Ron Mueckin näyttelyssä Fondation Cartierillä. Mueck tekee veistoksia, jotka ovat ihokarvoja myöten kuin todellisia ihmisiä, vain koko erottaa veistokset katsojista: yksi on aivan pieni, aito ihminen; toinen jättimäinen.
Välillä pelottavaa on aitous: jopa ostokset minikokoisen naisen kassissa ovat todellisia, vain kooltaan pienempiä. Välillä taas surrealismi: miksi mies istuu alasti veneessä? Mikä on tämä jättikokoinen uinuva naamio?
Mieleen tulee etäisesti Duane Hansonin näyttely Tennispalatsissa 2007, ihmisistä askareissaan, mutta sittenkään tässä ei ole kyse samasta. Hanson kuvasi amerikkalaista ihmistä "King of a Hill"-tyyppisesti karrikoituna. Mueckin liian pieni tai liian suuri ihminen on kuin hobitti tai jättiläinen, joka on oma kuvani ja jota kumarrun (tai kurkotan) tarkastelemaan. Suhde katsojaan on kiero: tässä on ihminen kaikessa ruumiillisuudessaan. Ja äkkiä myös minusta tulee hobitti (suhteessa jättiläiseen) tai jättiläinen (suhteessa mini-ihmiseen).
Pieni mies, joka kuin krusifiksi katoaa seinän turkoosiin mereen teoksessa "Drift", tuntuu todella etääntyvän. Todellisuusefekti ja "normaalin" skaalan rikkominen tekee Mueckin teoksista hätkähdyttäviä, lähes pelottavia; samoin aiheen valinta, jokaisessa teoksessa on yksityiskohta, joka vinksauttaa teoksen merkityksen.
Tunnelma kolmessa näyttelysalissa on hiljainen, harras. Ulkopuolella säätiön puisto, puistoa ympäröivä lasiseinä ja hiljaisena lyhentyvä kävijöiden jono Pariisin heinäkuun 37. asteen helteessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti