maanantai 5. helmikuuta 2007
Muistoja
On joskus yllättävää, mitkä elämän tapahtumat muodostuvat sellaisiksi kokemuksiksi että ne jäävät muovaamaan identiteettiämme niin että tiedostamme sen. Tarkoitan äärimmäisen merkityksellisten muistojen rakentumista, niiden muistojen, jotka välähtelevät mielessä, jos eivät päivittäin niin kuitenkin useasti, esimerkiksi joidenkin samankaltaisten tapahtumien, näkyjen, ajatusten, laukaisemina.
Tähän liittyy nyt useampi asia.
Ensinnäkin se, että luen tällä hetkellä Kristevan kautta Husserlia ja yritän jotenkin hapuilla muististani esiin tietoisuusvirran käsitettä (ja transsendentaalisen egon, mutta se on liian kaukana). Husserlin teoriat avaisivat subjektiuden rakentumista monipuolisemmin kuin psykoanalyyttinen teoria... mutta eivät kyllä liity yllä mainittuun problematiikkaan muutoin kuin hyvin etäisesti, jonakin huminana tuolla jossain. Jos vaan saisin kaikista sirpaleista kiinni...
Toiseksi se, että selasin eilen illalla valokuva-albumeita vuoden 2003 marraskuun jälkeiseltä ajalta - etsin ja kokosin omakuvia, ilmeisesti Schjerfbeckiä ajatellen (sunnuntain HS kertoi Hampurin näyttelystä). Näin taas, että paljon on kadonnut aktiivisista muistoista. Vain joitakin tiettyjä asioita jäänyt. Yhtäkkiä kuvat kuitenkin rupesivat availemaan jo-unohdettuja reittejä, toivat takaisin kadonneita tunteita ja kokemuksia. Paljon on unohtunut mutta löysin silti (yllätykseksenikin) minuuksia, jotka olin kuvitellut jo kadottaneeni täysin. Ihmispsyykeestä kertoo jotakin se, että pystymme kokemaan kadonneita tunteita uudelleen ja uudelleen, muuttumaan hetkessä toiseksi (menneeksi itseksemme) ja takaisin, tahtomattamme. Välillä neurobiologiset selitykset ihmisen toimintaan tuntuvat järkeviltä: tunteet ovat silkkaa kemiaa. Sosiaalinen maailma, ihmissuhteet, kokemukset muuttuvat aivo-aineiksi ja siirtelevät meitä psyykkisestä tilasta toiseen ärsykkeiden pohjalta. Luojan kiitos, kyse on kuitenkin vielä monimutkaisemmasta kudelmasta sosiaalisia, psyykkisiä, neurologisia, hormonaalisia, ties mitä syitä. Mutta lopputulema on seuraava: me kätkemme sisäämme menneitä minuuksiamme, jotka saattavat elää hiljaa ja sopuisasti keskenään mutta jotka joskus riehaantuvat ja ottavat äkkiarvaamatta nykyisen minuutemme paikan. Silloin on kuin aika sielussa kääntyisi taaksepäin.
Kolmanneksi on vielä se, että kävelin eilen illalla hetkeä ennen kuutta E:n ja Lz:n kanssa Seinen rantaa pitkin Notre Damelta Pont des Arts'lle saakka. Aurinko laski ja Pariisi värjäytyi roosalla. Ei sen kummempaa. Siinä kaikki. Voin kuitenkin melkein jo nyt sanoa, että tuo kuva ei katoa. Oli jo olemassa kuva sinisestä Pariisista, Île de la Cité:n kärjestä lokakuiselta illalta vuodelta 2005. Tämä helmikuun 2007 ensimmäisen sunnuntain valo tulee jäämään sen viereen. Saa nähdä, miltä Pariisi tulee muistoissani näyttämään tämän vuoden jälkeen. Mikä pysyy, mikä katoaa?
Labels:
Kristeva,
mieli,
Pariisi,
psykoanalyysi,
subjekti,
tajunta ja tietoisuus
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Huminaa, sirpaleita.
Sara Heinämaa antoi Husserlin tietoisuusvirrasta tämäntyyppisen esimerkin joskus luennolla (muistini todennäköisesti yksinkertaistaa ja vääristää jotakin):
Minän aktit eivät katoa tietoisuusvirrasta (menetä merkitystään), vaikka tulisi toinen akti, joka näennäisesti kumoaa edellisen.
Ajatellaan, että "Minä rakastan" mutta sitten "Minä en rakasta enää". Tästä lähtien minä ei kuitenkaan koskaan palaa ennalleen: "Minä olen joskus rakastanut".
Minuus on kerrostuma.
Ihanaa Anna!
Mahtavaa lukea ajatuksiasi, tuntuu etten nykyisin saa omiani fokusoitumaan mihinkään puhumattakaan että verbalisoisin ne...tyydyn näkemään sekavia unia ja haahuilemaan pääni sisäisissä maailmoissa.Mikä tosin useasti johtaa juurikin oman minän ja omien muistojen maailmoihin.
On todella mielenkiintoinen kysymys, miksi jotkin hetket jäävät niin elävinä mieleemme ja toiset katoavat täysin. On pakko viitata tässä Kunderan romaaniin "The unbearable lightness of being" ja siinä kohtaukseen jossa käsitellään "poeettista muistia" osana rakastumista. Päähenkilö Thomas huomaa kauhukseen, että ei muista mitään rakastelusta, jonka vastakkainen osapuoli (Thomaksen sen hetkinen rakastaja) muistaa elämänsä kauneimpana kokemuksena!
Kuinka ristiin me ihmiset joskus menemmekään!
Tuntuu välillä niin ihmeelliseltä jos edes hetkeksi saavutamme toisen jollakin tasolla samaan aikaan ja jotenkin samalla tavalla. YHTEYS, tuntuu että se on välillä niin harvinaista. Tai sitten olen vain pessimistisellä tuulella.
Joka tapauksessa muistan Islannista hetkiä, jolloin tiesin ja aktiivisesti ajattelin, että "tätä en unohda ikinä". Muistan useampaan otteeseen jopa sanoneeni niin ääneen jos läsnä on ollut joku toinen. Toisaalta visuaaliseen muistiini on tallentunut useita kuvia, joita en ehkä tietoisesti ole sinne hakenut.
On ollut myös mielenkiintoista vertailla minun ja T:n Intia muistoja: muistamme eri asioita. Luulen että yhteisten muisteluiden myötä olemme, paitsi herättäneet muistikuvia, myös luoneet toisillemme valemuistoja.
"Minuus on kerrostuma." Tämä koskee myös omia, viime aikaisia ajatuskulkujani kovin läheltä. Huomaan muuttuneeni ja tekeväni vertailuja suhteessa vanhaan minääni. Toisaalta olen miettinyt, että mitkä piirteet ns. vanhasta minästäni olen ottanut uudelleen käyttöön, mitkä ovat sinniteleet mukana vuosikausia. Entä mitkä saattavat ilmestyä jälleen piinaavina takautumina? Entä kuinka paljon voin oikeastaan muuttua, mihin suuntaan, miksi, miten vaikutan siihen itse?
Lähetä kommentti