Käytiin maanantai-iltana katsomassa Edith Piaf-elokuva eli La Môme. Minna Nalbantoglu kirjoitti omassa blogissaan aikaisemmin naisesta, joka laulaa Piafia kasin metrossa. Tunnen hänet myös; mustat hiukset, lippalakki, tiukka rajaus silmissä.
Piaf oli oikeastaan myös elokuva kaikista niistä ihmisistä, jotka yrittävät täällä hankkia elantonsa laulamalla tai soittamalla kaduilla, metrossa. Monille tuskin on luvassa työpaikkoja, levytyssopimuksia. Jo silloin, 80-vuotta sitten tilanteessa oli paljon samankaltaisia piirteitä kuin nyt... toki myös paljon sellaista kurjuutta jota enää ei ole, toivottavasti.
Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten Leena Rantasen Vastaantulijoita-teoksesta, joka kertoo Pariisin asunnottomista nykypäivänä. Siinä korostettiin elämän särkymisen äkkinäisyyttä: asunnottomaksi jääminen muuttaa kaiken hetkessä. Yhtäkkiä kaikki katoaa - luottamus itseen, toiseen, yhteiskuntaan. Seurauksena on usein paitsi fyysinen kurjuus ja epätoivo, myös mielen särkyminen.
La Môme oli myös elokuva ihmisen särkymisestä. Piaf eli niin kauan kuin niissä olosuhteissa, sillä historialla, niillä kokemuksilla saattoi. Hyvä onni ja lahjakkuus synnyttivät nuoresta La Mômista loistavan laulajan, julkisuus toi hänet esiintymään ja tuomaan lohtua koko maailmalle. Yksityiselämässä vastoinkäymiset seurasivat kuitenkin toisiaan. Lapsuus ja nuoruus jäivät kummittelemaan, uudet romahdukset ajoivat Piafin lopulta lääkkeiden väärinkäyttöön, alkoholismiin.
Elokuvan viimeisissä kuvissa nähdään lääkkeiden tärisyttämä, ruumiillisesti raunioitunut esiintyjä, joka sanoo, että jos hän ei voi enää laulaa, hän ei voi elää. Kahdesta selviytymiskeinosta lääkkeet olivat se, joka toi lopun niin varhain, 48-vuotiaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti