Fragmentaarisia kesälukemisia ja paluu blogiin pariksi vuodeksi venyneen tauon jälkeen;
Tänä heinäkuussa pyörän korissa ja pakkarilla ja kasseissa on kulkenut mukana erilaisia kirjoja, joista olen lukenut palasia kuun mittaan -- esimerkiksi toisista ihmisistä lukemassa toisia kirjoja.
Wayne C. Booth kirjoittaa Rhetoric of Fiction -teoksensa (alun perin 1961) uuden version jälkisanoissa muutoksista tavoissaan lukea Anna Kareninaa:
Tämä johtaa Boothin muistelemaan, miten vuodet ja eri lukukerrat ovat muuttaneet hänen omaa suhdettaan Anna Kareninaan. Narratologi kirjoittaa "luennoista" ja lukukerroista, mutta, sympaattista kyllä, oikeastaan pitäisi puhua hänen hyvin henkilökohtaisesta suhteestaan Kittyyn ja Leviniin fiktiivisinä ihmisinä (ja jonkinlaisen tekstuaalisen ystävyyden ja uteliaisuuden kohteina), ei suinkaan mistään tulkinnallisesta näkökulmasta Tolstoin tekstiin. Vuodet lukukertojen välillä saavat arvottamaan uusin perustein henkilöiden tekemiä valintoja ja niiden järkevyyttä. Varsinkin 18-vuotiaan Boothin Kittyyn kohdistuvassa huolessa (ja ärsyynnyksessä Levinin "vanhuudesta" ja muista pöhköyksistä) on jotakin kovin hellyyttävää ja kauniin juoruilevaa. Vuosien mittaan samana säilyy kuitenkin eläytyvän lukijan tapa kulkea henkilöhahmojen rinnalla: teini-ikäisestä aikuiseksi ja lopulta keski-iän ylittäneeksi mieheksi muuttuessaan Booth samastuu ensin 18-vuotiaaseen Kittyyn, sitten kolmikymppiseen Leviniin ja lopulta suhtautuu molempiin isällisen holhoavasti.
Se, että lukijat nostavat esiin erilaisia asioita eri lukukerroilla (ja arvottavat henkilöhahmoja uusin tavoin), ei tee muita näkökulmia vähemmän odotettaviksi tai vähemmän päteviksi. Boothkin on yhtä oikeassa ja tavallaan jopa samoilla linjoilla kaiken ikäisenä, mietin. Ehkä enemmän kuin varsinaisista tulkintaeroista, Boothin jälkisanahuomio kertoo lopulta tämän omasta muuttumisesta ajan myötä. Lukiessaan uudelleen lukija pääsee mittaamaan itseään suhteessa tekstiin, ja tätä Boothkin tekee muistellessaan.
Lopulta Boothin esimerkki lukutapojen muutoksista ei siis kerro paljoakaan tekstien tulkintojen välisistä eroista tai siitä, etteikö jonkinlaista hyvin väljää, neuvoteltavissa olevaa "me"-lukijuutta jollakin tasolla olisi olemassa ("me"-henki säilyy ainakin siinä määrin, missä pystymme ymmärtämään toisia näkökulmia). Sen sijaan se paljastaa Boothin henkilökohtaisen, iän myötä syntyneen muutoksen tavoissa suhtautua toisiin ihmisiin.
Samalla on totta, että tekstien tulkintamallit voivat muuttua radikaalistikin ajan kuluessa. Ja että usein nämä muutokset paljastuvat juuri suhteessa siihen, miten teosten henkilöhahmoja ja kertojia arvotetaan: riippuu paitsi lukijan omista kokemuksista myös sosiaalisesta tilanteesta millaisiin tekstuaalisiin signaaleihin lukijat tarttuvat, ja millaisina henkilöhahmot ja kertojat siten näyttäytyvät. Kirjallisuushistoriasta löytyy hyvin radikaalejakin esimerkkejä siitä, miten eri tavoin eri aikakausien yleisöt ovat ajatelleet tietyistä teoksista: esimerkkinä vaikkapa kirjallisuustieteilijä Vera Nünningin käsittelemä Oliver Goldsmithin The Vicar of Wakefield (1761), jonka kertojapäähenkilöä 1700-1800-luvun yleisö piti vallan hyveellisenä mutta 1900-luvun loppupuolen lukijat puolestaan mahdottoman epämiellyttävänä ja kaksinaismoralistisena hahmona, mikä johti siihen että tämän koko kertomusta alettiin pitää epäluotettavana - ja kirjailija Goldsmithiä puolestaan taitavana satiirikkona (Nünning 2004).
Itse muistelen ajatelleeni sekä 18- että 32-vuotiaana, että Anna Kareninan kokonaistragedian kannalta on kovin onnekasta, että (edes) Kitty ja Levin löytävät toisensa. Mutta katsotaan, miltä tilanne näyttää kuusikymppisenä. The Vicar of Wakefield kuuluu teoksiin, joista olen lukenut mutta joita en ole lukenut; kuuleman perusteella pappi vaikuttaa ikävältä. Mutta täytynee varmistaa joskus myös itse onko 2010-luvun lukija 1960-lukulaista (tai 1800-lukulaista) suopeampi vai kriittisempi entisaikojen papistoa kohtaan.
Tänä heinäkuussa pyörän korissa ja pakkarilla ja kasseissa on kulkenut mukana erilaisia kirjoja, joista olen lukenut palasia kuun mittaan -- esimerkiksi toisista ihmisistä lukemassa toisia kirjoja.
Wayne C. Booth kirjoittaa Rhetoric of Fiction -teoksensa (alun perin 1961) uuden version jälkisanoissa muutoksista tavoissaan lukea Anna Kareninaa:
"At eighteen I had found the courtship and marriage of the thirty-two-year-old Levin and that lovely teenager, Kitty (just my age!), a rather regrettable matching of January and June. Why should she throw herself away on a fussy old man? When I reread and taught the book at thirty-two, the marriage seemed, in contrast, a rather fortunate break for Kitty: 'He'll help her mature!' (And now, at sixty-one: 'What are those two children doing, behaving like that?')" (Booth 1983, 420.)Booth suhtautuu jälkikäteen kriittisesti 60-lukulaisen itsensä ja muiden kirjallisuudentutkijoiden usein vahvaankin uskoon, jonka mukaan erilaisten ja eritaustaisten lukijoiden välillä vallitsisi jonkinlainen yhtäläisyys - että olisi olemassa jonkinlainen lukeva "me", jonka tulkinnat kulkisivat aina samoilla raiteilla.
Tämä johtaa Boothin muistelemaan, miten vuodet ja eri lukukerrat ovat muuttaneet hänen omaa suhdettaan Anna Kareninaan. Narratologi kirjoittaa "luennoista" ja lukukerroista, mutta, sympaattista kyllä, oikeastaan pitäisi puhua hänen hyvin henkilökohtaisesta suhteestaan Kittyyn ja Leviniin fiktiivisinä ihmisinä (ja jonkinlaisen tekstuaalisen ystävyyden ja uteliaisuuden kohteina), ei suinkaan mistään tulkinnallisesta näkökulmasta Tolstoin tekstiin. Vuodet lukukertojen välillä saavat arvottamaan uusin perustein henkilöiden tekemiä valintoja ja niiden järkevyyttä. Varsinkin 18-vuotiaan Boothin Kittyyn kohdistuvassa huolessa (ja ärsyynnyksessä Levinin "vanhuudesta" ja muista pöhköyksistä) on jotakin kovin hellyyttävää ja kauniin juoruilevaa. Vuosien mittaan samana säilyy kuitenkin eläytyvän lukijan tapa kulkea henkilöhahmojen rinnalla: teini-ikäisestä aikuiseksi ja lopulta keski-iän ylittäneeksi mieheksi muuttuessaan Booth samastuu ensin 18-vuotiaaseen Kittyyn, sitten kolmikymppiseen Leviniin ja lopulta suhtautuu molempiin isällisen holhoavasti.
Se, että lukijat nostavat esiin erilaisia asioita eri lukukerroilla (ja arvottavat henkilöhahmoja uusin tavoin), ei tee muita näkökulmia vähemmän odotettaviksi tai vähemmän päteviksi. Boothkin on yhtä oikeassa ja tavallaan jopa samoilla linjoilla kaiken ikäisenä, mietin. Ehkä enemmän kuin varsinaisista tulkintaeroista, Boothin jälkisanahuomio kertoo lopulta tämän omasta muuttumisesta ajan myötä. Lukiessaan uudelleen lukija pääsee mittaamaan itseään suhteessa tekstiin, ja tätä Boothkin tekee muistellessaan.
Lopulta Boothin esimerkki lukutapojen muutoksista ei siis kerro paljoakaan tekstien tulkintojen välisistä eroista tai siitä, etteikö jonkinlaista hyvin väljää, neuvoteltavissa olevaa "me"-lukijuutta jollakin tasolla olisi olemassa ("me"-henki säilyy ainakin siinä määrin, missä pystymme ymmärtämään toisia näkökulmia). Sen sijaan se paljastaa Boothin henkilökohtaisen, iän myötä syntyneen muutoksen tavoissa suhtautua toisiin ihmisiin.
Samalla on totta, että tekstien tulkintamallit voivat muuttua radikaalistikin ajan kuluessa. Ja että usein nämä muutokset paljastuvat juuri suhteessa siihen, miten teosten henkilöhahmoja ja kertojia arvotetaan: riippuu paitsi lukijan omista kokemuksista myös sosiaalisesta tilanteesta millaisiin tekstuaalisiin signaaleihin lukijat tarttuvat, ja millaisina henkilöhahmot ja kertojat siten näyttäytyvät. Kirjallisuushistoriasta löytyy hyvin radikaalejakin esimerkkejä siitä, miten eri tavoin eri aikakausien yleisöt ovat ajatelleet tietyistä teoksista: esimerkkinä vaikkapa kirjallisuustieteilijä Vera Nünningin käsittelemä Oliver Goldsmithin The Vicar of Wakefield (1761), jonka kertojapäähenkilöä 1700-1800-luvun yleisö piti vallan hyveellisenä mutta 1900-luvun loppupuolen lukijat puolestaan mahdottoman epämiellyttävänä ja kaksinaismoralistisena hahmona, mikä johti siihen että tämän koko kertomusta alettiin pitää epäluotettavana - ja kirjailija Goldsmithiä puolestaan taitavana satiirikkona (Nünning 2004).
Itse muistelen ajatelleeni sekä 18- että 32-vuotiaana, että Anna Kareninan kokonaistragedian kannalta on kovin onnekasta, että (edes) Kitty ja Levin löytävät toisensa. Mutta katsotaan, miltä tilanne näyttää kuusikymppisenä. The Vicar of Wakefield kuuluu teoksiin, joista olen lukenut mutta joita en ole lukenut; kuuleman perusteella pappi vaikuttaa ikävältä. Mutta täytynee varmistaa joskus myös itse onko 2010-luvun lukija 1960-lukulaista (tai 1800-lukulaista) suopeampi vai kriittisempi entisaikojen papistoa kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti