Julia Kristevaa on feminismin piirissä syytetty siitä, että hän nostaa rakkauden kokemuksen etiikkansa perustaksi. Rakkaus on kuulemma konstruktio, jonka avulla on lähinnä sorrettu naisia, eikä siitä siksi voi olla eettisen ajattelun pohjaksi.
Jostain syystä itseäni kuitenkin kiehtoo kaikki rakkauden ympärillä liikkuva ajattelu; rakkauden aikaansaama etiikan mahdollisuus ja toisaalta eettisyys rakkaudessa. Eikö feministisen teorian ehkä kannattaisi, rakkaus-kritiikin sijaan, edesauttaa toisenlaisen rakkauskäsityksen muodostamista, sellaisen, joka jättäisi tilaa kaikille sukupuolille, minän ja toisen väliselle eettisyydelle, eikä olisi sidoksissa normatiivisiin, sortaviin tai painostaviin rakenteisiin?
Sivuunmennen sanottuna, Julia Kristeva ei ole ainoa rakkauden etiikan puolestapuhuja. Luce Irigaray tekee samaa omassa tuotannossaan. Molemmille ajattelijoille rakkaus, yleisluontoisesti, on mahdollisuus erot sallivaan, vastavuoroiseen suhteeseen minän ja toisen välillä. Se on liikettä kohti toista ja takaisin itseen. Ja on muistettava, että Kristevalle se liittyy myös kiinteästi psykoanalyyttiseen terapiaan: rakkaus on transferenssia, vuoropuhelua toisen kanssa, jonka avulla voidaan eheyttää omia psyyken rakenteita.
Kristevalla rakkaus, eettisyys ja mielenterveys nivoutuvat siis kiinteästi yhteen: "ihminen on sairas, jollei häntä rakasteta" - ja etiikka ja yhteiskunnallinen muutos ovat mahdollisia vasta, kun subjektille on palautettu psyykkinen tila; toisin sanoen kyky rakastavaan vuoropuheluun, kokemus rakastetuksi tulemisesta. Kristeva ei varmaankaan tarkoita, että vain terve ihminen voi muuttaa maailman paremmaksi, mutta hänelle subjektin hyvinvointi ja eettinen oleminen ovat toisiaan tukevia asioita, rakkauden tuotteita molemmat. Ja ihmisen jättäminen vaille rakkautta, vaille perusturvaa, vaille vuorovaikutusta, on suurimpia yksilöön kohdistuvia (eettisiä ja psyykkisiä) rikoksia, mitä on olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti