Hiljaiselo Pariisissa jatkuu.
Olen tällä viikolla kahlannut hitaasti (liian hitaasti) läpi Kristevan Histoires d'amour:ia, englanniksi kuitenkin. Ranska kulkee eteenpäin Durasin Un barrage contre le Pacifique:n kanssa. Jonkin kestävyyden olen saavuttanut: teksti kulkee, kuvia syntyy, kaikki on levollista ja raskasta yhtä aikaa. Ei väsytä. Tunne on sama kuin juostessa.
Eilinen oli ehkä paras päivä: annos Kristevaa, kirkas auringonpaiste, lenkki Citroënin puistossa, hetki Seinen rannalla. Puistoista, varsinkin Citroënista, pitäisi kirjoittaa yleisemminkin, nyt tärkeintä oli kuitenkin yhteenkuuluvuus pariisilaisten kanssa: lauantaisin kuuluu olla tuolla, ulkona, olemassa.
Samojen asioiden tekeminen, mukana eläminen, liittää ihmisen elinympäristöönsä, vaikka yhteinen kieli puuttuisikin. Vailla eksaktia ilmaisua voi kai pärjätä. On pakko, usein. Voisiko äidinkielen ajatella enemmän oman itsen reflektoinnin välineeksi, itsen kanssa kommunikoinnin välineeksi, kuin välttämättömäksi minän ja toisen väliselle siteelle? Vai onko tämä kirjallisuudentutkijalle kerettiläinen ajatus?
Tätä ajattelin, kun katsoin perjantai-iltana Alejandro González Iñárritun elokuvaa Babel. Siinä lähes kenelläkään ei ollut yhteistä kieltä ympäristönsä kanssa. Mikä rangaistus! Ja mikä siunaus, sillä kommunikaatio sittenkin oli mahdollista. Merkityksiä syntyi yhteisen kokemuksen kautta, eleiden kautta, itkun ja naurun, äänteiden, hengityksen, katseen kautta. Elämä oli raskaampaa, kaoottisempaa, mutta elettävää. Ja täyttä.
Kuitenkin. Kieltä ymmärtämättömänä pystyy ehkä tarkkaavaisemmin tavoittamaan kaiken ilmaisun affektiiviset puolet, kokemaan, samastumaan, mutta samalla valtava määrä informaatiota jää tavoittamatta.
Tänään nautin suunnattomasti belgialaisen runoilijan Laurence Viellen esityksestä Pompidou-keskuksen teatterissa. Kieltä oppivan lapsen tavoin imin itseeni jokaisen eleen ja äänen, ja täydensin kuulemiani sanoja niillä, punoin yhteen merkitystä. Hetkittäin puhdas esteettisyys, äänteet, rytmi, soinnillisuus ottivat vallan - en kuullut enää lausujan/laulajan sanoja prostituoiduista, vanhojen naisten elämistä, muovipussivuorista meressä. Hetkeä myöhemmin, lukiessani museon puolella teosten ranskankielisiä esittelytekstejä, en voinut olla ajattelematta sitä, miten paljon tietoa jää saamatta vain siksi ettei kaikkea ole kirjoitettu omalla äidinkielelläni. Olisinko parempi kirjallisuudentutkija, feministi, ihminen, jos en vieraskielisiä tekstejä lukiessani kaiken aikaa menettäisi niin paljon, silkkaa ymmärtämättömyyttäni, tietämättäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti