The movement between surge, challenge, revolt, subversion, and the necessary loss or sacrifice that any revolution will necessarily claim recuperates new possibilities in to the life of the subject. --- The promotion of such a pleasurable revolution --- may well be considered [politically] irrelevant or frivolous. But the fact is: the political arena is already steeped in regression and affectation. Right-wing groups know very well how to make politics out of the economy of the drive: nationalism, auhtoritarianism, xenophobia, homophobia, etc. are all examples of political attitudes investing in the drive. (Cecilia Sjöholm 2005 Kristeva and the Political, 31.)
Yritän usein suhtautua kriittisesti näkemyksiin, joissa yhteiskunta ja poliittinen elämä tuntuvat typistyvän viettien ja affektien hallitsemaksi kaaokseksi. Mutta viimeiset kahdeksan päivää Suomessa tuntuvat todistavan ruotsalaisen kirjallisuudentutkija-yhteiskuntafilosofi Cecilia Sjöholmin pointin: poliittinen areena on läpensä kyllästetty erilaisilla torjunnan, hylkäyksen, regression, erottautumisen ja samastumisen kokemuksilla. Ja valitettavasti useammin pahassa kuin hyvässä.
Viime perjantaina alkoi kuohunta "pelkistä naisista" Finlandia-ehdokkaina. Pari päivää myöhemmin, sunnuntaina Tarja Halonen sohaisi perussuomalaispesää toteamalla sen, minkä jokainen täällä asuva jo lienee huomannut: Suomessa on rasismia, ja poliittisesti se näyttää hakeutuvan etenkin perussuomalaisten puolueen tietämille.
Samalla ovenavauksella palasi kohu tanssivista homopareista (jossakin lehdessä oli onneksi ihan hauska kuva Jani Toivolasta ja Pirkko Saisiosta tanssimassa yhdessä Linnan juhlissa - loukkaakohan sekin "henkilökohtaisesti" jotakuta?). Itse taas koin jonkinlaisen "henkilökohtaisen loukkauksen" (kuka edes sanoo näin?) tai ainakin hetkellisen shokin torstaiaamuna, kun avasin hesarin ja näin gallupin, jonka mukaan "kolmannekselle suomalaisista ei ole kovin tai lainkaan mieluista, että lähisukulainen avioituu afrikkalaisen tai romanin kanssa".
Ja sitten eilen, viikon päätteeksi Anu Silfverberg nosti kolumnissaan esiin mäkihypyn käsittämättömyydet, joiden takia piti kaivaa viime viikon urheilusivut esiin. Onneksi nosti, mutta itse aihe olisi saanut jäädä syntymättä. Hesarin toimittaja oli tosiaan kysynyt kansainvälisen hiihtoliiton suomalaisjäseneltä, oliko päätös naisten päästämisestä mäkihypyn joukkuekisaan tehty "selvin päin". Toimittajan kommentti oli otsikolla "Voi herranjestas!" ja hänen huolenaan, että naisten pieni joukko pääsee nyt mäkeen "miesten siivellä". Lajipäällikön näkemykset olivat samaa luokkaa, muodoltaan: "koska tämä toinen ryhmä on pieni ja tämä toinen ryhmä on iso, ei näitä kahta voida yhdistää." Vaan eihän se ongelma tietenkään tässä ole, vaan siinä, että sen pienemmän joukon sukupuoli on alun alkaenkin ollut väärä.
Ollappa nyt afrikkalaistaustainen lesbo mäkihyppääjä Suomessa. Voisi tulla mieleen muuttaa vaikka Kanadaan. Rauhallisempaa, eettisempää uutisviikkoa toivoen. Ja Sjöholmia seuraten pitää tietenkin toivoa myös mahdollisuuksia yksilöiden elämille kaiken leimaamaan ja lokeroimaan pyrkivän kuohunnan keskellä.
lauantai 19. marraskuuta 2011
perjantai 18. marraskuuta 2011
Yhtäkkiä valmis
Sain yhtäkkiä päätökseen lähes lausumattoman ja ainakin suunnittelemattoman projektin: olen nyt lukenut Paul Austerin koko romaanituotannon (ja päälle vähän esseitä ja elämäkertaa).
