Olen viime aikoina yrittänyt pohtia, mitä todella vallankumouksellista Kristevan hahmottelemassa prosessinalaisessa subjektiudessa on. Tai mitä vallankumouksellista ylipäänsä voi olla missään teoreettisessa subjektikehitelmässä - nomadisubjektissa (Rosi Braidotti), kyborgissa (Donna Haraway) jne. jne - muuta kuin se, että ne pyrkivät antamaan esimerkkejä siitä, minkälainen jonkin marginaaliin sysätyn ryhmän toimijuus voisi olla maailmassa, jossa sana subjekti on merkinnyt vain miestä tai valkoihoista tai heteroa tai keskiluokkaista.
Kirjallisuudentutkijalle feministisen teorian, queer-tutkimuksen, kulttuurientutkimuksen jne. esiinnostamat toisenlaiset/uudenlaiset subjektikäsitykset ovat lähestulkoon aina käytännöllisiä. Niin kaukana todellisesta "käytännöstä" me usein olemme: on niin helppo nähdä erilaisia eettisiä rakennelmia, kun niitä tulee vastaan teosten sivuilla - prototyyppejä siitä, millaisia meidän kaikkien pitäisi olla, miten erilaisia meidän kaikkien pitäisi saada olla. Itsekin olen miettinyt Vaaran teosten subjektia jos jonkinlaisena skitsofreenisena, vastavuoroisuuteen pyrkivänä, fragmentoituneena jne. subjektina.
Mutta se käytäntö !?. Miten me yhtäkkiä nomadeiksi muutumme?
Pääsin jonnekin omissa ajatuksissani, Kristevasta irrallaan (se suo jatkuu vielä pitkään). Luulisi nimittäin olevan mahdollista edesauttaa seuraavanlaisen subjektin syntyä: subjektin, joka pystyisi reflektoimaan itseään, aukomaan minuuteensa syntyneitä solmuja, parantamaan haavansa, subjektin, joka rakentuisi vastavuoroisuudelle ja tiedostavuudelle. Tällaisen subjektin syntyhän on pitkälti kiinni sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Siitä, mitä puhutaan ja miten puhutaan kirjoissa, lehdissä, televisiossa, koulussa, perheissä, ystävien kanssa. Paljon puhutaan esimerkiksi liiallisen psykopuheen vaaroista, mutta kai jokaiselle ihmiselle pitäisi löytyä sellainen olemisen tapa, jonka kautta hän voi olla avoin itselleen, auki maailmalle? Ja kai sen tärkeydestä voisi keskustella ääneen, niin että henkisestä hyvinvoinnista ja toisten - niin toisten yksilöiden kuin myös luonnon - hyvinvoinnista tulisi myös itseisarvo. Niin kuin nyt on itseisarvona raha ja ura ja kehitys ja se että on muukalaisia ja arvottomia ihmisiä.
Yann Andréan mukaan Marguerite Duras kirjoitti ymmärtääkseen jotakin itsestään, toisesta ja maailmasta. Se onkin yksi asia, mikä kirjallisuudessa tapahtuu. En sano, että se olisi kirjallisuuden tarkoitus, Blanchot'n mukaan kirjallisuudella ei ole tarkoitusta: sen arvo on nimenomaan siinä, että se on objektivoimaton, sitä ei voi käyttää hyödyksi, sillä ei voi laskelmoida eikä opettaa. Mutta omasta itsestään ulos tulevan kirjoittajan lisäksi kirjallisuus tuottaa aina lukevan subjektin, joka on liikkeessä yrittäessään ymmärtää; joka pakotetaan liikkumaan ulos itsestään, kohti tekstiä ja takaisin - ja siinä sivussa syntyy aina jotakin uutta, ennenkuulumatonta.
Tämän hetken filosofista ajattelua ovat pitkälti muovanneet vuosien 1956 ja 1968 tapahtumat sekä lopulta kommunismin kaatuminen, suuri poliittinen ja aatteellinen murros. Kun taas meitä, vasta 90-luvulla aikuisiksi kasvaneita, muovaavat syyskuun 11. päivä ja sitä seurannut "terrorismin vastainen" sota. Mietin, onko 2000-luvun subjekti avoimempi vai suljetumpi, eettisempi vai dogmaattisempi kuin 1960-luvun subjekti? Naisia, homoseksuaaleja ja hulluja kuunnellaan nyt ehkä enemmän, runoilijoista ja taiteilijoista en tiedä. Viime kuussa talousjohtajatkin havaitsivat ilmaston lämpenemisen. Eriarvoisuus maiden sisällä ehkä vähenee, suomalainen hyvinvointivaltion subjekti tuntuu ottavan sijaa muuallakin maailmalla, mutta kulttuurien (islam!) välillä, mantereiden (Afrikka!) välillä, se vain tuntuu lisääntyvän.
Tästä Ranskastakin on niin vaikea sanoa mitään, tämän maan älyllisestä ilmapiiristä, ajattelusta, subjekteista, toiveista, ambitioista. Kristeva kirjoittaa: "Despite the xenophobia, antifeminism, or anti-Semitism of one person or another, I maintain that French cultural life, as I have known it, has always been marked by a curiosity, discreet but generous, reticent but essentially respective to nomadisms, oddities, to graftings and exogamies of all kinds." (Kristeva: "My Memory's Hyperbole".)
Katsotaan.
Ja entä Suomi? Kuinka avoimia, uteliaita ja kunnioittavia me olemme nomadeita, outoja ja ulkopuolisia kohtaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti