tiistai 27. helmikuuta 2007
Hiljaiseloa Pariisissa. Historiallista olemassaoloa.
Pariisi räpiköi talven ja kevään välissä. Tänään Eiffeltornin huippua ei näkynyt.
Täällä pitäisi elää ja olla kauan. Pitäisi olla mahdollisuus, aikaa.
Eilen jo päivällä tuli ajatus päästä Itä-Eurooppaan. Jos ranska lähtisi nyt sujumaan, parantaisin saksan nopeasti sivussa. Kieli on vapautta olla maailmassa, olla oma itsensä useammilla eri tavoilla, olla historiassa, olla identiteeteissä.
Käytiin eilen illalla katsomassa saksalainen elokuva Muiden elämä. Se kiteytti päivälliset ajatukset ja jatkoi jo aikaisemmin (ks. "Uudenlaisia subjektiuksia") alkanutta pohdintaa subjektiudesta. Siitä, minkälaisen ajan lapsia me olemme. Muiden elämä kuvasi itäsaksalaisten taiteilijoiden elämää stasin valvonnassa, yksilöllisyyden ja inhimillisyyden taistelua valvontakoneistoa vastaan. Berliinin muurin murtumisen muistan, mutta silti me tässä, tässä hetkessä ja paikassa, olemme jo terrorismin ajan subjekteja, ilmastonmuutoksen lapsia - jos jostain historiallisesta tilanteesta voi puhua. Miksi omaa aikaansa on niin vaikea arvioida ja silti se muokkaa meistä sen, keitä me olemme?
sunnuntai 18. helmikuuta 2007
Paluu Caenista
Tultiin tänään takaisin, R. ja minä, K. ja A, Caenista. Se on kaunis pieni kaupunki, muistutti jotenkin Turkua. Laakso kahden luostarin välissä, kapean lahden päädyssä. Linnanrauniot. Raunioissa taidemuseo, joka vetää vertoja Pariisin parhaimmille. Brueghel, italialaisia renessanssimaalauksia, katolilaista taidetta, Luolamadonna-toisinto, Pyhiä Sebastieneja, Delacroix, nabeja, nykytaidetta.
K:n ja A:n asunto on sodasta säilyneellä keskiaikaisella kujalla, Edith Piafin syntymäkorttelissa. Kapeat rappuset ylös. Kattoparrut. Crêperiessä tarjottiin vieraille Calvados-sorbettia. Vieraanvaraisuuden kohtaa täällä kaikkialla.
Puhuin lauantai-yön vaaleista ja feminismistä ranskalaisten kanssa. Sunnuntai-aamuna torilla, sehän oli tänään. Näin, kun aurinko laski munkkien luostarin taakse. Äsken kuusi tuntia matkustusta autolla ja junalla.
Väsyttää nyt mutta huomenna taas uusi viikko. Tuileriehin, sushia ja erotiikkamuseoon.
Ostin perjantaina Durasin Un barrage contre le Pacifique'n ja R toi kirjoja. Westö, Hämeen-Anttila. Luen taas.
torstai 15. helmikuuta 2007
Kevät on saapunut Pariisiin
Heräsin, kun naapurin kissa maukui sisäpihalla kotiinpääsyä. Ranskalainen kaksoisikkuna paljastaa molemmin puolin olevat vanhat kerrostalot, pihan ja sinisen, hohtavan taivaan. Kaksi päivää kestänyt vesisade on loppunut. On kevät. Ulkona näyttää, kuulostaa ja tuoksuu siltä, että uusi elämä on alkamassa. Niin täällä viidennessätoista kaupunginosassa kuin myös pohjoisessa Clichyssä koululla ja St. Germain-des-Près:llä. Le repos hivernal alkaa olla ohi. Kohta on tulppaanien ja krookusten aika.
Tänään onnistui täydellisesti se, mistä kaiken aikaa haaveilen: ajattelun kiteytyminen taidemuseossa, taiteen historian keskeisimpien teosten äärellä. Kävin Musée d'Orsayssa ja istuin hetket Cezanne- ja Van Gogh-huoneissa miettien väriä ja viivaa, semioottista ja symbolista sekä sinisen aallonpituuksia. Olin näkevinäni, tai näin, käytännössä sen, mistä pari päivää sitten luin Kristevan artikkelissa "Giotton ilo": värin leikin (rytmin, taktiilisuuden, liikkeen vailla muotoa tai koherenssia) sekä viivan, joka rajoittaa ja kokoaa tuon kaiken takaisin yhteen, objekteiksi ja identiteeteiksi; symboliseksi: uimareiksi, goottilaisiksi kirkoiksi, heinäpaaleiksi, kyliksi.
Jostakin kertoo Cezannen ja Van Goghin mieletön kiintymys siniseen; paluusta arkaaiseen, nautinnosta, identiteettien kumoutumisesta.
tiistai 13. helmikuuta 2007
Kamala tarina ja sisäistekijä
Muita yhtä aidosti kamalia tarinoita:
Minna Canthin Salakari,
Teuvo Pakkalan Elsa,
Lars von Trierin Manderlay (Dogville ei ole, siinä on katharsis, joskin kyseenalainen).
Ei onnen hiventä, ei toivoa paremmasta, ei edes mitättömintä pienen pientä katharsista, tai no, tappoihan yksi paha itsensä lopussa.
Lukiessani Muotokuvaa huomasin aika nopeasti, n. sivulla 16 Lord Henryn kamalia puheita kuunnellessani, että kyse on taas tästä lajista. Mikä niissä oikein on? Jostain syystä narratologien ajatus sisäistekijästä, joka muka vastustaa teoksen arvomaailmaa ja asettuu lukijan rinnalle, ei oikein lohduta siinä vaiheessa kun lukee monta sataa sivua kamalista mielipiteistä ja tapahtumista. Lukija-parka, heitteillä kamalien ihmisten parissa pelkkä narratologia turvanaan. Jossain vaiheessa näennäisen objektiivinen kertojan äänikin, jonka kautta sisäistekijän tuomio laitettiin käytäntöön, alkoi kuulostaa kamalalta.
Ei auta kuin suojautua ja luopua kaikesta toivosta. Silloin auttaa, jos tuntee muita kamalia tarinoita. Siksi niitä varmaan pitää olla.
En sano mitään kauhuromantiikan (tai naturalismin) ja psykoanalyysin suhteesta, id:istä, joka saa turvallisesti riehua taiteessa, eskapismista, omien pimeiden puolien projisoinnista fiktiivisiin henkilöhahmoihin. Aiheeseen kuitenkin sopii mainita, että esimerkiksi Flaubertin mukaan "mikään teos, joka on hyvin kirjoitettu, ei voi olla vaaraksi". Sen allekirjoitan.
Tove Janssonin "Kamala tarina" löytyy muuten Näkymättömästä lapsesta. Oscar Wilde on kamalasta romaanistaan huolimatta kiinnostava hahmo ja jotenkin Père Lachaisen hautausmaan muistomerkki ja kaikki ne espanjalaiset turistit sopivat asiaan, ilmiön ympärille.
Pelottavaa. No, onhan se loistavaa tehdä kauhuromaani vailla kauhun efektejä: silkasta modernin ihmisen itsekkyydestä. Vamppyyrit, zombiet ja moottorisahamurhaajat tarjoavat ylettömyydessään liian helposti katharsiksen mahdollisuuden.
maanantai 12. helmikuuta 2007
Uudenlaisia subjektiuksia
Olen viime aikoina yrittänyt pohtia, mitä todella vallankumouksellista Kristevan hahmottelemassa prosessinalaisessa subjektiudessa on. Tai mitä vallankumouksellista ylipäänsä voi olla missään teoreettisessa subjektikehitelmässä - nomadisubjektissa (Rosi Braidotti), kyborgissa (Donna Haraway) jne. jne - muuta kuin se, että ne pyrkivät antamaan esimerkkejä siitä, minkälainen jonkin marginaaliin sysätyn ryhmän toimijuus voisi olla maailmassa, jossa sana subjekti on merkinnyt vain miestä tai valkoihoista tai heteroa tai keskiluokkaista.
Kirjallisuudentutkijalle feministisen teorian, queer-tutkimuksen, kulttuurientutkimuksen jne. esiinnostamat toisenlaiset/uudenlaiset subjektikäsitykset ovat lähestulkoon aina käytännöllisiä. Niin kaukana todellisesta "käytännöstä" me usein olemme: on niin helppo nähdä erilaisia eettisiä rakennelmia, kun niitä tulee vastaan teosten sivuilla - prototyyppejä siitä, millaisia meidän kaikkien pitäisi olla, miten erilaisia meidän kaikkien pitäisi saada olla. Itsekin olen miettinyt Vaaran teosten subjektia jos jonkinlaisena skitsofreenisena, vastavuoroisuuteen pyrkivänä, fragmentoituneena jne. subjektina.
Mutta se käytäntö !?. Miten me yhtäkkiä nomadeiksi muutumme?
Pääsin jonnekin omissa ajatuksissani, Kristevasta irrallaan (se suo jatkuu vielä pitkään). Luulisi nimittäin olevan mahdollista edesauttaa seuraavanlaisen subjektin syntyä: subjektin, joka pystyisi reflektoimaan itseään, aukomaan minuuteensa syntyneitä solmuja, parantamaan haavansa, subjektin, joka rakentuisi vastavuoroisuudelle ja tiedostavuudelle. Tällaisen subjektin syntyhän on pitkälti kiinni sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Siitä, mitä puhutaan ja miten puhutaan kirjoissa, lehdissä, televisiossa, koulussa, perheissä, ystävien kanssa. Paljon puhutaan esimerkiksi liiallisen psykopuheen vaaroista, mutta kai jokaiselle ihmiselle pitäisi löytyä sellainen olemisen tapa, jonka kautta hän voi olla avoin itselleen, auki maailmalle? Ja kai sen tärkeydestä voisi keskustella ääneen, niin että henkisestä hyvinvoinnista ja toisten - niin toisten yksilöiden kuin myös luonnon - hyvinvoinnista tulisi myös itseisarvo. Niin kuin nyt on itseisarvona raha ja ura ja kehitys ja se että on muukalaisia ja arvottomia ihmisiä.
Yann Andréan mukaan Marguerite Duras kirjoitti ymmärtääkseen jotakin itsestään, toisesta ja maailmasta. Se onkin yksi asia, mikä kirjallisuudessa tapahtuu. En sano, että se olisi kirjallisuuden tarkoitus, Blanchot'n mukaan kirjallisuudella ei ole tarkoitusta: sen arvo on nimenomaan siinä, että se on objektivoimaton, sitä ei voi käyttää hyödyksi, sillä ei voi laskelmoida eikä opettaa. Mutta omasta itsestään ulos tulevan kirjoittajan lisäksi kirjallisuus tuottaa aina lukevan subjektin, joka on liikkeessä yrittäessään ymmärtää; joka pakotetaan liikkumaan ulos itsestään, kohti tekstiä ja takaisin - ja siinä sivussa syntyy aina jotakin uutta, ennenkuulumatonta.
Tämän hetken filosofista ajattelua ovat pitkälti muovanneet vuosien 1956 ja 1968 tapahtumat sekä lopulta kommunismin kaatuminen, suuri poliittinen ja aatteellinen murros. Kun taas meitä, vasta 90-luvulla aikuisiksi kasvaneita, muovaavat syyskuun 11. päivä ja sitä seurannut "terrorismin vastainen" sota. Mietin, onko 2000-luvun subjekti avoimempi vai suljetumpi, eettisempi vai dogmaattisempi kuin 1960-luvun subjekti? Naisia, homoseksuaaleja ja hulluja kuunnellaan nyt ehkä enemmän, runoilijoista ja taiteilijoista en tiedä. Viime kuussa talousjohtajatkin havaitsivat ilmaston lämpenemisen. Eriarvoisuus maiden sisällä ehkä vähenee, suomalainen hyvinvointivaltion subjekti tuntuu ottavan sijaa muuallakin maailmalla, mutta kulttuurien (islam!) välillä, mantereiden (Afrikka!) välillä, se vain tuntuu lisääntyvän.
Tästä Ranskastakin on niin vaikea sanoa mitään, tämän maan älyllisestä ilmapiiristä, ajattelusta, subjekteista, toiveista, ambitioista. Kristeva kirjoittaa: "Despite the xenophobia, antifeminism, or anti-Semitism of one person or another, I maintain that French cultural life, as I have known it, has always been marked by a curiosity, discreet but generous, reticent but essentially respective to nomadisms, oddities, to graftings and exogamies of all kinds." (Kristeva: "My Memory's Hyperbole".)
Katsotaan.
Ja entä Suomi? Kuinka avoimia, uteliaita ja kunnioittavia me olemme nomadeita, outoja ja ulkopuolisia kohtaan?
lauantai 10. helmikuuta 2007
Muistiinpano. Lontoosta.
Pääsen lähemmäs ja lähemmäs kokemuksellista lukemista täällä. Yhtäkkiä kirjat ovatkin tiloja, paikkoja ja kokemuksia; eivät objekteja, dead linet ylittäviä työkohteita.
Tässä muistiinpano keväistä Lontoon matkaa varten: kaupunki kirjallisena tilana Helen Humphreys'in Lost Gardenista.
The streets are almost empty. I look up as we drive along the Vauxhall Bridge Road and from between two buildings I see a flicker of green that leads to Vincent Square and the stone face of the Royal Horticultural Society looking down into the Westminster Play Ground. (4)
---
I have said my farewells to my fellow boarders at Mrs. Royce's house on Denbigh Street. (5)
---
I remember that moon was up, and that when I crossed Tavistock Square the gardens were flooded with light. It took me a while even to notice the tall shadowy figure of a woman, walking ahead of me through the gardens of the square. But when I did notice her, it was as if I also noticed everything else for the first time, and the watery flume of traffic streaming by in the Southampton Row was suddenly hushed. The air smelled of flowering trees and that scent was the scent of possibility, of hopefulness.
There is a vocabulary to existing, to taking up living space in the world, that cannot be translated over the chasm of death.
I saw the tall, slightly stooped figure of Virginia Woolf walking through the night square in a flowing dress the colour of dusk. What words can I possibly use to truly cover this experience?
A mauve dress. The colour of lilacs. It hangs around the body, drapes it like smoke, ghostly in the rise of moonlight over the London houses. We were alive. We were on fire. I sit in this rocking train carriage, years later, words floating around me, wisping down in thin, grey threads. Nothing I can hold in my hands. Smoke, these words are smoke. (9-10.)
perjantai 9. helmikuuta 2007
Keskeneräiseksi jäänyt merkintä
Durasin uurteiden peittämät kasvot, iho joka on säilynyt:
J'ai une peau intacte, c'est à cause de la pluie de la mousson, eh bien la peau est resté intacte, il n'y a que la visage qui a été detruit. (Yann Andréa: Cet amour-là, 44.)
Kasvojen katoaminen. Minän hiljallinen muuttuminen. Lopulta oma kuolema. Näitä se Wildekin käsitteli kammottavassa romaanissaan. Pitäisi katsoa Päivi Kososen väitöskirjaa Durasin kasvoista. Ne toistuvat, ne kasvot, muuallakin.
Yann Andréan kirja on myös kirja kuolemasta. Se on oppimista elämään ilman Durasia, ja samalla kaiken kertaamista. Kuoleman hetki kerrotaan kerta toisensa jälkeen, siihen pysähdytään, se ohitetaan ja siihen palataan takaisin.
Duras sanoo:
Pour moi, mourir, ce n'est rien mais pour vous c'est très grave, vous allez voir comment ca va être difficile sans moi, la vie sans moi. C'est presque impossible. (99.)
(Minulle kuoleminen ei ole mitään mutta teille se on hyvin vakavaa. Tulette näkemään, miten vaikeaa teillä tulee olemaan ilman minua, elämä ilman minua. Melkein mahdotonta.)
Suru on kohdelibidon takaisin hankkimista menetetystä objektista. Menetys myönnetään ja sitä kautta ihminen alkaa tehdä surutyötä, kerätä libidoa takaisin itseen ja siten tervehtyö. Melankoliassa taas menetettyä objektia ei kyetä määrittämään, menetystä ei tunnusteta eikä surutyö näin ole mahdollista. Libidoa ei kyetä palauttamaan egoon, jolloin ego jää tyhjäksi: "In mourning it is the world which has become poor and empty; in melancholia it is the ego itself." (Freud 1915/1985, 254.) Tällöin menetetty objekti inkorporoidaan (ruumiillistetaan) egon rakenteeseen ja menetetystä objektista tulee osa itseä, minuuden ydintä ja samalla loputtoman surun lähde.
Andrèa:
Comme si je voulais vous garder enfermée avec moi, encore, que ca dure, comme si j'allais vous rejoindre dans le trou tandis que je cherche un moyen pratique et pas douloureux pour me tuer, tandis que je ne le fais pas. Que je bois des litres de vin, que je fume trois paquets de cigarettes par jour, que rien, que je suis de plus en plus abrutim une sorte de légume allongé sur le lit. (151.)
(Aivan kuin haluaisin säilyttää teidät sisälläni, kanssani...)
Andrèa, jäljelle jäävä:
Je ne pense à rien. Pourquoi se tuer? Pourquioi se veux me tuer? Ce n'est pas la peine, puisque de tout facon, la mort elle vient, elle arrive un certain jour. C'est ce qu'il y a de plus ordinaire, alors pourquoi vouloir en faire une chose extraordinaire. (195.)
(En ajattele mitään. Miksi tappaa itsensä? Miksi haluan kuolla? Ei se ole sen arvoista, kuolema tulee kuitenkin, jonakin päivänä. Se on kaikkein tavallisin. Miksi tehdä siitä jotakin erikoista.)
Heidän välillään on kuilu, ja samalla he ovat yhdessä. Andrèa:
C'est fini. Et puis non, ca continue, le nom demeure. Les titres des livres. Et peut-être davantage. On ne sait pas. --- Et cependant je suis là. Je vous écris. Je fais ca, des lettres, des mots, pas de la littérature, non ce n'est pas la cas, c'est le cas simplement d'être avec vous dans cette absence intégrale dont on ne sait rien, c'est le cas simplement d'être en vie. (162.)
(Se on loppu. Ja kuitenkin ei, se jatkuu, nimi viipyy. Kirjojen nimet. Ja ehkä enemmän. Emme tiedä. --- Ja kuitenkin olen täällä. Kirjoitan teille. Teen sen; kirjeitä, sanoja, ei kirjallisuutta, ei, sitä se ei ole, se on vain olemista teidän kanssanne tässä täydessä poissaolossa, josta emme tiedä mitään, se on vain olemista olemassa.)
Kävelin perjantai-iltana Concorden aukiolta Louvreen pimeässä, Tuilerien puiston ja Seinen välistä quai:ta. Ensimmäistä kertaa vuosiin, ehkä koskaan, minut täytti kokemus, suru siitä, että jonakin päivänä en enää ole täällä, Pariisissa. Pariisi jatkaa olemistaan, minusta huolimatta.
keskiviikko 7. helmikuuta 2007
Hugh Laurien oppitunnit rakkaudesta
Pariisi, la ville d'amour, saa aikaan kaikenlaisia ajatuksia. Siis kaikenlaisia.
Ensimmäinen oppitunti kertoo nuoren herrasmiehen Bertie Woosterin rakkauden filosofiasta 1930-luvun Englannissa. Bertie Wooster on P.G. Wodehousen luoma romaanihenkilö, jota Hugh Laurie näytteli 90-luvun alun brittisarjassa vastanäyttelijänään koomikkopari Stephen Fry, joka puolestaan oli Bertien neuvokas palvelija Jeeves.
Kysymys kuuluu: missä vaiheessa rakastamisesta on tullut niin vaikeaa?
Bertie Woosterilla ei nimittäin ole mitään ongelmia asian suhteen, kaikki on hyvin yksinkertaista: joko rakastetaan tai sitten ei rakasteta. Ei ole olemassa välimuotoja: epävarmuutta tunteista, valheellisia kuvitelmia, teeskentelyä, narsististen haavojen paikkaamista, oman tyhjyyden peittämistä. P.G. Wodehousen maailmassa kaikki on niin rehellistä ja selvää, että edes hylätyksi tuleminen ei riko aina niin haurasta minää. Rakastuminen ei ole egon libidon investoimista toiseen ihmiseen tai tuhoavaa riippuvuussuhdetta, vaan älykkään tiedostavan minän toista kunnioittava, sosiaalinen, kokemus. Bertie rakastuu harvakseltaan, mutta joutuessaan kihlauskiipeliin (mikä taas tapahtuu usein: Honoria Glossop, Madeleine Basset, Pauline Stoker jne. jne.) hän etsiytyy ulos suhteesta aina "without hurting their feelings". Asia ratkaistaan kihlattua kunnioittaen; useimmiten Bertielle epäsuotuisalla tavalla, niin että "rakastetun" mielenkiinto joko katoaa tai suuntautuu lopulta toisaalle. Tarinamaailman naisilla taas on kyky ja oikeus puhua miehille suoraan: "kyllä, rakastan" tai "ei, rakastan valitettavasti toista". Helppoa ja kätevää. Kukaan ei tule revityksi kappaleiksi, vaikka hetkellisesti särkyneitä sydämiä ja epätoivoa löytyykin.
Toinen oppitunti on hieman erilainen. Hugh Laurien 15 vuotta Woosterin jälkeen esittämä Gregory House (MD) toteaa amerikkalaissarjan kolmannella tuotantokaudella (jakso tuli jenkeissä ulos 9.1.2007), että hänen ympärillään on vain ihmisiä, jotka eivät odota häneltä mitään. Näin on oltava, sillä tohtori House on mahdoton. Vuosia aikaisemmin kariutunut tärkeä suhde tuhoaa häntä edelleen, rampautuneen jalan kivut ja riippuvuus opioidilääkkeisiin tekevät hänen suhtautumisensa ulkomaailmaan rumaksi, vähintäänkin. On vain katkeruutta, epätoivoa ja itsetuhoisuus: ei toivetta paremmasta, ei edes halua parempaan, saatikka halua suhteeseen toisen ihmisen kanssa. Sarkasmi on Housen ainoa toisen kanssa olemisen tapa; ja se viestii "ota tai jätä" asenteesta, jossa "jätä" on useimmiten vahvemmilla. Tästä huolimatta House vastaanottaa pyyteetöntä rakkautta alaiseltaan Cameronilta ja muiltakin ihmisiltä. Tämä oppitunti kertoo jokaisen ihmisen arvokkuudesta ja siitä, että pyyteetön, ehdoton rakkaus on mahdollista. Yleistäkin. Se kertoo myös sellaisen rakkauden arvokkuudesta, joka ei koskaan "johda" mihinkään. Masentunut, alemmuudentunnoissaan rypevä ihminen ei vain usein pysty huomaamaan/uskomaan olevansa rakastettu, eikä myöskään siten arvosta saamaansa rakkautta. Pyytettömän rakkauden hyvä puoli on kuitenkin siinä, että se ei kalpene tämän ongelman edessä vaan todistaa pikemminkin logiikkaa "a friend in need is a friend indeed", Bertie Woosteria lainatakseni.
Lopuksi sitaatti, joka on täysin asiaankuulumaton mutta mainio. Julian mukaan "sana mies ei nyt yleisesti ole synonyymi henkiselle kestävyydelle". Mitä ajatusrakennelmia tuosta aukeaakaan! Ja onneksi meillä on Hugh Laurie!
By the way, OLEN myös opiskellut viime päivinä. Siis muutakin kuin brittiaksenttia ja lääketieteellistä sanastoa englanniksi. ;)
PS.
Toimitus lupaa vastedes vaieta aiheista dr. House, Hugh Laurie tai rakkaus (säästää ne henkilökohtaisiin kirjeisiin sekä keskusteluihin vertaistuen kanssa) ja keskittyä kirjallisempiin aiheisiin.
maanantai 5. helmikuuta 2007
Muistoja
On joskus yllättävää, mitkä elämän tapahtumat muodostuvat sellaisiksi kokemuksiksi että ne jäävät muovaamaan identiteettiämme niin että tiedostamme sen. Tarkoitan äärimmäisen merkityksellisten muistojen rakentumista, niiden muistojen, jotka välähtelevät mielessä, jos eivät päivittäin niin kuitenkin useasti, esimerkiksi joidenkin samankaltaisten tapahtumien, näkyjen, ajatusten, laukaisemina.
Tähän liittyy nyt useampi asia.
Ensinnäkin se, että luen tällä hetkellä Kristevan kautta Husserlia ja yritän jotenkin hapuilla muististani esiin tietoisuusvirran käsitettä (ja transsendentaalisen egon, mutta se on liian kaukana). Husserlin teoriat avaisivat subjektiuden rakentumista monipuolisemmin kuin psykoanalyyttinen teoria... mutta eivät kyllä liity yllä mainittuun problematiikkaan muutoin kuin hyvin etäisesti, jonakin huminana tuolla jossain. Jos vaan saisin kaikista sirpaleista kiinni...
Toiseksi se, että selasin eilen illalla valokuva-albumeita vuoden 2003 marraskuun jälkeiseltä ajalta - etsin ja kokosin omakuvia, ilmeisesti Schjerfbeckiä ajatellen (sunnuntain HS kertoi Hampurin näyttelystä). Näin taas, että paljon on kadonnut aktiivisista muistoista. Vain joitakin tiettyjä asioita jäänyt. Yhtäkkiä kuvat kuitenkin rupesivat availemaan jo-unohdettuja reittejä, toivat takaisin kadonneita tunteita ja kokemuksia. Paljon on unohtunut mutta löysin silti (yllätykseksenikin) minuuksia, jotka olin kuvitellut jo kadottaneeni täysin. Ihmispsyykeestä kertoo jotakin se, että pystymme kokemaan kadonneita tunteita uudelleen ja uudelleen, muuttumaan hetkessä toiseksi (menneeksi itseksemme) ja takaisin, tahtomattamme. Välillä neurobiologiset selitykset ihmisen toimintaan tuntuvat järkeviltä: tunteet ovat silkkaa kemiaa. Sosiaalinen maailma, ihmissuhteet, kokemukset muuttuvat aivo-aineiksi ja siirtelevät meitä psyykkisestä tilasta toiseen ärsykkeiden pohjalta. Luojan kiitos, kyse on kuitenkin vielä monimutkaisemmasta kudelmasta sosiaalisia, psyykkisiä, neurologisia, hormonaalisia, ties mitä syitä. Mutta lopputulema on seuraava: me kätkemme sisäämme menneitä minuuksiamme, jotka saattavat elää hiljaa ja sopuisasti keskenään mutta jotka joskus riehaantuvat ja ottavat äkkiarvaamatta nykyisen minuutemme paikan. Silloin on kuin aika sielussa kääntyisi taaksepäin.
Kolmanneksi on vielä se, että kävelin eilen illalla hetkeä ennen kuutta E:n ja Lz:n kanssa Seinen rantaa pitkin Notre Damelta Pont des Arts'lle saakka. Aurinko laski ja Pariisi värjäytyi roosalla. Ei sen kummempaa. Siinä kaikki. Voin kuitenkin melkein jo nyt sanoa, että tuo kuva ei katoa. Oli jo olemassa kuva sinisestä Pariisista, Île de la Cité:n kärjestä lokakuiselta illalta vuodelta 2005. Tämä helmikuun 2007 ensimmäisen sunnuntain valo tulee jäämään sen viereen. Saa nähdä, miltä Pariisi tulee muistoissani näyttämään tämän vuoden jälkeen. Mikä pysyy, mikä katoaa?
perjantai 2. helmikuuta 2007
Lisäyksenä edelliseen...
House: (vastaa kännykkään ärsyyntyneellä nasaaliäänellä)
"House's House of Whining. Please, state your complaint."
(Son of Coma Guy, 3:07)
Minareetti, meteoriitti, Durasin parisuhde ja stressin alku ja loppu
Molemmat kiinnostavat mutta eivät kiinnosta yhtään. Nuokun. Andréa ja Duras kävelevät Seinen rannalla. Tuntuu hyvältä idealta mennä itsekin. Menen. Onhan se. Kävin keskiviikkona Pariisin moskeijassa ja näin minareetin. Kävin kasvitieteellisessa puutarhassa ja näin meteoriitin. Hieno paikka muutenkin, Jardin des Plantes. Samoin se moskeija, La Grande Mosquée de Paris [miksi la mosquée mutta le musée??]. Jotakin uutta. Mutta kotona ei huvita, ei Duras ei Kristeva. En saa mitään aikaiseksi. Tuntuu, että Pariisikaan ei kohta enää kannattele.
Päätös oli, että täällä saa tehdä juuri sitä, mikä huvittaa. Päätös oli myös, että mitään lupauksia ei anneta; ei tänään sitä asiaa valmiiksi, ei huomenna toista. Siihen olen kuitenkin nyt ajautunut. Clichyyn meno ja ranskan kurssit tympäisevät, enkä mennyt tänäänkään. Kielitaito noista kurssista parane mihinkään. Sitten oli pakko luvata, että ainakin luen ne artikkelit. Gradu. huoh. Jos ei tee mitään, ei ole mitään, mistä olla tyytyväinen. Ei ole koskaan vapaata. Ei ole koskaan ansaittua lomaa. Mikään ei tule valmiiksi ja kohta ei ole aikaakaan mihinkään. Stressin noidankehä syntyy helposti, vaikuttaa kaikkeen.
Mutta siitä Duras-kirjasta. En ole vielä päässyt perille siitä, kuinka onnellinen Andréa oli Durasin kanssa. Tyyppi vaikuttaa aika voipuneelta, myös. Pelkkää mustaa vapaa-aikaa. Kyvyttömyys tehdä mitään täyttää päivät. Kunnes tulee Duras ja hän vain lukee, lukee, lukee, elää toisen kautta. Heidän yhdessäolonsa taas: alkoholia, kävelyjä, saneluita, riitoja. Durasilla oli pakko kirjoittamiseen, johonkin, joka täyttää päivän ja vie eteenpäin. Andréalla oli pakko vain Durasiin. Duras kiukuttelee pahemmin kuin... noh: vous êtes un double zéro, un nullard de première tai il fallait que sa tombe sur moi, un type pareil, qui se tait, qui ne dit rien, un type qui ne sait rien à rien, ignorant de tout tai j'en ai marre de vivre avec un retraité, il faut que je change de mec au plus vite, ce n'est pas possible une vie pareille, aussi nulle ("te ette ole mitään, nolla; pitikin osua tollaiseen, tyyppiin, joka ei sano mitään, ei tiedä mistään mitään; minun on vaihdettava miestä pikimmiten, tällainen elämä on mahdotonta"). Andréa lietsoo sen hänessä esiin mutta ei se, Durasin paha olo, ole Andréan syy, tietenkään, vähääkään. Ehkä Duras oli kuitenkin Andréalle hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Olla tekemättä mitään yksin on pahempi kuin olla tekemättä mitään maailmankuulun kirjailijan kanssa.
Olla tekemättä mitään Pariisissa on pahempi kuin olla tekemättä mitään Helsingissä.
Olla tekemättä mitään Pariisissa on helpompaa kuin olla tekemättä mitään Helsingissä.
Olla tekemättä mitään missä tahansa on parempi kuin tehdä ja palaa loppuun.
Pariisissa pitäisi voida olla tekemättä mitään ja samalla tehdä vaikka mitä.
Ehkä vastaus onkin siinä, pitää tehdä vähän ei-mitään.
Jos ilma vähän lämpenisi, Kristevaa voisi lukea puistossa.
Mikä järkevämpää, voisi mennä Kristevan luennolle, ehkä.
Voisi myös mennä puistoon ja olla lukematta Kristevaa. Voisi lukea vaikka John Irvingiä, niin kuin eräs nainen eilen metrossa. Se on ihanaa, kun kaikki ympärillä lukevat kirjoja. Parasta metroissa.