen Marais'ssa kuuluu niihin asioihin, joita teen täällä mieluiten. Kapeat, vähän hämärät, kadut puikkelehtivat satoja vuosia vanhojen talojen väleissä ja siellä täällä on erilaisia pieniä vaateliikkeitä, kirjakauppoja ja ravintoloita. Juutalaisravintoloista saa loistavaa falafelia ja Place des Vosges'in ympärillä on tunnelmallisia kahviloita. Vosges on itsessään myös ihana picnic-paikka, ranskalaisversio suurkorttelipihasta mutta kaikille avoin. Ihana paikka asua, varmasti, jo 1800-luvulla. Korttelin eteläreunalla on Victor Hugon kotitalo, pitää käydä katsastamassa jonakin päivänä.
Kävin sunnuntaina iltapäivällä kahdessa näyttelyssä. Ensin osuin Centre Culturel Suedois'sa esillä olevaan Nina Korhosen valokuvanäyttelyyn. Korhosen teossarja ja kirja "Anna, Amerikan mummu" oli voittanut 2004 parhaan valokuvakirjan palkinnon ja maailmalla kiertänyt näyttely oli nyt esillä Ruotsin kulttuurikeskuksen tiloissa. Korhosen isoäiti oli toteuttanut 1950-luvun lopulla pitkäaikaisen haaveensa ja muuttanut New Yorkiin asumaan ja työskentelemään, mies jäi Suomeen mutta liitto jatkui. Kuvissa esitetään Anna-mummun elämää New Yorkissa ja Floridassa viime vuosikymmenellä. Korhosen valokuvat piirtävät kuvan voimakkaasta maailmanmatkaajasta. Itsenäisyys, voima ja herkkyys koskettivat: osata rakentaa kokonaan toinen elämä ja silti säilyttää myös entinen, osata toteuttaa haaveensa, nauttia.
Kulttuurikeskus muistuttaa kovasti Ruotsalaista kirkkoa, jonka kautta syksyllä etsin asuntoa. Niillä on jännä kyky saada julkiset rakennuksensa täällä kodinomaisiksi, ruotsalaisilla. Kulttuurikeskuksella, kuten myös kirkolla, on pieni mukava kahvila, joka nytkin oli täynnä pariisin-ruotsalaisia, aikuisia ja lapsia. Kävin myös keskuksen museohuoneessa; se esitteli Ruotsin ja Ranskan välisen ystävyyden historiaa, pääasiassa 1600-luvulta 1800-luvun alkuun. Tajusin yhtäkkiä Ruotsin kuninkaiden ja ruotsalaisten taiteilijoiden ja tieteilijöiden kuvia katsellessani, että onhan se minunkin historiaani. Välillä täällä, Aurinkokuninkaan tai vallankumouksen ajan monumentteja katsellessa, unohtuu että onhan meilläkin ollut kuningas ja monarkia, silloin. Samaa maata ja kansalaisuutta. Päätin olla kotonani rakennuksessa :).
Ruotsin kulttuurikeskuksen vieressä on Brasilian kulttuurikeskus, jossa vielä ensi viikon on esillä suomalaista nykytaidetta esittelevä näyttely. Vieraskirjaan kirjattu vastaanotto oli innostunutta (joku kirjoitti inspiroituvansa itsekin maalaamaan) ja ihmisiä kävi galleriassa hiljaiseen mutta tasaiseen tahtiin. Näyttely itsessään on pienoisläpileikkaus kotimaisesta nykytaiteesta; parisenkymmentä taiteilijaa, noin yksi työ per taiteilija ja kaikki suhteellisen tuoreita teoksia. Yhteisen ajan ja maantieteellisen alkuperän sijaan korostui kuitenkin monimuotoisuus: niin monta erilaista taiteilijaa samassa, eri tekniikoita ja tyylejä mutta myös tasoja. En tiedä, oliko näyttelyn tarkoituksena edustaa suomalaisen taiteen erityispiirteitä, mutta kai se tulee jo nimestä: "L'art finlandais". Tasaisempikin (ja samalla kuvaavampi) kokonaisuus olisi varmasti löytynyt, myös näiden taiteilijoiden tuotannosta.
Harri Markkulan veistos "Let Them Grow" oli näyttelyn huippua; kaunis, omalla tavallaan suomalainen. Tuoli, jonka istuinosaan on kiinnitetty rautaisia puikkoja, kuin kaisloja tuulen riepoteltaviksi rannalle. Se avaa katsojalle uuden maailman, johdattelee erääseen suomalaisuuteen, joka on yhtä aikaa outo ja tuttu. Samaten Kaarina Sepposen "purjeet"-grafiikka sekä Timo Partasen pimeyttä uhkuvat työt kertoivat jotakin Suomesta mutta samanaikaisesti myös abstraktista tai abstraktia lähestyvästä taiteesta yleensä. Näissä teoksissa tavoitettiin jotakin siitä, mitä itsekin olisin halunnut viestiä pariisilaisille Suomen nykytaiteesta. Näyttelyn öljymaalauksissa toistuva karuus ja groteskin teema oli kyllä myös mielenkiintoinen, suomalaiseen taiteeseen kuuluva kysymys, mutta etenkin öljyjen kohdalla teosten esillepano jätti paljon toivomisen varaa, mikä oli todella sääli ja söi katsomiskokemusta pahasti. Samaten teosten nimien löytyminen oli etsinnän takana. Oli kuitenkin mukavaa saada pieni kosketus kotimaahan, keskellä Marais'ta.
Kävin sunnuntaina iltapäivällä kahdessa näyttelyssä. Ensin osuin Centre Culturel Suedois'sa esillä olevaan Nina Korhosen valokuvanäyttelyyn. Korhosen teossarja ja kirja "Anna, Amerikan mummu" oli voittanut 2004 parhaan valokuvakirjan palkinnon ja maailmalla kiertänyt näyttely oli nyt esillä Ruotsin kulttuurikeskuksen tiloissa. Korhosen isoäiti oli toteuttanut 1950-luvun lopulla pitkäaikaisen haaveensa ja muuttanut New Yorkiin asumaan ja työskentelemään, mies jäi Suomeen mutta liitto jatkui. Kuvissa esitetään Anna-mummun elämää New Yorkissa ja Floridassa viime vuosikymmenellä. Korhosen valokuvat piirtävät kuvan voimakkaasta maailmanmatkaajasta. Itsenäisyys, voima ja herkkyys koskettivat: osata rakentaa kokonaan toinen elämä ja silti säilyttää myös entinen, osata toteuttaa haaveensa, nauttia.
Kulttuurikeskus muistuttaa kovasti Ruotsalaista kirkkoa, jonka kautta syksyllä etsin asuntoa. Niillä on jännä kyky saada julkiset rakennuksensa täällä kodinomaisiksi, ruotsalaisilla. Kulttuurikeskuksella, kuten myös kirkolla, on pieni mukava kahvila, joka nytkin oli täynnä pariisin-ruotsalaisia, aikuisia ja lapsia. Kävin myös keskuksen museohuoneessa; se esitteli Ruotsin ja Ranskan välisen ystävyyden historiaa, pääasiassa 1600-luvulta 1800-luvun alkuun. Tajusin yhtäkkiä Ruotsin kuninkaiden ja ruotsalaisten taiteilijoiden ja tieteilijöiden kuvia katsellessani, että onhan se minunkin historiaani. Välillä täällä, Aurinkokuninkaan tai vallankumouksen ajan monumentteja katsellessa, unohtuu että onhan meilläkin ollut kuningas ja monarkia, silloin. Samaa maata ja kansalaisuutta. Päätin olla kotonani rakennuksessa :).
Ruotsin kulttuurikeskuksen vieressä on Brasilian kulttuurikeskus, jossa vielä ensi viikon on esillä suomalaista nykytaidetta esittelevä näyttely. Vieraskirjaan kirjattu vastaanotto oli innostunutta (joku kirjoitti inspiroituvansa itsekin maalaamaan) ja ihmisiä kävi galleriassa hiljaiseen mutta tasaiseen tahtiin. Näyttely itsessään on pienoisläpileikkaus kotimaisesta nykytaiteesta; parisenkymmentä taiteilijaa, noin yksi työ per taiteilija ja kaikki suhteellisen tuoreita teoksia. Yhteisen ajan ja maantieteellisen alkuperän sijaan korostui kuitenkin monimuotoisuus: niin monta erilaista taiteilijaa samassa, eri tekniikoita ja tyylejä mutta myös tasoja. En tiedä, oliko näyttelyn tarkoituksena edustaa suomalaisen taiteen erityispiirteitä, mutta kai se tulee jo nimestä: "L'art finlandais". Tasaisempikin (ja samalla kuvaavampi) kokonaisuus olisi varmasti löytynyt, myös näiden taiteilijoiden tuotannosta.
Harri Markkulan veistos "Let Them Grow" oli näyttelyn huippua; kaunis, omalla tavallaan suomalainen. Tuoli, jonka istuinosaan on kiinnitetty rautaisia puikkoja, kuin kaisloja tuulen riepoteltaviksi rannalle. Se avaa katsojalle uuden maailman, johdattelee erääseen suomalaisuuteen, joka on yhtä aikaa outo ja tuttu. Samaten Kaarina Sepposen "purjeet"-grafiikka sekä Timo Partasen pimeyttä uhkuvat työt kertoivat jotakin Suomesta mutta samanaikaisesti myös abstraktista tai abstraktia lähestyvästä taiteesta yleensä. Näissä teoksissa tavoitettiin jotakin siitä, mitä itsekin olisin halunnut viestiä pariisilaisille Suomen nykytaiteesta. Näyttelyn öljymaalauksissa toistuva karuus ja groteskin teema oli kyllä myös mielenkiintoinen, suomalaiseen taiteeseen kuuluva kysymys, mutta etenkin öljyjen kohdalla teosten esillepano jätti paljon toivomisen varaa, mikä oli todella sääli ja söi katsomiskokemusta pahasti. Samaten teosten nimien löytyminen oli etsinnän takana. Oli kuitenkin mukavaa saada pieni kosketus kotimaahan, keskellä Marais'ta.
Dépôt de Garantie: Mademoiselle O.
"
Maylis oli Raisan tupareissa lauantai-iltana ja hän oli löytänyt mulle kortin!
Teksti kuvan takapuolella menee seuraavasti:
Aujourd'hui pour louer un appartement, il faut savoir donner de sa personne.
Les garanties demandées aux locataires dépassent de plus en plus souvent le cadre légal. Dépot de 6 mois à 1 an de loyer, plusieurs garants, relevés bancaires, CV, photo...
Ca ne peut plus durer ! Vous pouvez agir en envoyant cette carte eu ministre du Logement. Parce qu'il est temps de faire bouger les choses.
Eli: Asunnon saadakseen täytyy osata antaa itsestään. Vuokranantajien vaatimat takuut ylittävät yhä useammin laillisen rajat: 6-12 kk takuuvuokria, useita takaajia, pankkitilejä, CV:itä, valokuvia... Kortin kirjoittaja vaatii, että nyt saa riittää: "Voitte vaikuttaa lähettämällä kortin asuntoministeriöön, sillä nyt on aika muuttaa asioita".
Ensi viikolla vaadin Monsieur Bernardia allekirjoittamaan asuntotukihakemuksen uudelleen ja lähetän sen Caf'iin! Voi kunpa ne rahat joskus tulisivat... Kesää ja kaikkien erilaisten takuu-systeemien purkamista en halua edes ajatella.
keskiviikko 17. tammikuuta 2007
Les pensées disparaissent...
Luin viime yönä Lundánien Viikkoja, kuukausia. Unirytmi meni sekaisin, vaikka lupasin neljän jälkeen lopettaessani että heräisin silti aamulla. Yöllä oli selkeitä ajatuksia, nyt ne ovat kadonneet.
A. Majander kirjoitti HS:ssä lokakuussa, ettei oikein pystynyt lukemaan teosta romaanina, vaikka "saahan se sitä olla". Ajattelin, että ei kai niillä edes ole ristiriitaa, romaanilla ja päiväkirjalla, muistelmalla?
Kirjoitettu on aina yhtaikaisesti fiktiota ja elämää. Elämä muuttuu fiktioksi, fiktio elämäksi kun me luemme ja kirjoitamme, vaikutumme, samastumme, koemme. Koettu todellisuus ei välttämättä ole se oikea, reaalinen, vaan tämä kokemani hetki tässä. Kirjoitettu on osa elämää. Se jää elämään muutosten tullessa.
Jokin aina muuttuu, mutta se ei ole velvoitus. Ei silti tarvitse tehdä mitään. Vain olla.
A. Majander kirjoitti HS:ssä lokakuussa, ettei oikein pystynyt lukemaan teosta romaanina, vaikka "saahan se sitä olla". Ajattelin, että ei kai niillä edes ole ristiriitaa, romaanilla ja päiväkirjalla, muistelmalla?
Kirjoitettu on aina yhtaikaisesti fiktiota ja elämää. Elämä muuttuu fiktioksi, fiktio elämäksi kun me luemme ja kirjoitamme, vaikutumme, samastumme, koemme. Koettu todellisuus ei välttämättä ole se oikea, reaalinen, vaan tämä kokemani hetki tässä. Kirjoitettu on osa elämää. Se jää elämään muutosten tullessa.
Jokin aina muuttuu, mutta se ei ole velvoitus. Ei silti tarvitse tehdä mitään. Vain olla.
tiistai 16. tammikuuta 2007
La fureur. Raivo
Luin eilisestä Helsingin Sanomista, että edelleen lähes joka kuudes miespappi vastustaa naispappeutta ja jopa kieltäytyy toimittamasta jumalanpalvelusta naisen kanssa. Piispainkokous on viime syksynä päättänyt, että yhden syrjinnän muodon (joka itse asiassa on tähän saakka tukenut miespappien vakaumusta, ainakin ajatuksen tasolla) on nyt loputtava: työvuoroja ei saa enää järjestellä niin, että misogyyni-papit eivät joutuisi samoihin työtehtäviin naisten kanssa. Ja tästä nyt sitten kiistellään. Suomessa, vuonna 2007. Sanoiko joku, että feminististä ajattelua ei enää tarvita, kun meillä on jo se tasa-arvo ja eettiset suhteet ihmisten välillä... maassa rauha ihmisten kesken?
Muistan, kun leikkikaverin tädistä tuli pappi, ensimmäisten naispappien joukossa. Miten siitä oltiin ylpeitä. En kyennyt silloin ihan ymmärtämään, että miksi vasta nyt. Taisin nähdä vain epälogiikan ja olin suhteellisen tyytyväinen, että se oli korjattu. Kaveri taisi silloin ylpeänä ilmoittaa, että hänestä tulee myös. Miten ihanaa, että sai rakentaa omaa sukupuoli-identiteettiään tietäen, että naiseus ei asettaisi rajoitteita olemisellemme, tulevaisuus olisi avoin. Hieno lahja meille 4-vuotiaille tytöille.
Nyt, 21 vuotta myöhemmin, en taaskaan meinannut ymmärtää, kunnes käsittämätön paha olo ja raivo iskivät.
Miten voi olla mahdollista, että niin valtaisa, moderni, instituutio kuin Suomen luterilainen kirkko ei ole kyennyt pitämään kiinni yksinkertaisimmasta eettisestä periaatteesta ja juurruttamaan sitä syvälle aatteellisiin perustuksiinsa? Onko todella niin, että teologisessa keskustelussa on edelleen mahdollista takertua sellaiseen raamatuntulkintaan, joka kaikilla nykyisillä kontekstualisoinnin, lähdekritiikin ja ETIIKAN kriteereillä on pätemätön, suorastaan kristillisen opetuksen vastainen?
No, niinhän se on.
Se vaan ihmetyttää, että jos kirkko on valmis, ollut jo 21 vuotta, siirtymään toisenlaiseen eettisempään ja tasa-arvoiseen ajattelumalliin, mikä niitä yksilöitä siellä organisaation sisällä vaivaa? Puhdas viha naisia kohtaan?
Voiko yksilö, joka pitää fanaattisesti kiinni raamatunkohdista, jotka voidaan aivan hyvin, kristillisiä arvoja loukkaamatta, ymmärtää pikemminkin silloisen yhteiskunnallisen tilanteen tuottamiksi kuin miksikään uskonnollisiksi ohjenuoriksi, ottaa ne "omantuntonsa ääneksi" (HS), ja perustelee tällä toiminnallaan oikeutensa osallistua vuosituhansia jatkuneeseen naisten syrjinnän operaatioon, todella toimia eettisenä, uskonnollisena, johtajana?
"En vastusta tasa-arvoa, mutta naisen ei silti tule toimia seurakunnassa miehen rinnalla... sen huoran." huoh.
Taidan edelleen ottaa mieluummin uskonnokseni feminismin tai eettisen filosofisen ajattelun ylipäänsä. Vaikka täällä varsinkin uskonnollinen taide ja seremoniat voivat tuottaa sellaisia henkisiä yksilökokemuksia, joiden voisi ajatella toimivan jonkinlaisena eettisenä perustana. Kun subjektin ja objektin valtasuhteet kumoutuvat, minän ja toisen välinen suhde tulee uudelleen arvioiduksi... Hyvää ja kaunista oli myös, kun Notre Damen messussa 1. tammikuuta ihmiset toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta, tutuille ja tuntemattomille, vilpittömästi, sukupuolesta riippumatta.
Keksin juuri muuten oikeutuksen myös Dan Brownin Da Vinci koodin olemassaololle. Pieneen päähäni ei aina mahdu, että naisen olemassaoloa tosiaan vastustetaan täällä maapallolla niin paljon. Mikä tahansa keskustelunavaus asian korjaamiseksi on arvokas.
Muistan, kun leikkikaverin tädistä tuli pappi, ensimmäisten naispappien joukossa. Miten siitä oltiin ylpeitä. En kyennyt silloin ihan ymmärtämään, että miksi vasta nyt. Taisin nähdä vain epälogiikan ja olin suhteellisen tyytyväinen, että se oli korjattu. Kaveri taisi silloin ylpeänä ilmoittaa, että hänestä tulee myös. Miten ihanaa, että sai rakentaa omaa sukupuoli-identiteettiään tietäen, että naiseus ei asettaisi rajoitteita olemisellemme, tulevaisuus olisi avoin. Hieno lahja meille 4-vuotiaille tytöille.
Nyt, 21 vuotta myöhemmin, en taaskaan meinannut ymmärtää, kunnes käsittämätön paha olo ja raivo iskivät.
Miten voi olla mahdollista, että niin valtaisa, moderni, instituutio kuin Suomen luterilainen kirkko ei ole kyennyt pitämään kiinni yksinkertaisimmasta eettisestä periaatteesta ja juurruttamaan sitä syvälle aatteellisiin perustuksiinsa? Onko todella niin, että teologisessa keskustelussa on edelleen mahdollista takertua sellaiseen raamatuntulkintaan, joka kaikilla nykyisillä kontekstualisoinnin, lähdekritiikin ja ETIIKAN kriteereillä on pätemätön, suorastaan kristillisen opetuksen vastainen?
No, niinhän se on.
Se vaan ihmetyttää, että jos kirkko on valmis, ollut jo 21 vuotta, siirtymään toisenlaiseen eettisempään ja tasa-arvoiseen ajattelumalliin, mikä niitä yksilöitä siellä organisaation sisällä vaivaa? Puhdas viha naisia kohtaan?
Voiko yksilö, joka pitää fanaattisesti kiinni raamatunkohdista, jotka voidaan aivan hyvin, kristillisiä arvoja loukkaamatta, ymmärtää pikemminkin silloisen yhteiskunnallisen tilanteen tuottamiksi kuin miksikään uskonnollisiksi ohjenuoriksi, ottaa ne "omantuntonsa ääneksi" (HS), ja perustelee tällä toiminnallaan oikeutensa osallistua vuosituhansia jatkuneeseen naisten syrjinnän operaatioon, todella toimia eettisenä, uskonnollisena, johtajana?
"En vastusta tasa-arvoa, mutta naisen ei silti tule toimia seurakunnassa miehen rinnalla... sen huoran." huoh.
Taidan edelleen ottaa mieluummin uskonnokseni feminismin tai eettisen filosofisen ajattelun ylipäänsä. Vaikka täällä varsinkin uskonnollinen taide ja seremoniat voivat tuottaa sellaisia henkisiä yksilökokemuksia, joiden voisi ajatella toimivan jonkinlaisena eettisenä perustana. Kun subjektin ja objektin valtasuhteet kumoutuvat, minän ja toisen välinen suhde tulee uudelleen arvioiduksi... Hyvää ja kaunista oli myös, kun Notre Damen messussa 1. tammikuuta ihmiset toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta, tutuille ja tuntemattomille, vilpittömästi, sukupuolesta riippumatta.
Keksin juuri muuten oikeutuksen myös Dan Brownin Da Vinci koodin olemassaololle. Pieneen päähäni ei aina mahdu, että naisen olemassaoloa tosiaan vastustetaan täällä maapallolla niin paljon. Mikä tahansa keskustelunavaus asian korjaamiseksi on arvokas.
lauantai 13. tammikuuta 2007
I'm crying everyone's tears...
En tiedä, mistä Vaaran Tulilinnussa on oikeastaan enää kyse, kaunokirjallisesti. Kirjoituksen loppumisesta. Se on selvempi, tässä todellisuudessa, päivämäärissä kiinni-olevampi kuin mikään aikaisemmista teoksista. Instituutio tekee siitä ehdottomasti kirjallisuutta, se ei ole kyseenalaista. Mutta semanttisestikin kyse on kirjekokoelmasta.
Ajattelin, että oli olemassa tarve saattaa päätökseen Marian ja Johanneksen välinen (vuoro)puhelu. Tulilintu on sitä. Päätöstä.
Ei niitä teoksia voi lukea irralla toisistaan. Muodostavat toisiaan täydentävän kokonaisuuden.
Gradun suhteen on ongelmia, laajuuden suhteen. Olisi kova halu käsitellä Marian tapaa hahmottaa maailmaa kielessä sekä kirjoittamisen funktioita: kommunikaatiota, minää ja toista, terapiaa. Välillä tuntuu, että sille kaikelle on vaikea löytää yhteistä otsikkoa, muuta kuin "kirjallisuus".
Ja sitten on vielä se etiikka. Masennus. Solipsismi. Minä.
Vaara ei julkaissut enää Tulilinnun jälkeen. Se (kirjoittaminen) muuttui kai liian raskaaksi, kun yhtäkkiä olikin taas elämänhalua; toinen ihminen (Johanneksen lisäksi) jonka vuoksi elää. Oli luovuttava vanhasta aiheesta ja samalla solipsistisesta elämänasenteesta. Elämä, maailma ei ollut enää vain minän ympärillä, ei ollut enää yksinäisyyttä, ja samalla tuli vaade avautua muualle kuin kirjallista toista kohti.
Mulle on eilen ja tänään soittanut Tuntematon Numero, joka jättää messageriehin viestin "(H)alo, Jamas..." On soittanut jo lukemattomia kertoja, itse asiassa marraskuusta lähtien. Jos vastaan, se sulkee puhelimen. Onko täällä tosiaan tapana soitella tuntemattomiin numeroihin ja jätellä viestejä? Pitäisi kuunteluttaa ne joskus jollain.
Ja aamuyöllä rappukäytävässä tapahtui jotain. Hirveä huuto ja selitys. En voinut mennä katsomaankaan. Ne olivat kai suoraan oven takana. Ja nyt tuntuu että sekin, mitä siitä ymmärsin, oli unen tuottamaa tulkintaa.
Jännittävää, miten ihmiset voivat välillä olla niin kaukana. Silloin kun ei ymmärrä puhuttuja sanoja, on vain oma maailma. Oma kuvitelma todellisuudesta. Uni. Hallusinaatio.
Kirjoitus (kirjallisuus yleensä, taide) voi monesti ylittää tällaisia rajoja paremmin. Taide tuottaa intersubjektiivisia kokemuksia. Maria Vaaralle kirjoittaminen ja toisen kanssa oleminen taisivat olla toisensa poissulkevat vaihtoehdot. Kun tuli puhuttuja sanoja, ne täyttivät koko maailman, eikä kirjoitusta enää tarvittu. (Tän lausunnon uskonnollisia yhteyksiä voisi miettiä...)
Ajattelin, että oli olemassa tarve saattaa päätökseen Marian ja Johanneksen välinen (vuoro)puhelu. Tulilintu on sitä. Päätöstä.
Ei niitä teoksia voi lukea irralla toisistaan. Muodostavat toisiaan täydentävän kokonaisuuden.
Gradun suhteen on ongelmia, laajuuden suhteen. Olisi kova halu käsitellä Marian tapaa hahmottaa maailmaa kielessä sekä kirjoittamisen funktioita: kommunikaatiota, minää ja toista, terapiaa. Välillä tuntuu, että sille kaikelle on vaikea löytää yhteistä otsikkoa, muuta kuin "kirjallisuus".
Ja sitten on vielä se etiikka. Masennus. Solipsismi. Minä.
Vaara ei julkaissut enää Tulilinnun jälkeen. Se (kirjoittaminen) muuttui kai liian raskaaksi, kun yhtäkkiä olikin taas elämänhalua; toinen ihminen (Johanneksen lisäksi) jonka vuoksi elää. Oli luovuttava vanhasta aiheesta ja samalla solipsistisesta elämänasenteesta. Elämä, maailma ei ollut enää vain minän ympärillä, ei ollut enää yksinäisyyttä, ja samalla tuli vaade avautua muualle kuin kirjallista toista kohti.
Mulle on eilen ja tänään soittanut Tuntematon Numero, joka jättää messageriehin viestin "(H)alo, Jamas..." On soittanut jo lukemattomia kertoja, itse asiassa marraskuusta lähtien. Jos vastaan, se sulkee puhelimen. Onko täällä tosiaan tapana soitella tuntemattomiin numeroihin ja jätellä viestejä? Pitäisi kuunteluttaa ne joskus jollain.
Ja aamuyöllä rappukäytävässä tapahtui jotain. Hirveä huuto ja selitys. En voinut mennä katsomaankaan. Ne olivat kai suoraan oven takana. Ja nyt tuntuu että sekin, mitä siitä ymmärsin, oli unen tuottamaa tulkintaa.
Jännittävää, miten ihmiset voivat välillä olla niin kaukana. Silloin kun ei ymmärrä puhuttuja sanoja, on vain oma maailma. Oma kuvitelma todellisuudesta. Uni. Hallusinaatio.
Kirjoitus (kirjallisuus yleensä, taide) voi monesti ylittää tällaisia rajoja paremmin. Taide tuottaa intersubjektiivisia kokemuksia. Maria Vaaralle kirjoittaminen ja toisen kanssa oleminen taisivat olla toisensa poissulkevat vaihtoehdot. Kun tuli puhuttuja sanoja, ne täyttivät koko maailman, eikä kirjoitusta enää tarvittu. (Tän lausunnon uskonnollisia yhteyksiä voisi miettiä...)
keskiviikko 10. tammikuuta 2007
Lasillisella viiniä
Kävin eilen paljon pimeän jälkeen 19:sta lasillisella viiniä, pienessä baarissa lähellä Rotonde de la Villetteä. En ollut käynyt sielläpäin aikaisemmin, ajanut vain metrolla ohi Stalingradin kohdalta. Olin hetken aikaa epävarma ilmansuunnista noustessani ylös metrosta. Rotonde oli yllätys. Valaistu kaunis rakennus. Sillä kohtaa on myös paljon vettä: Canal Saint Martin ja Bassin de la Villette. Parc des Buttes-Chaumont on myös aivan lähellä.
Ajattelin siellä baarissa istuessani, että jostain syystä täällä saa voimaa siihen että on mykkä, pihalla ja tuntematon. Kaupungin tuttuus, täällä vakaasti oleminen, tuo turvallisen tunteen mutta samalla kielitaidottomuus tekee kaikesta vähän absurdia. Näytelmänomaista. Ei niin omaa elämää.
Täällä ei ole sellaista painoa elämässä kuin siellä missä on "todella", ei voi olla. On löydettävä huumoria asiaan. Loputtomiin väärin kuultuihin lauseisiin, mahdottomiin poskisuudelmiin. Ja siihen kammottavaan kyvyttömyyteen ilmaista itseään.
Viikonloppuna voisi yrittää tehdä talvisen puistokierroksen: käydä Bois de Bolognessa ja Buttes chaumontissa. Se vaan saattaisi olla mukavampaa jonkun kanssa, ei tosin välttämättä.
Ai niin. Rotonde de la Villetten aukiolta on öisin kaunis näkymä valaistuun Sacre Coeuriin. Se oli hyvä ilmansuunta.
Ajattelin siellä baarissa istuessani, että jostain syystä täällä saa voimaa siihen että on mykkä, pihalla ja tuntematon. Kaupungin tuttuus, täällä vakaasti oleminen, tuo turvallisen tunteen mutta samalla kielitaidottomuus tekee kaikesta vähän absurdia. Näytelmänomaista. Ei niin omaa elämää.
Täällä ei ole sellaista painoa elämässä kuin siellä missä on "todella", ei voi olla. On löydettävä huumoria asiaan. Loputtomiin väärin kuultuihin lauseisiin, mahdottomiin poskisuudelmiin. Ja siihen kammottavaan kyvyttömyyteen ilmaista itseään.
Viikonloppuna voisi yrittää tehdä talvisen puistokierroksen: käydä Bois de Bolognessa ja Buttes chaumontissa. Se vaan saattaisi olla mukavampaa jonkun kanssa, ei tosin välttämättä.
Ai niin. Rotonde de la Villetten aukiolta on öisin kaunis näkymä valaistuun Sacre Coeuriin. Se oli hyvä ilmansuunta.
maanantai 8. tammikuuta 2007
Pariisi-Lontoo-Pariisi
Palasin vähän ennen Uutta vuotta, samalla angstilla kuin lähdinkin. Nyt oli ystäviä mukana, mikä helpotti asiaa. Kierrettiin viikko nähtävyyksiä. Pariisi on niin tuttu. Benjamin soitti, että pitää käydä allekirjoittamassa papereita pankissa. Kävin. Asumistukihakemus oli tullut takaisin epätäydellisenä, se oli Monsieur Bernardin syytä täysin mutta minuunhan se kolahtaa. Samoja ongelmia kuin aikaisemminkin. Sama ihana kaupunki silti.
Torstaina, viikko paluun jälkeen, lähdin Gare du Nordilta Eurostarilla kanaalin ali Lontooseen.
En voinut muistaa, yli kymmenen vuoden takaa, millainen se kaupunki oli ja silti muistin heti, tunnelman. Tajusin vasta nyt, miten lähekkäin kaikki siellä onkin, verrattuna Pariisiin: Waterloo Station, Parlamentti, Big Ben, Trafalgar Square, National Gallery, Piccadilly Circus - kävelymatkan päässä. Tuntui epätodelliselta, että ihmiset puhuivat äidinkieltä, jota ymmärsin ja puhuin. En voinut ymmärtää, että se on oikea kaupunki, ei lavaste. Kaikki oli vain etäisiä muistoja, oudon tuttua kieltä, kirjallisia kokemuksia. Ja uusien havaintojen sekoittumista niihin.
Yritin tässä kehittää jonkinlaista analogiaa saarivaltion ja fiktion välille. Lontoo tuntuu tällä hetkellä tuhat kertaa epätodellisemmalta kuin Pariisi, jossa asun. Tapasin siellä tosiaan Leenan, Jukan ja Mikon (sitä äiti kysyi) ja Mrs Woolfin, jonka Humphreys'in Gwen Daviskin näki kävelemässä Tavistock Squarella (sain tarkastettua tämän lauantaina junassa kirjasta, Anni löysi Lost Gardenin yhdestä kirjakaupasta Charing Cross Roadilta) sekä Agatha Christien Mousetrapin henkilöhahmot ja tietenkin Elliotin sisarukset Muotitalosta. Eikä Sherlock Holmeskaan ollut kaukana. Tai Jeeves, tai Bertie Wooster.
Ilmeisesti muutamat asiat synnyttivät tämän vaikutelman: sumu, vanhanmalliset autot, tippikäytäntö, entisaikaiset puhelinkopit, vieras mutta ymmärrettävä kieli, punta. En voinut oikein käsittää, millä vuosisadalla olin ja missä maassa.
Joka tapauksessa, näiden kahden kaupungin, Pariisin ja Lontoon, olemassaolo tyynnyttää minua suuresti. Tuntuu löytyvän jotakin kiinnekohtaa näkymättömään ideoiden maailmaan. Ja jotakin, joka aidosti kiinnostaa.
Ahdistus kumpuaa tällä hetkellä siitä, että rakas ranska ei vieläkään ota sujuakseen (Madame Lallemandilla oli ilmeisesti jotain sanottavaa joulukuisesta esitelmästämme) ja siitä, etten koskaan usko kykeneväni siteeraamaan mitään kaunokirjallisia teoksia ulkomuistista, niin kuin henkilöt Hämeen-Anttilan Suden vuodessa tekevät. Otan vasta ensiaskeleita takaisin lukemiseen ja kirjoittamiseen. On oltava varovainen, ettei paineita tule liikaa.
Hyvää ja onnellista, stressitöntä, uutta vuotta kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)