Suunnittelematon projekti on myös sikäli, että se on vähän nolo. Että on kirjallisuutta, jota lukee niin innoissaan ja... hmm... fanittaen. Vähän niin kuin lukiessa Kaikki isäni hotelleja yläastelaisena ensimmäistä kertaa, ja sen seurauksena mitä tahansa Irvingiä, ja sitten Rushdieta, ja Vonnegutia. Mutta edes heiltä ja edes silloin, kun aikaa vielä oli, en usko kahlanneeni läpi kaikkia teoksia. Ja tuskin olen myöskään metsästänyt käsiini jokikistä Pirkko Saisiota tai Leena Krohnia. Mutta Austerit nyt sitten näköjään olen. Epäsystemaattinen pakkomielle, joka on hitaasti kulkenut kohti päätepistettä.
Music of Chance (1990, suom. Sattuman soittoa) oli hyvä lopetus tälle projektille. Austerin "alku-uran lopusta", se muistutti mieleen Austerin tarinakaavat, teemojen toiston, sattuman ja silti teoksesta toiseen jatkuvan kyvyn uudistua ja yllättää. On aika vetää yhteen. Huomaan kirjoittaneeni ylös jotakin melkein jokaisesta romaanista (tännekin, linkeistä löytyy).
Book of Illusions (2002, suom. Illuusioiden kirja), ensimmäisenä luettuna, pitää edelleen jonkinlaista nostalgista ykkössijaa mielessä. Se sisältää kaiken tyypillisen austerilaisen mutta on tarinana vähän muista poikkeava (tai aloittaa uudenlaisen teostyypin Austerin uralla): ei teoksesta toiseen kiertäviä hahmoja tai niiden kaksoisolentoja, oma tarinansa (joka kyllä käynnistyy menetyksestä niin kuin austerit melkein aina). Elokuva-alalla, mykkäelokuvilla, ja niiden mysteereillä on keskeinen rooli. Päähenkilönä on kirjallisuudentutkija, jonka elämä on sirpaleina. Ja sivuilla seikkailevat, sitaattien ja vertausten muodossa, ranskalaiset klassikot Rimbaud'sta Chateaubriandiin. Käsikirjoitus "The Inner Life of Martin Frost", josta Auster teki myöhemmin elokuvan (2007) löytyy Illuusioiden kirjan sisäkkäistarinoista.
Oracle Night:ista (2004, suom. Oraakkeliyö) on vähän samanlaisia muistikuvia. Siinäkin oli jotakin todella erityistä. Ehkä Dashiel Hammetilta lainattu tarina miehestä, joka melkein jää putoavan tiiliskiven alle ja lähtee ostamaan tupakkaa eikä koskaan enää palaakaan kotiin. Ja musta mies, joka elää puhelinluetteloiden keskellä. (Mies, joka ilmestyy myöhemmin Travels in the Scriptorium -teoksen "haamuksi".) Lisäksi New York-trilogiasta lainatut ainekset: tarinan kertoja on aloitteleva kirjailija, joka "herää henkiin" pitkän sairauden jälkeen.
Leviathan (1992) on Austerin poliittisesti merkittävin teos, yhteiskunnallisin, yhteiskuntafilosofisin. Sitä kannattelee jälleen vanha tarina yksinäisestä miehestä, jolla ei ole mitään menetettävää, nyt kerrottuna ystävän silmin. Kolmossuosikki. Myöhemmin tajusin, että Leviatan konkretisoi sen, minkä In the Country of Last Things (1987) vihjasi muutamaa vuotta aiemmin dystopian muodossa. Näiden kahden kirjan välillä tarina kuvitteellisesta Amerikasta siirtyy todelliseen Amerikkaan, ja sen radikaaleihin epäonnistumisiin.
Brooklyn Follies (2005, suom. Sattumuksia Brooklynissa) on ehkä kaikkein vähiten kokeellinen romaani, perinteinen fiktio, loistavan toimiva tarina. Sympaattinen ja aika irvingiläinen jopa. Jälleen liikutaan kirjallisissa maailmoissa mutta rinnalle ilmestyy erilaisten töiden ja ammattien koko kirjo. Sattumat, jotka muokkaavat elämän suuntaa. Uusin Sunset Park (2010) kulkee itse asiassa samoilla hyvän kerronnan urilla, tapahtumapaikkakin on sama ja henkilöinä Brooklynin hullutusten tavoin erilaiset enemmän tai vähemmän hukassa olevat hahmot. Muita Brooklyniin fyysisesti sijoittuvia ovat Leviathan ja Oracle Night.
Sitten voidaan siirtyä "outoihin" (jaetut nelossuosikit): teoksiin jotka tapahtuvat maailmassa, joka on jonkinlainen New Yorkin ja Amerikan rinnakkaistodellisuus. Travels in the Scriptorium (2007, suom. Matkoja kirjoittajakammiossa) - täydellinen Auster-romaani, joka sitoo oudolla tavalla New York-trilogian (1985-1986, City of Glass, Ghosts ja Locked Room) ja In the Country of Last Things-romaanin (1987, ainoa suomentamaton, ainoa, jonka päähenkilönä on nainen) ja vähän muidenkin teosten lankoja yhteen kuljettamalla vanhat henkilöhahmot "pahan" kirjailija-jumalan yksinäiseen kammioon. Man in the Dark (2008, Mies pimeässä) liittyy myös kirjoittajakammioon sen erikoisen todellisuuden ja kirjailijuuden kysymysten vuoksi. Se on suora kannanotto "terrorismin vastaiseen sotaan", mutta näin jälkikäteen mietittynä tapahtumapaikkana taitaakin olla omituinen, tuhon partaalla oleva Country of Last Things. Kertomuksia tarinoiden kertojan vallasta - ja yhteiskunnallisia dystopioita.
Invisible (suom. 2009, Näkymätön) on hivenen kokeellinen myös, mutta sen maailma on tuttu, "normaali" New York. Se toistaa vanhan tarinan opiskelijanuorukaisen elämästä University of Columbiassa: on kadoksissa ollut opiskelutoveri (kaava, joka on tuttu ainakin Moon Palace:sta) ja tietenkin myös sattuma, joka kääntää kaiken päälaelleen. Rakkaus. Petos. Epävarmuus totuudesta.
Moon Palacen (1989, suom. Kuun maisemissa), Mr. Vertigon (1994) ja Timbuktun (1999) olen jostakin syystä kokenut pieniksi pettymyksiksi. Varmaankin siksi, että ensimmäisissä kahdessa tarina käsittää liian pitkän ajanjakson ja teosten loput pääsevät lässähtämään. Moon Palace on ihan ok, mutta Vertigoon petyin myös Kristian Smedsin Kansallisteatteriin sovittamana (täysin muuttamana) - näillä lienee yhteys. Mutta kuriositeettina: Mr. Vertigon eli Waltin käsikirjoitus lähetetään romaanin lopussa miehelle nimeltä Daniel Quinn, jonka sanotaan olevan "Waltin vaimon veljenpoika" - ja joka on toistuva henkilöhahmo Austerin romaaneissa, New York-trilogiasta alkaen.
Timbuktu taas on pieni kokeilu, joka on kauttaaltaan kovin, ja epätyypillisenkin, surullinen. Oikea koiran elämä (päähenkilönä on kulkurin koira). Nämä kolme liittyvät yhteen myös siten, että kaikki ovat tarinoita matkoista ympäri Amerikkaa.
Matkaromaani on myös tämä lukujärjestyksessä viimeinen, Music of Chance (1990, suom. Sattuman soittoa). Ei tietenkään yllätä lainkaan, että se kertoo saman kuin kaikki muutkin romaanit: menetyksestä ja sattumasta. Samalla se on tarina pokerinpeluusta (menetys ja sattuma) sekä yksinäisyydestä - ajautumisesta yksin pimeyteen, jossa jollakulla muulla tuntuu olevan kontrolli omasta elämästä. Yksin, irrallaan muusta tuotannosta luettuna romaani on jonkinlainen Kafka goes gambling. Mutta Travels in the Scriptorium paljastaa, että se joku, joka hallitsee sattumaa ja viskaa syyttömänä vankilaan, on tietenkin tarinan kertoja. Tästä muistuttamassa Music of Chancessa on lyhyt maininta pienoismallista, jota hullu miljonääri rakentaa: sen sisällä on kaupunki kaikkine ihmisineen, miljonääri-tekijän totalitaarinen universumi.
Ihmiselle, joka on koukussa erilaisiin yhteyksiin, analogioihin ja toistoihin juuri mikään ei ole mielekkäämpää kuin Austerin lukeminen. Se myös auttaa, jos lempikaupungit ovat Pariisi ja New York, niissä Auster viihtyy.
Kieli, yhteiskunta, yksilön kokemus liikkuvat aiheina teoksesta toiseen, mutta lopulta tärkein on minän ja toisen välinen suhde, jonka motivoimana elämä joko lakkaa tai jatkuu. Jos pitäisi kiteyttää yhteen ajatukseen jonkinlainen "sanoma", sanoisin, että Austerilla ihmiset voivat olla keitä tahansa, minkä ikäisiä tahansa, edustaa mitä ryhmää, ammattia, maailmankatsomusta tahansa, mutta yhteistä heille on avoin sisäinen maailma. Se tuottaa monesti kärsimystä, mutta on myös loputtoman ymmärryksen, myötätunnon ja rakkauden lähde - ja vastapaino "sattuman musiikille", joka on joskus hyvin tuhoisaa.
Suunnittelematon projekti on myös sikäli, että se on vähän nolo. Että on kirjallisuutta, jota lukee niin innoissaan ja... hmm... fanittaen. Vähän niin kuin lukiessa Kaikki isäni hotelleja yläastelaisena ensimmäistä kertaa, ja sen seurauksena mitä tahansa Irvingiä, ja sitten Rushdieta, ja Vonnegutia. Mutta edes heiltä ja edes silloin, kun aikaa vielä oli, en usko kahlanneeni läpi kaikkia teoksia. Ja tuskin olen myöskään metsästänyt käsiini jokikistä Pirkko Saisiota tai Leena Krohnia. Mutta Austerit nyt sitten näköjään olen. Epäsystemaattinen pakkomielle, joka on hitaasti kulkenut kohti päätepistettä.
Music of Chance (1990, suom. Sattuman soittoa) oli hyvä lopetus tälle projektille. Austerin "alku-uran lopusta", se muistutti mieleen Austerin tarinakaavat, teemojen toiston, sattuman ja silti teoksesta toiseen jatkuvan kyvyn uudistua ja yllättää. On aika vetää yhteen. Huomaan kirjoittaneeni ylös jotakin melkein jokaisesta romaanista (tännekin, linkeistä löytyy).
Book of Illusions (2002, suom. Illuusioiden kirja), ensimmäisenä luettuna, pitää edelleen jonkinlaista nostalgista ykkössijaa mielessä. Se sisältää kaiken tyypillisen austerilaisen mutta on tarinana vähän muista poikkeava (tai aloittaa uudenlaisen teostyypin Austerin uralla): ei teoksesta toiseen kiertäviä hahmoja tai niiden kaksoisolentoja, oma tarinansa (joka kyllä käynnistyy menetyksestä niin kuin austerit melkein aina). Elokuva-alalla, mykkäelokuvilla, ja niiden mysteereillä on keskeinen rooli. Päähenkilönä on kirjallisuudentutkija, jonka elämä on sirpaleina. Ja sivuilla seikkailevat, sitaattien ja vertausten muodossa, ranskalaiset klassikot Rimbaud'sta Chateaubriandiin. Käsikirjoitus "The Inner Life of Martin Frost", josta Auster teki myöhemmin elokuvan (2007) löytyy Illuusioiden kirjan sisäkkäistarinoista.
Oracle Night:ista (2004, suom. Oraakkeliyö) on vähän samanlaisia muistikuvia. Siinäkin oli jotakin todella erityistä. Ehkä Dashiel Hammetilta lainattu tarina miehestä, joka melkein jää putoavan tiiliskiven alle ja lähtee ostamaan tupakkaa eikä koskaan enää palaakaan kotiin. Ja musta mies, joka elää puhelinluetteloiden keskellä. (Mies, joka ilmestyy myöhemmin Travels in the Scriptorium -teoksen "haamuksi".) Lisäksi New York-trilogiasta lainatut ainekset: tarinan kertoja on aloitteleva kirjailija, joka "herää henkiin" pitkän sairauden jälkeen.
Leviathan (1992) on Austerin poliittisesti merkittävin teos, yhteiskunnallisin, yhteiskuntafilosofisin. Sitä kannattelee jälleen vanha tarina yksinäisestä miehestä, jolla ei ole mitään menetettävää, nyt kerrottuna ystävän silmin. Kolmossuosikki. Myöhemmin tajusin, että Leviatan konkretisoi sen, minkä In the Country of Last Things (1987) vihjasi muutamaa vuotta aiemmin dystopian muodossa. Näiden kahden kirjan välillä tarina kuvitteellisesta Amerikasta siirtyy todelliseen Amerikkaan, ja sen radikaaleihin epäonnistumisiin.
Brooklyn Follies (2005, suom. Sattumuksia Brooklynissa) on ehkä kaikkein vähiten kokeellinen romaani, perinteinen fiktio, loistavan toimiva tarina. Sympaattinen ja aika irvingiläinen jopa. Jälleen liikutaan kirjallisissa maailmoissa mutta rinnalle ilmestyy erilaisten töiden ja ammattien koko kirjo. Sattumat, jotka muokkaavat elämän suuntaa. Uusin Sunset Park (2010) kulkee itse asiassa samoilla hyvän kerronnan urilla, tapahtumapaikkakin on sama ja henkilöinä Brooklynin hullutusten tavoin erilaiset enemmän tai vähemmän hukassa olevat hahmot. Muita Brooklyniin fyysisesti sijoittuvia ovat Leviathan ja Oracle Night.
Sitten voidaan siirtyä "outoihin" (jaetut nelossuosikit): teoksiin jotka tapahtuvat maailmassa, joka on jonkinlainen New Yorkin ja Amerikan rinnakkaistodellisuus. Travels in the Scriptorium (2007, suom. Matkoja kirjoittajakammiossa) - täydellinen Auster-romaani, joka sitoo oudolla tavalla New York-trilogian (1985-1986, City of Glass, Ghosts ja Locked Room) ja In the Country of Last Things-romaanin (1987, ainoa suomentamaton, ainoa, jonka päähenkilönä on nainen) ja vähän muidenkin teosten lankoja yhteen kuljettamalla vanhat henkilöhahmot "pahan" kirjailija-jumalan yksinäiseen kammioon. Man in the Dark (2008, Mies pimeässä) liittyy myös kirjoittajakammioon sen erikoisen todellisuuden ja kirjailijuuden kysymysten vuoksi. Se on suora kannanotto "terrorismin vastaiseen sotaan", mutta näin jälkikäteen mietittynä tapahtumapaikkana taitaakin olla omituinen, tuhon partaalla oleva Country of Last Things. Kertomuksia tarinoiden kertojan vallasta - ja yhteiskunnallisia dystopioita.
Invisible (suom. 2009, Näkymätön) on hivenen kokeellinen myös, mutta sen maailma on tuttu, "normaali" New York. Se toistaa vanhan tarinan opiskelijanuorukaisen elämästä University of Columbiassa: on kadoksissa ollut opiskelutoveri (kaava, joka on tuttu ainakin Moon Palace:sta) ja tietenkin myös sattuma, joka kääntää kaiken päälaelleen. Rakkaus. Petos. Epävarmuus totuudesta.
Moon Palacen (1989, suom. Kuun maisemissa), Mr. Vertigon (1994) ja Timbuktun (1999) olen jostakin syystä kokenut pieniksi pettymyksiksi. Varmaankin siksi, että ensimmäisissä kahdessa tarina käsittää liian pitkän ajanjakson ja teosten loput pääsevät lässähtämään. Moon Palace on ihan ok, mutta Vertigoon petyin myös Kristian Smedsin Kansallisteatteriin sovittamana (täysin muuttamana) - näillä lienee yhteys. Mutta kuriositeettina: Mr. Vertigon eli Waltin käsikirjoitus lähetetään romaanin lopussa miehelle nimeltä Daniel Quinn, jonka sanotaan olevan "Waltin vaimon veljenpoika" - ja joka on toistuva henkilöhahmo Austerin romaaneissa, New York-trilogiasta alkaen.
Timbuktu taas on pieni kokeilu, joka on kauttaaltaan kovin, ja epätyypillisenkin, surullinen. Oikea koiran elämä (päähenkilönä on kulkurin koira). Nämä kolme liittyvät yhteen myös siten, että kaikki ovat tarinoita matkoista ympäri Amerikkaa.
Matkaromaani on myös tämä lukujärjestyksessä viimeinen, Music of Chance (1990, suom. Sattuman soittoa). Ei tietenkään yllätä lainkaan, että se kertoo saman kuin kaikki muutkin romaanit: menetyksestä ja sattumasta. Samalla se on tarina pokerinpeluusta (menetys ja sattuma) sekä yksinäisyydestä - ajautumisesta yksin pimeyteen, jossa jollakulla muulla tuntuu olevan kontrolli omasta elämästä. Yksin, irrallaan muusta tuotannosta luettuna romaani on jonkinlainen Kafka goes gambling. Mutta Travels in the Scriptorium paljastaa, että se joku, joka hallitsee sattumaa ja viskaa syyttömänä vankilaan, on tietenkin tarinan kertoja. Tästä muistuttamassa Music of Chancessa on lyhyt maininta pienoismallista, jota hullu miljonääri rakentaa: sen sisällä on kaupunki kaikkine ihmisineen, miljonääri-tekijän totalitaarinen universumi.
Ihmiselle, joka on koukussa erilaisiin yhteyksiin, analogioihin ja toistoihin juuri mikään ei ole mielekkäämpää kuin Austerin lukeminen. Se myös auttaa, jos lempikaupungit ovat Pariisi ja New York, niissä Auster viihtyy.
Kieli, yhteiskunta, yksilön kokemus liikkuvat aiheina teoksesta toiseen, mutta lopulta tärkein on minän ja toisen välinen suhde, jonka motivoimana elämä joko lakkaa tai jatkuu. Jos pitäisi kiteyttää yhteen ajatukseen jonkinlainen "sanoma", sanoisin, että Austerilla ihmiset voivat olla keitä tahansa, minkä ikäisiä tahansa, edustaa mitä ryhmää, ammattia, maailmankatsomusta tahansa, mutta yhteistä heille on avoin sisäinen maailma. Se tuottaa monesti kärsimystä, mutta on myös loputtoman ymmärryksen, myötätunnon ja rakkauden lähde - ja vastapaino "sattuman musiikille", joka on joskus hyvin tuhoisaa.
torstai 10. marraskuuta 2011
Tuttuja ja vieraita
Muistin, että piti jo kauan aikaa sitten kirjoittaa jotakin Kiasman Ars 11:sta. Jos olisin lapsi, kävisin siellä joka päivä katsomassa eteläafrikkalaisen Mary Sibanden (s. 1982) veistosta "The Reign", jossa vauhkoontuvan hevosen selässä tasapainoilee viktoriaaniseen siniseen leninkiin pukeutunut nainen, josta ei saa oikein selvää onko hän ruhtinatar vai orja. Viereisestä ikkunasta näkee ulos Mannerheimin patsaalle. Siellä ratsastaja istuu tyynenä yhtä tyynen hevosen selässä korkealla jalustalla. Tiesin jo lapsena, että veistokset ovat parhaita. Harmi ettei Sibanden naista ja hevosta ollut silloin vielä olemassakaan, jouduin tyytymään pelkkään Mannerheimiin ja muihin saman tien varrella.
Keskikerroksessa on beniniläisen Georges Adéagbon (s. 1942) niin ikään huoneenkokoinen esinekollaasi, joka puolestaan hivelee nykyistä minää. Adéagbolla on ajatus, että jos hän tuo afrikkalaiset esineet ulkomailla museossa esille yhdessä paikallisten esineiden kanssa, tapahtuu jotakin hassua. Kiasman huone on täytetty beniniläisillä fetissiobjekteilla, presidentti Yayi Bonin vaalijulisteilla viime keväältä, Urho Kekkosen kuvilla, cauri-kotiloilla, Iltasanomien lööpeillä, afrikkalaisilla ja suomalaisilla kengillä ja vaatteilla, kaikki sekaisin sulassa sovussa. Adéagbo asettaa Beninistä tuomansa esineet yhteen kohdemaan kirpputoreilta ja muualta keräämiensä esineiden kanssa ja yhtäkkiä niiden vieraus ikään kuin katoaa. Vierekkäin asettaminen luo rinnastuksen, tuo lähemmäs.
Melkein kaikki nykytaide vetoaa tällaisiin tuttuuden ja vierauden kokemuksiin. Myös Mary Sibanden teoksesta on tunnistettava viittaus Tuulen viemään tai sen aikaan - ja Mannerheim vieressä tuo teokseen Helsingissä ihan oman lisänsä. Kokonaisuutena Ars-näyttely tuntuu näyttävän ja kertovan, että nykytaide on Afrikassa aivan samanlaista kuin muuallakin. Manner ja sen partikulaarit historiat saattavat olla monille vieraita, mutta kerronnan tavat ovat tuttuja.
Sitten vielä jotakin, mikä tuli mieleen samalla kun pohdin vierautta ja eroja.
Afrikkalaista ystävää nimittäin harmittaa. Helsingissä ei joukkoliikenne kulje ja aina joutuu odottelemaan, kylmässä vielä. Ihmettelin. Eihän Beninissäkään koskaan selviä mistään odottamatta ja vastoinkäymisiin törmäämättä. Mutta totta, kulkuneuvoja siellä on vaikka kuinka, autoa tai mopoa joutuu harvoin odottamaan - matkan teko on se, mikä kestää.
Toinen harminaihe on se, ettei kerrostalossa voi oikein soittaa djembeä. Totta. Ja sitten viimeiseksi se pahin: kukaan ei tervehdi.
Elo-syyskuussa, kun Eliten terassi oli menossa talviteloille, kävelin sen läpi samaan aikaan kun eräs afrikkalaistaustainen mies oli kantamassa tavaroita sisään. Katseet kohtasivat ja olin, olimme, tervehtimässä normaaliin tapaan, kun tajunta iski: täällä ei kuulu vieraita tervehtiä. Eihän täällä kuulu enää edes sanoa anteeksi, jos haluaa bussissa tai ratikassa nousta ja mennä ohi - joskaan anteeksipyytäminen ei ole samanlainen rikos kuin väärän ihmisen tervehtiminen. Tuijotus. Hiljaisuus. Poiskääntyminen.
Ulkomailla opituista hyvistä tavoista vieraantuu nopeasti pois. Mutta sosiaalinen elämä ei ole ainoastaan koulussa tai työpaikalla, se on myös rappukäytävissä ja bussien ja raitiovaunujen käytävillä. Beninissä ainaiset vastoinkäymiset, rengasrikot, ruuhkat yhdistävät vieraita ihmisiä toisiinsa, aikaansaavat keskustelua, madaltavat kynnystä jutella, eikä täällä Suomessakaan ole kiva yksin odotella - näin kylmässä ainakaan.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Heräämisiä. Kohtuullisen kulutuksen ja työkavereiden tärkeydestä
On ollut tapahtumarikas vuosi. Tai alkuvuosi todella ja sitten, ikään kuin kompensaatioksi, vähän liiankin rauhallista.
Afrikkaan lähtö tarkoitti aikuiseksi kasvamista, eli vakituisen muttei niinkään koulutusta vastaavan palkkatyön lopettamista ja siirtymistä erilaisten apurahojen, säästöjen, satunnaisten kirjoitustulojen varaan. Entinen työkaveri sanoi joskus lähtiessään, että jos haluaa tehdä taidetta, pitää tehdä taidetta - ja niinhän se on, oli se tekeminen sitten sitä taidetta tai tutkimusta tai mitä tahansa.
Hengittelen vielä vähän tulojen epävarmuuden kanssa. Tai en ehkä epävarmuuden, pikemmin tietämättömyyden. Sen ettei enää tiedäkään, mitä seuraavassa kuussa tapahtuu.
Viivi Luik kirjoittaa Varjoteatterissa (2011), että ”Kun virolaisessa elää polvesta polveen pelko syytetyksi joutumisesta, kiinni ottamisesta ja pois viemisestä, Rooman suunnalla on ikiaikoja vallinnut vallan ja varallisuuden menettämisen ja kauhean salaisuuden esille tulemisen pelko.”
Suomalainen on tässä jossakin puolivälissä. Meitä minnekään viedä. Eikä ole valtaa eikä varallisuutta, jotka menettää. Mutta pärjätä pitää muiden mahtavampien rinnalla, ja näyttää se. Epäonnistumisen pelko.
Luotettavien tulojen katoamisen, ja myös Afrikan, seurauksena silmät osuvat entistä enemmän artikkeleihin, joissa kannustetaan vähentämään kulutusta tai ostamaan mahdollisimman ekologista, reilua, kestävää, tarpeellista. Ne toistavat, että tämähän on hyvä juttu. Puoli, joka sanoo, että pitäisi ehkä olla uudet talvikengät on lopullisesti sulkeutunut; entinen pyrkimys on muuttunut arjen itsestäänselvyydeksi.
Vaikka onhan se outoa olla yhtäkkiä niin pahasti valtakulttuurin ulkopuolella. Onneksi suuri osa ystävistä ajattelee samoin. Harva pitää nykyään hulluna sitä, joka välttelee kauppoja ja korjaa ja yhdistelee vanhoja vaatteitaan. Astiat ja huonekalut on tähän ikään hankittu, nyt voi olla sen kummemmin miettimättä syysmuotia ja sisustamista. Jos työtulot riittävät asumiseen ja ruokaan, kaikki on erinomaisesti.
Mutta. Ounastelin jo vuosi sitten, että suurin ongelma työn jättämisessä tulee olemaan työkavereiden menetys. Kuulun selvästi porukkaan, joka valitsee työpaikkansa työkavereiden mukaan, ja jollakin mielettömällä onnella hienoja yhteisöitä on löytynyt lisää, Afrikassa ja Suomessa. Yksin kotona työskentely ei sen sijaan ole hyvä juttu, huomaan.
Reetta Vairimaa kirjoittaa uudessa Yliopistolaisessa samasta asiasta, Helsingin yliopiston apurahatutkijoiden tilanteisiin liittyen. Jopa tutkija tarvitsee työyhteisön: ihmisiä, joiden kanssa jutella työn lomassa, tulla häirityksi ja häiritä itse. Joiden kanssa valittaa, juoruta, nauraa, ideoida, rentoutua, virkistyä.
Kotona kaikki saavat varmasti enemmän aikaan, mutta samalla katoaa tuki ja kannustus, ja siinä sivussa vähitellen se aikaansaapuus.
Sitä paitsi työkaverit ovat sellaisia pakotettuja kavereita, joita ei saa itse valita ja joiden kanssa ei tarvitse miettiä kalentereita ja tapaamisaikoja, kun työpaikka tekee sen omasta puolesta. Sama pätee tietenkin myös koulukavereihin. Jompia kumpia pitää olla.
Työkaverittomuuden lohdutuksena ovat nyt nämä lehdet ja artikkelit, jotka saavat toimia häirikkeinä. Vertaistukea nekin. Mutta silti, joululahjaksi yksi työkaveri, kiitos!
Afrikkaan lähtö tarkoitti aikuiseksi kasvamista, eli vakituisen muttei niinkään koulutusta vastaavan palkkatyön lopettamista ja siirtymistä erilaisten apurahojen, säästöjen, satunnaisten kirjoitustulojen varaan. Entinen työkaveri sanoi joskus lähtiessään, että jos haluaa tehdä taidetta, pitää tehdä taidetta - ja niinhän se on, oli se tekeminen sitten sitä taidetta tai tutkimusta tai mitä tahansa.
Hengittelen vielä vähän tulojen epävarmuuden kanssa. Tai en ehkä epävarmuuden, pikemmin tietämättömyyden. Sen ettei enää tiedäkään, mitä seuraavassa kuussa tapahtuu.
Viivi Luik kirjoittaa Varjoteatterissa (2011), että ”Kun virolaisessa elää polvesta polveen pelko syytetyksi joutumisesta, kiinni ottamisesta ja pois viemisestä, Rooman suunnalla on ikiaikoja vallinnut vallan ja varallisuuden menettämisen ja kauhean salaisuuden esille tulemisen pelko.”
Suomalainen on tässä jossakin puolivälissä. Meitä minnekään viedä. Eikä ole valtaa eikä varallisuutta, jotka menettää. Mutta pärjätä pitää muiden mahtavampien rinnalla, ja näyttää se. Epäonnistumisen pelko.
Luotettavien tulojen katoamisen, ja myös Afrikan, seurauksena silmät osuvat entistä enemmän artikkeleihin, joissa kannustetaan vähentämään kulutusta tai ostamaan mahdollisimman ekologista, reilua, kestävää, tarpeellista. Ne toistavat, että tämähän on hyvä juttu. Puoli, joka sanoo, että pitäisi ehkä olla uudet talvikengät on lopullisesti sulkeutunut; entinen pyrkimys on muuttunut arjen itsestäänselvyydeksi.
Vaikka onhan se outoa olla yhtäkkiä niin pahasti valtakulttuurin ulkopuolella. Onneksi suuri osa ystävistä ajattelee samoin. Harva pitää nykyään hulluna sitä, joka välttelee kauppoja ja korjaa ja yhdistelee vanhoja vaatteitaan. Astiat ja huonekalut on tähän ikään hankittu, nyt voi olla sen kummemmin miettimättä syysmuotia ja sisustamista. Jos työtulot riittävät asumiseen ja ruokaan, kaikki on erinomaisesti.
Mutta. Ounastelin jo vuosi sitten, että suurin ongelma työn jättämisessä tulee olemaan työkavereiden menetys. Kuulun selvästi porukkaan, joka valitsee työpaikkansa työkavereiden mukaan, ja jollakin mielettömällä onnella hienoja yhteisöitä on löytynyt lisää, Afrikassa ja Suomessa. Yksin kotona työskentely ei sen sijaan ole hyvä juttu, huomaan.
Reetta Vairimaa kirjoittaa uudessa Yliopistolaisessa samasta asiasta, Helsingin yliopiston apurahatutkijoiden tilanteisiin liittyen. Jopa tutkija tarvitsee työyhteisön: ihmisiä, joiden kanssa jutella työn lomassa, tulla häirityksi ja häiritä itse. Joiden kanssa valittaa, juoruta, nauraa, ideoida, rentoutua, virkistyä.
Kotona kaikki saavat varmasti enemmän aikaan, mutta samalla katoaa tuki ja kannustus, ja siinä sivussa vähitellen se aikaansaapuus.
Sitä paitsi työkaverit ovat sellaisia pakotettuja kavereita, joita ei saa itse valita ja joiden kanssa ei tarvitse miettiä kalentereita ja tapaamisaikoja, kun työpaikka tekee sen omasta puolesta. Sama pätee tietenkin myös koulukavereihin. Jompia kumpia pitää olla.
Työkaverittomuuden lohdutuksena ovat nyt nämä lehdet ja artikkelit, jotka saavat toimia häirikkeinä. Vertaistukea nekin. Mutta silti, joululahjaksi yksi työkaveri, kiitos!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)