Kevät on saapunut Pariisiin

"What I recognized in this place, from the moment I arrived here, was something within myself that I didn't even know was there. Something under the skin, in the blood. A pulse of familiarity." (-Helen Humphreys)

Heräsin, kun naapurin kissa maukui sisäpihalla kotiinpääsyä. Ranskalainen kaksoisikkuna paljastaa molemmin puolin olevat vanhat kerrostalot, pihan ja sinisen, hohtavan taivaan. Kaksi päivää kestänyt vesisade on loppunut. On kevät. Ulkona näyttää, kuulostaa ja tuoksuu siltä, että uusi elämä on alkamassa. Niin täällä viidennessätoista kaupunginosassa kuin myös pohjoisessa Clichyssä koululla ja St. Germain-des-Près:llä. Le repos hivernal alkaa olla ohi. Kohta on tulppaanien ja krookusten aika.

Tänään onnistui täydellisesti se, mistä kaiken aikaa haaveilen: ajattelun kiteytyminen taidemuseossa, taiteen historian keskeisimpien teosten äärellä. Kävin Musée d'Orsayssa ja istuin hetket Cezanne- ja Van Gogh-huoneissa miettien väriä ja viivaa, semioottista ja symbolista sekä sinisen aallonpituuksia. Olin näkevinäni, tai näin, käytännössä sen, mistä pari päivää sitten luin Kristevan artikkelissa "Giotton ilo": värin leikin (rytmin, taktiilisuuden, liikkeen vailla muotoa tai koherenssia) sekä viivan, joka rajoittaa ja kokoaa tuon kaiken takaisin yhteen, objekteiksi ja identiteeteiksi; symboliseksi: uimareiksi, goottilaisiksi kirkoiksi, heinäpaaleiksi, kyliksi.

Kristevan mukaan sininen ottaa katsojan haltuunsa visuaalisen havainnon äärirajoilla. Se on väri, joka aallonpituutensa vuoksi havaitaan ensimmäisenä valon saapuessa, auringonnousussa. Samalla se on ensimmäisiä asioita, joita vauva alkaa erottaa silmän kehittyessä. Objekteja ja muotoja voidaan havaita vasta yli vuoden iässä, sitä ennen on vain värihavainto. Näin sininen, olemassaolollaan, vie katsojan aina olemassaolon alkulähteille.

Jostakin kertoo Cezannen ja Van Goghin mieletön kiintymys siniseen; paluusta arkaaiseen, nautinnosta, identiteettien kumoutumisesta.

Pois mennessäni jäin vielä katsomaan museon vanhan asemakellon läpi auringon paljastamaa kaupunkia, Seineä, Louvren Denon-siiven päätyä, Tuilerien puutarhaa, Oopperataloa, Napoleonin patsasta Place Vendomilla ja Sacre Coeuriä Montmartren kukkulalla. En osaa enää kuvitella ei-olemista täällä, poissaoloa täältä.

Ostin kotimatkalla Beauvoirista, Sartresta ja Pariisista kertovan valokuvakirjan.

"Et je pourrai dire un jour - demain peut-être - ce que Paris fut pour moi" (-Sartre)