Hantaï oli täysin ranskalaistunut (jopa maan omima) gestualisti, informalisti, jonka näyttelyistä suurin osa on pidetty Pariisissa
- uraa katsova retrospektiivikin ensimmäistä kertaa jo 70-luvulla. Saman aikakauden pop-ikoni Lichtensteinille taas Pompidoun näyttely on ensimmäinen Pariisin retro. Näyttelyn seinätekstit korostavat amerikkalaisen yhteyttä Pariisin suuriin modernisteihin: Matisseen, Picassoon, ja Hantaïn tekstit tietenkin yhtälailla. Samalla rinnakkaisnäyttelyissä rakentuu kaksi aivan eri maailmaa.
Hantaïn "Meun":eja 60-luvun lopulta: valkoiselle taustalle usein sinisiä, ei kuitenkaan vielä täysin monokromaattisia, "väripusseja".
Hantaïn mykistävien kankaiden jälkeen Lichtenstein on huumoria ja leikkiä: kuvia abstraktien ekspressionistien siveltimenvedoista; kuvia kuvitellusta ateljeestä (à la Matisse), jonka seinillä on teoksia, joita ei ole vielä tehty; kuvia sarjakuvien melodramaattisista naisista, joiden taustoihin on piilotettu viittauksia art nouveau'hon ja Hokusain aaltoihin. Viimeisessä huoneessa vielä "japanilaista" maisemaa, josta voi löytää myös Degas'n.
Hantaïn "Meun":eja 60-luvun lopulta: valkoiselle taustalle usein sinisiä, ei kuitenkaan vielä täysin monokromaattisia, "väripusseja".
Hantaïn "Tabula lila" (1982) - uran päätteeksi kehitetyllä pliage-metodilla taiteltu kangas ja immateriaalista väriä: violetti, joka näkyy vain tietyssä valaistuksessa. Seinäteksti kertoo, että Matissen Chapelle de Vence:stä löytyy sama ilmiö, jota myös Cezanne ja Goethe ovat käsitelleet kirjoituksissaan.
Hantaïn mykistävien kankaiden jälkeen Lichtenstein on huumoria ja leikkiä: kuvia abstraktien ekspressionistien siveltimenvedoista; kuvia kuvitellusta ateljeestä (à la Matisse), jonka seinillä on teoksia, joita ei ole vielä tehty; kuvia sarjakuvien melodramaattisista naisista, joiden taustoihin on piilotettu viittauksia art nouveau'hon ja Hokusain aaltoihin. Viimeisessä huoneessa vielä "japanilaista" maisemaa, josta voi löytää myös Degas'n.
"It is a way of crystallizing the style by exaggeration", Lichtenstein sanoo 60-luvun sarjakuvamaalauksistaan ja niiden viittauksista taidehistoriaan. Sama pätee kai näihin 90-luvun maisemiin, joissa on helppo nähdä myös vaikkapa ponttilistien metodi.
Näyttelytekstien mukaan L:n tapa lukea uudelleen avantgarde-liikkeiden tapoja esittää teki hänestä "ensimmäisen postmodernin taiteilijan". Se on paljon sanottu. Lichtenstein myös kääntyy katsomaan viereisissä saleissa olevaa Hantaïta ja tämän edustamaa eurooppalaisesta modernismista ammentavaa abstraktiota, joka on kuitenkin piilotettu myös Lichtensteinin teoksiin. Niin eri, ja kuitenkin sama. Jos pop-taide oli alun perin vastaliike (ja jatke) abstraktille ekspressionismille Yhdysvalloissa, Pompidoussa tämä kuvio saa jonkinlaisen uuden käänteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti