Ruusut kasvavat täällä korkealle. Kerrottuja, ylös kipuavia, kimppuisia. Niin kaukana Suomen neuvoksenruusuista, joilla on rönsyilevä pensas ja viisi terälehteä. Tuoksussa Bon Marchén ruusunlehtihillon aromi, melkein parfuumi.
Notre-Dame. Onhan se kaunein kirkko maailmassa, ajattelin vaikkei pitänyt niille alueille mennäkään. Heinäkuisen illan Notre-Dame hohtaa valoa.
Perrier juhlii 150. vuottaan. Etiketin mukaan lukuisat taiteilijat ja toisinajattelijat ovat inspiroituneet kivennäisvedestä. Niin myös Andy Warhol, jonka teokset kuvittavat juhlavuoden pulloja. En tiedä mitä Warhol itse ajattelisi tästä käänteestä. Seuraavaksi "Campbell by Andy Warhol"?
Erilaisia kohtaamisia. Orangen puhelinmyyjä suhtautuu huvittuneesti monen vuoden jälkeen Pariisiin ilmestyneeseen muukalaiseen. Yhdysvaltain suurlähetystön lähellä apteekin myyjä ei halua puhua ranskaa. Fnacilla kirjamyyjä onnittelee: "Teillä ei ole juuri ollenkaan aksenttia" (ei pidä paikkaansa, harhaluulo johtuu silkasta vähäpuheisuudesta). Kirjakaupasta ostetun uunituoreen Kristeva-antologian esipuheessa samainen suhde ulkomaalaisiin toistuu. Aksentti merkitsee täällä paljon ja enemmän: "j'entends sa voix claire, un accent imperceptible venu d'ailleurs, la belle étrangère", Marie-Christine Navarro kirjoittaa vuodesta 1965 Pariisissa asuneesta Kristevasta.
Vuonna 2009 otin parhaan pariisinkuvani: mies kastelee Luxembourgin puistossa ruohikkoa keltaiseen sadeasuun pukeutuneena. Edelleen keltaiset ja vihreät puutarhurit, kadunlakaisijat luovat kaupungin.
Suihkuheijastukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti