perjantai 2. helmikuuta 2007

Minareetti, meteoriitti, Durasin parisuhde ja stressin alku ja loppu

Luen Kristevan karnevalismi-artikkelia ja Yann Andréan Duras-kirjaa, jo ties kuinka monetta päivää, viikkoa.

Molemmat kiinnostavat mutta eivät kiinnosta yhtään. Nuokun. Andréa ja Duras kävelevät Seinen rannalla. Tuntuu hyvältä idealta mennä itsekin. Menen. Onhan se. Kävin keskiviikkona Pariisin moskeijassa ja näin minareetin. Kävin kasvitieteellisessa puutarhassa ja näin meteoriitin. Hieno paikka muutenkin, Jardin des Plantes. Samoin se moskeija, La Grande Mosquée de Paris [miksi la mosquée mutta le musée??]. Jotakin uutta. Mutta kotona ei huvita, ei Duras ei Kristeva. En saa mitään aikaiseksi. Tuntuu, että Pariisikaan ei kohta enää kannattele.

Päätös oli, että täällä saa tehdä juuri sitä, mikä huvittaa. Päätös oli myös, että mitään lupauksia ei anneta; ei tänään sitä asiaa valmiiksi, ei huomenna toista. Siihen olen kuitenkin nyt ajautunut. Clichyyn meno ja ranskan kurssit tympäisevät, enkä mennyt tänäänkään. Kielitaito noista kurssista parane mihinkään. Sitten oli pakko luvata, että ainakin luen ne artikkelit. Gradu. huoh. Jos ei tee mitään, ei ole mitään, mistä olla tyytyväinen. Ei ole koskaan vapaata. Ei ole koskaan ansaittua lomaa. Mikään ei tule valmiiksi ja kohta ei ole aikaakaan mihinkään. Stressin noidankehä syntyy helposti, vaikuttaa kaikkeen.

Mutta siitä Duras-kirjasta. En ole vielä päässyt perille siitä, kuinka onnellinen Andréa oli Durasin kanssa. Tyyppi vaikuttaa aika voipuneelta, myös. Pelkkää mustaa vapaa-aikaa. Kyvyttömyys tehdä mitään täyttää päivät. Kunnes tulee Duras ja hän vain lukee, lukee, lukee, elää toisen kautta. Heidän yhdessäolonsa taas: alkoholia, kävelyjä, saneluita, riitoja. Durasilla oli pakko kirjoittamiseen, johonkin, joka täyttää päivän ja vie eteenpäin. Andréalla oli pakko vain Durasiin. Duras kiukuttelee pahemmin kuin... noh: vous êtes un double zéro, un nullard de première tai il fallait que sa tombe sur moi, un type pareil, qui se tait, qui ne dit rien, un type qui ne sait rien à rien, ignorant de tout tai j'en ai marre de vivre avec un retraité, il faut que je change de mec au plus vite, ce n'est pas possible une vie pareille, aussi nulle ("te ette ole mitään, nolla; pitikin osua tollaiseen, tyyppiin, joka ei sano mitään, ei tiedä mistään mitään; minun on vaihdettava miestä pikimmiten, tällainen elämä on mahdotonta"). Andréa lietsoo sen hänessä esiin mutta ei se, Durasin paha olo, ole Andréan syy, tietenkään, vähääkään. Ehkä Duras oli kuitenkin Andréalle hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Olla tekemättä mitään yksin on pahempi kuin olla tekemättä mitään maailmankuulun kirjailijan kanssa.

Olla tekemättä mitään Pariisissa on pahempi kuin olla tekemättä mitään Helsingissä.
Olla tekemättä mitään Pariisissa on helpompaa kuin olla tekemättä mitään Helsingissä.
Olla tekemättä mitään missä tahansa on parempi kuin tehdä ja palaa loppuun.
Pariisissa pitäisi voida olla tekemättä mitään ja samalla tehdä vaikka mitä.
Ehkä vastaus onkin siinä, pitää tehdä vähän ei-mitään.

Jos ilma vähän lämpenisi, Kristevaa voisi lukea puistossa.
Mikä järkevämpää, voisi mennä Kristevan luennolle, ehkä.
Voisi myös mennä puistoon ja olla lukematta Kristevaa. Voisi lukea vaikka John Irvingiä, niin kuin eräs nainen eilen metrossa. Se on ihanaa, kun kaikki ympärillä lukevat kirjoja. Parasta metroissa.

1 kommentti:

Laura kirjoitti...

Anna! Miten sinulla voikin olla niin samankaltaisia ajatuksia, joita olen itsekin juuri nyt miettinyt! En ollut kirjoittanut blogiini mitään, koska luulin, että mitään tähdellistä ei ole päässäni liikkunut. Nyt huomaan, että se ei pidä lainkaan paikkaansa ja eräs asia, joka juurikin askarrutti minua eilen ja tänään on tämä kysymys tekemisen ja tekemättömyyden suhteesta. Sinä verbalisoit sen hyvin, itse pohdin sitä äskön T:lle kun kävelimme Lippajärven ympäri, mutta en päässyt ajatuksessa ehkä yhtä pitkälle kuin sinä. Voisinkin jatkaa tätä omassa blogissani...
Haluaisin käydä Pariisin kasvitieteellisessä puutarhassa ja nähdä meteoriitin!