Otsikolla "Kauneus/Katoavuus/Sureminen"
Durasin uurteiden peittämät kasvot, iho joka on säilynyt:
J'ai une peau intacte, c'est à cause de la pluie de la mousson, eh bien la peau est resté intacte, il n'y a que la visage qui a été detruit. (Yann Andréa: Cet amour-là, 44.)
Kasvojen katoaminen. Minän hiljallinen muuttuminen. Lopulta oma kuolema. Näitä se Wildekin käsitteli kammottavassa romaanissaan. Pitäisi katsoa Päivi Kososen väitöskirjaa Durasin kasvoista. Ne toistuvat, ne kasvot, muuallakin.
Yann Andréan kirja on myös kirja kuolemasta. Se on oppimista elämään ilman Durasia, ja samalla kaiken kertaamista. Kuoleman hetki kerrotaan kerta toisensa jälkeen, siihen pysähdytään, se ohitetaan ja siihen palataan takaisin.
Duras sanoo:
Pour moi, mourir, ce n'est rien mais pour vous c'est très grave, vous allez voir comment ca va être difficile sans moi, la vie sans moi. C'est presque impossible. (99.)
(Minulle kuoleminen ei ole mitään mutta teille se on hyvin vakavaa. Tulette näkemään, miten vaikeaa teillä tulee olemaan ilman minua, elämä ilman minua. Melkein mahdotonta.)
Suru on kohdelibidon takaisin hankkimista menetetystä objektista. Menetys myönnetään ja sitä kautta ihminen alkaa tehdä surutyötä, kerätä libidoa takaisin itseen ja siten tervehtyö. Melankoliassa taas menetettyä objektia ei kyetä määrittämään, menetystä ei tunnusteta eikä surutyö näin ole mahdollista. Libidoa ei kyetä palauttamaan egoon, jolloin ego jää tyhjäksi: "In mourning it is the world which has become poor and empty; in melancholia it is the ego itself." (Freud 1915/1985, 254.) Tällöin menetetty objekti inkorporoidaan (ruumiillistetaan) egon rakenteeseen ja menetetystä objektista tulee osa itseä, minuuden ydintä ja samalla loputtoman surun lähde.
Andrèa:
Comme si je voulais vous garder enfermée avec moi, encore, que ca dure, comme si j'allais vous rejoindre dans le trou tandis que je cherche un moyen pratique et pas douloureux pour me tuer, tandis que je ne le fais pas. Que je bois des litres de vin, que je fume trois paquets de cigarettes par jour, que rien, que je suis de plus en plus abrutim une sorte de légume allongé sur le lit. (151.)
(Aivan kuin haluaisin säilyttää teidät sisälläni, kanssani...)
Andrèa, jäljelle jäävä:
Je ne pense à rien. Pourquoi se tuer? Pourquioi se veux me tuer? Ce n'est pas la peine, puisque de tout facon, la mort elle vient, elle arrive un certain jour. C'est ce qu'il y a de plus ordinaire, alors pourquoi vouloir en faire une chose extraordinaire. (195.)
(En ajattele mitään. Miksi tappaa itsensä? Miksi haluan kuolla? Ei se ole sen arvoista, kuolema tulee kuitenkin, jonakin päivänä. Se on kaikkein tavallisin. Miksi tehdä siitä jotakin erikoista.)
Heidän välillään on kuilu, ja samalla he ovat yhdessä. Andrèa:
C'est fini. Et puis non, ca continue, le nom demeure. Les titres des livres. Et peut-être davantage. On ne sait pas. --- Et cependant je suis là. Je vous écris. Je fais ca, des lettres, des mots, pas de la littérature, non ce n'est pas la cas, c'est le cas simplement d'être avec vous dans cette absence intégrale dont on ne sait rien, c'est le cas simplement d'être en vie. (162.)
(Se on loppu. Ja kuitenkin ei, se jatkuu, nimi viipyy. Kirjojen nimet. Ja ehkä enemmän. Emme tiedä. --- Ja kuitenkin olen täällä. Kirjoitan teille. Teen sen; kirjeitä, sanoja, ei kirjallisuutta, ei, sitä se ei ole, se on vain olemista teidän kanssanne tässä täydessä poissaolossa, josta emme tiedä mitään, se on vain olemista olemassa.)
Kävelin perjantai-iltana Concorden aukiolta Louvreen pimeässä, Tuilerien puiston ja Seinen välistä quai:ta. Ensimmäistä kertaa vuosiin, ehkä koskaan, minut täytti kokemus, suru siitä, että jonakin päivänä en enää ole täällä, Pariisissa. Pariisi jatkaa olemistaan, minusta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti