Pariisi, la ville d'amour, saa aikaan kaikenlaisia ajatuksia. Siis kaikenlaisia.
Ensimmäinen oppitunti kertoo nuoren herrasmiehen Bertie Woosterin rakkauden filosofiasta 1930-luvun Englannissa. Bertie Wooster on P.G. Wodehousen luoma romaanihenkilö, jota Hugh Laurie näytteli 90-luvun alun brittisarjassa vastanäyttelijänään koomikkopari Stephen Fry, joka puolestaan oli Bertien neuvokas palvelija Jeeves.
Kysymys kuuluu: missä vaiheessa rakastamisesta on tullut niin vaikeaa?
Bertie Woosterilla ei nimittäin ole mitään ongelmia asian suhteen, kaikki on hyvin yksinkertaista: joko rakastetaan tai sitten ei rakasteta. Ei ole olemassa välimuotoja: epävarmuutta tunteista, valheellisia kuvitelmia, teeskentelyä, narsististen haavojen paikkaamista, oman tyhjyyden peittämistä. P.G. Wodehousen maailmassa kaikki on niin rehellistä ja selvää, että edes hylätyksi tuleminen ei riko aina niin haurasta minää. Rakastuminen ei ole egon libidon investoimista toiseen ihmiseen tai tuhoavaa riippuvuussuhdetta, vaan älykkään tiedostavan minän toista kunnioittava, sosiaalinen, kokemus. Bertie rakastuu harvakseltaan, mutta joutuessaan kihlauskiipeliin (mikä taas tapahtuu usein: Honoria Glossop, Madeleine Basset, Pauline Stoker jne. jne.) hän etsiytyy ulos suhteesta aina "without hurting their feelings". Asia ratkaistaan kihlattua kunnioittaen; useimmiten Bertielle epäsuotuisalla tavalla, niin että "rakastetun" mielenkiinto joko katoaa tai suuntautuu lopulta toisaalle. Tarinamaailman naisilla taas on kyky ja oikeus puhua miehille suoraan: "kyllä, rakastan" tai "ei, rakastan valitettavasti toista". Helppoa ja kätevää. Kukaan ei tule revityksi kappaleiksi, vaikka hetkellisesti särkyneitä sydämiä ja epätoivoa löytyykin.
Toinen oppitunti on hieman erilainen. Hugh Laurien 15 vuotta Woosterin jälkeen esittämä Gregory House (MD) toteaa amerikkalaissarjan kolmannella tuotantokaudella (jakso tuli jenkeissä ulos 9.1.2007), että hänen ympärillään on vain ihmisiä, jotka eivät odota häneltä mitään. Näin on oltava, sillä tohtori House on mahdoton. Vuosia aikaisemmin kariutunut tärkeä suhde tuhoaa häntä edelleen, rampautuneen jalan kivut ja riippuvuus opioidilääkkeisiin tekevät hänen suhtautumisensa ulkomaailmaan rumaksi, vähintäänkin. On vain katkeruutta, epätoivoa ja itsetuhoisuus: ei toivetta paremmasta, ei edes halua parempaan, saatikka halua suhteeseen toisen ihmisen kanssa. Sarkasmi on Housen ainoa toisen kanssa olemisen tapa; ja se viestii "ota tai jätä" asenteesta, jossa "jätä" on useimmiten vahvemmilla. Tästä huolimatta House vastaanottaa pyyteetöntä rakkautta alaiseltaan Cameronilta ja muiltakin ihmisiltä. Tämä oppitunti kertoo jokaisen ihmisen arvokkuudesta ja siitä, että pyyteetön, ehdoton rakkaus on mahdollista. Yleistäkin. Se kertoo myös sellaisen rakkauden arvokkuudesta, joka ei koskaan "johda" mihinkään. Masentunut, alemmuudentunnoissaan rypevä ihminen ei vain usein pysty huomaamaan/uskomaan olevansa rakastettu, eikä myöskään siten arvosta saamaansa rakkautta. Pyytettömän rakkauden hyvä puoli on kuitenkin siinä, että se ei kalpene tämän ongelman edessä vaan todistaa pikemminkin logiikkaa "a friend in need is a friend indeed", Bertie Woosteria lainatakseni.
Lopuksi sitaatti, joka on täysin asiaankuulumaton mutta mainio. Julian mukaan "sana mies ei nyt yleisesti ole synonyymi henkiselle kestävyydelle". Mitä ajatusrakennelmia tuosta aukeaakaan! Ja onneksi meillä on Hugh Laurie!
By the way, OLEN myös opiskellut viime päivinä. Siis muutakin kuin brittiaksenttia ja lääketieteellistä sanastoa englanniksi. ;)
PS.
Toimitus lupaa vastedes vaieta aiheista dr. House, Hugh Laurie tai rakkaus (säästää ne henkilökohtaisiin kirjeisiin sekä keskusteluihin vertaistuen kanssa) ja keskittyä kirjallisempiin aiheisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti