Voi ei, nämä ovat ihmisiä

Ron Mueckin näyttelyssä Fondation Cartierillä. Mueck tekee veistoksia, jotka ovat ihokarvoja myöten kuin todellisia ihmisiä, vain koko erottaa veistokset katsojista: yksi on aivan pieni, aito ihminen; toinen jättimäinen.

Välillä pelottavaa on aitous: jopa ostokset minikokoisen naisen kassissa ovat todellisia, vain kooltaan pienempiä. Välillä taas surrealismi: miksi mies istuu alasti veneessä? Mikä on tämä jättikokoinen uinuva naamio?

Mieleen tulee etäisesti Duane Hansonin näyttely Tennispalatsissa 2007, ihmisistä askareissaan, mutta sittenkään tässä ei ole kyse samasta. Hanson kuvasi amerikkalaista ihmistä "King of a Hill"-tyyppisesti karrikoituna. Mueckin liian pieni tai liian suuri ihminen on kuin hobitti tai jättiläinen, joka on oma kuvani ja jota kumarrun (tai kurkotan) tarkastelemaan. Suhde katsojaan on kiero: tässä on ihminen kaikessa ruumiillisuudessaan. Ja äkkiä myös minusta tulee hobitti (suhteessa jättiläiseen) tai jättiläinen (suhteessa mini-ihmiseen).

Pieni mies, joka kuin krusifiksi katoaa seinän turkoosiin mereen teoksessa "Drift", tuntuu todella etääntyvän. Todellisuusefekti ja "normaalin" skaalan rikkominen tekee Mueckin teoksista hätkähdyttäviä, lähes pelottavia; samoin aiheen valinta, jokaisessa teoksessa on yksityiskohta, joka vinksauttaa teoksen merkityksen.

Tunnelma kolmessa näyttelysalissa on hiljainen, harras. Ulkopuolella säätiön puisto, puistoa ympäröivä lasiseinä ja hiljaisena lyhentyvä kävijöiden jono Pariisin heinäkuun 37. asteen helteessä.

Muistiinpano: Kaksi eri maailmaa

Centre Pompidoun ylimmässä kerroksessa. Simon Hantaïn ja Roy Lichtensteinin näyttelyt.

Hantaï oli täysin ranskalaistunut (jopa maan omima) gestualisti, informalisti, jonka näyttelyistä suurin osa on pidetty Pariisissa

- uraa katsova retrospektiivikin ensimmäistä kertaa jo 70-luvulla. Saman aikakauden pop-ikoni Lichtensteinille taas Pompidoun näyttely on ensimmäinen Pariisin retro. Näyttelyn seinätekstit korostavat amerikkalaisen yhteyttä Pariisin suuriin modernisteihin: Matisseen, Picassoon, ja Hantaïn tekstit tietenkin yhtälailla. Samalla rinnakkaisnäyttelyissä rakentuu kaksi aivan eri maailmaa.



Hantaïn "Meun":eja 60-luvun lopulta: valkoiselle taustalle usein sinisiä, ei kuitenkaan vielä täysin monokromaattisia, "väripusseja".

Hantaïn "Tabula lila" (1982) - uran päätteeksi kehitetyllä pliage-metodilla taiteltu kangas ja immateriaalista väriä: violetti, joka näkyy vain tietyssä valaistuksessa. Seinäteksti kertoo, että Matissen Chapelle de Vence:stä löytyy sama ilmiö, jota myös Cezanne ja Goethe ovat käsitelleet kirjoituksissaan.   

Hantaïn mykistävien kankaiden jälkeen Lichtenstein on huumoria ja leikkiä: kuvia abstraktien ekspressionistien siveltimenvedoista; kuvia kuvitellusta ateljeestä (à la Matisse), jonka seinillä on teoksia, joita ei ole vielä tehty; kuvia sarjakuvien melodramaattisista naisista, joiden taustoihin on piilotettu viittauksia art nouveau'hon ja Hokusain aaltoihin. Viimeisessä huoneessa vielä "japanilaista" maisemaa, josta voi löytää myös Degas'n.

"It is a way of crystallizing the style by exaggeration", Lichtenstein sanoo 60-luvun sarjakuvamaalauksistaan ja niiden viittauksista taidehistoriaan. Sama pätee kai näihin 90-luvun maisemiin, joissa on helppo nähdä myös vaikkapa ponttilistien metodi. 

Näyttelytekstien mukaan L:n tapa lukea uudelleen avantgarde-liikkeiden tapoja esittää teki hänestä "ensimmäisen postmodernin taiteilijan". Se on paljon sanottu. Lichtenstein myös kääntyy katsomaan viereisissä saleissa olevaa Hantaïta ja tämän edustamaa eurooppalaisesta modernismista ammentavaa abstraktiota, joka on kuitenkin piilotettu myös Lichtensteinin teoksiin. Niin eri, ja kuitenkin sama. Jos pop-taide oli alun perin vastaliike (ja jatke) abstraktille ekspressionismille Yhdysvalloissa, Pompidoussa tämä kuvio saa jonkinlaisen uuden käänteen.

Fragmentteja Pariisista

Jo muutaman tunnin jälkeen Pariisissa alkaa hiipiä jonkinlainen onni, onnen tunne, nahan ja luiden läpi ytimiin. Ehkä se alkaa juostessa ympäri Square St. Lambertin puistikkoa: varjo, ruusut, nurmikko, Eiffel, suihkulähde, varjo, ruusut, nurmikko, Eiffel, suihkulähde...

Ruusut kasvavat täällä korkealle. Kerrottuja, ylös kipuavia, kimppuisia. Niin kaukana Suomen neuvoksenruusuista, joilla on rönsyilevä pensas ja viisi terälehteä. Tuoksussa Bon Marchén ruusunlehtihillon aromi, melkein parfuumi.

Notre-Dame. Onhan se kaunein kirkko maailmassa, ajattelin vaikkei pitänyt niille alueille mennäkään. Heinäkuisen illan Notre-Dame hohtaa valoa.

Perrier juhlii 150. vuottaan. Etiketin mukaan lukuisat taiteilijat ja toisinajattelijat ovat inspiroituneet kivennäisvedestä. Niin myös Andy Warhol, jonka teokset kuvittavat juhlavuoden pulloja. En tiedä mitä Warhol itse ajattelisi tästä käänteestä. Seuraavaksi "Campbell by Andy Warhol"?

Erilaisia kohtaamisia. Orangen puhelinmyyjä suhtautuu huvittuneesti monen vuoden jälkeen Pariisiin ilmestyneeseen muukalaiseen. Yhdysvaltain suurlähetystön lähellä apteekin myyjä ei halua puhua ranskaa. Fnacilla kirjamyyjä onnittelee: "Teillä ei ole juuri ollenkaan aksenttia" (ei pidä paikkaansa, harhaluulo johtuu silkasta vähäpuheisuudesta). Kirjakaupasta ostetun uunituoreen Kristeva-antologian esipuheessa samainen suhde ulkomaalaisiin toistuu. Aksentti merkitsee täällä paljon ja enemmän: "j'entends sa voix claire, un accent imperceptible venu d'ailleurs, la belle étrangère", Marie-Christine Navarro kirjoittaa vuodesta 1965 Pariisissa asuneesta Kristevasta.

Vuonna 2009 otin parhaan pariisinkuvani: mies kastelee Luxembourgin puistossa ruohikkoa keltaiseen sadeasuun pukeutuneena. Edelleen keltaiset ja vihreät puutarhurit, kadunlakaisijat luovat kaupungin.

Suihkuheijastukseni.

Kesäjournalisti iskee: 25 Helsingin lippakioskia

Kaupunginarkkitehti Gunnar Taucher (1886-1941) suunnitteli Helsinkiin uuden kioskityypin 1930-luvun lopulla. Lipallinen kioski oli tarkoitettu virvoitusjuomien ja karkkien myyntiin ja ne sijoitettiin tärkeille paikoille, ratikka- tai bussilinjojen päätepysäkeille ympäri kaupunkia. Taucherin käsialaa ovat Helsingissä myös Mäkelänkatu 37-43:n keltainen talorivistö vuosilta 1925-26, Kampin Kansakoulukatu 3:n ammattikoulu vuodelta 1931, Aleksis Kiven koulu Kalliossa vuodelta 1934 sekä Helsingin vanha tyyppikioski, funkkiksen ja uusklassismin rajoilla liikkuva "lankarullakioski" vuodelta 1928. Rakennettiin urbaania Helsinkiä. 30-luvun lopun ensimmäisiä lippakioskeja ei Helsingissä kuitenkaan ilmeisesti ole jäljellä, nykyiset on rakennettu 1940-50-luvulla.

Ajattelin aikaisemmin, että Helsingin kiinnostavin kioskimalli olisi funkkista edustava lankarullakioski. Tämän tutkimusmatkan jälkeen ykkössuosikin paikan otti kuitenkin sympaattinen lippakioskien prototyyppi, kaarevaikkunainen lippakioski, joita on Helsingissä nyt jäljellä kolme: Mika Waltarin aukiolla Etu-Töölössä, Kaisaniemen puistossa sekä Otto-Iivari Meurmanin puistossa Käpylässä. Lankarullakioskeja on tällä hetkellä neljä: Espan molemmat kioskit, Kasarmitorin kioski sekä yllättäen myös Ruskeasuon kioski.

Anne Mäkinen on kirjoittanut artikkelissaan "Puistojen koristus ja katutilan kaunistus - Helsingin kioskien historiaa" näin:

Uusi tyyppikioski oli suurempi kuin edeltäjänsä ja sen varusteisiin kuuluivat sähkö, vesijohto, viemäri ja boileri veden lämmitykseen. Arkkitehti oli miettinyt laitteille ja tavaroille omat paikkansa ja miten ne olivat helposti saatavilla. Kioski oli ensimmäisen kerran suunniteltu myös työtilaksi. Seuraavassa lippakioskityypissä etuseinä oli muutettu suoraksi. Näitä kaupunginarkkitehti Hilding Ekelundin allekirjoittamien piirustusten mukaisia kioskeja rakennettiin useita kappaleita 1940- ja 1950-luvulla.

Näissä kioskeissa eletään ja tehdään kauppaa edelleen. Ensimmäisiä Taucherin kaarevaikkunaisia kioskeja on jäljellä kolme kappaletta (Mika Waltarin aukion/Eliten, Käpylän Otto-Iivari Meurmanin puiston ja Kaisaniemen puiston kioskit), Hietalahden torilla on erikoinen soikea lippakioski ja muut 17 lippakioskia ovat Taucheria kaupunginarkkitehtina seuranneen Ekelundin (1893-1984, Taidehalli, Olympiakylä, Velodrom) vähän muuttamaa, suoraikkunaista kioskimallia. Uusittu kioski ei ole aivan yhtä omaperäinen kuin Taucherin originaali mutta käytössä yhtä toimiva. Parhaaksi kioskiksi osoittautuva Käpylän lippakioski edustaa kuitenkin Taucherin alkuperäistä kaarevaikkunaista mallia.

Hesarin artikkelin mukaan (5.7.2013) vapaita kioskeja olisi voinut vuokrata tälle kesälle käyttöön vielä 12.7. saakka. Nyt näyttää siltä, että neljässätoista Helsingin kioskissa on toimintaa, neljä jäi vapaaksi ja seitsemän on syystä tai toisesta poissa käytössä tai kiinni. 

1. Mika Waltarin aukion eli Eliten aukion kioski (Runeberginkadun, Oksasenkadun ja Apollonkadun risteyksessä Etu-Töölössä)

Kaarevaikkunainen lippakioski kokeilee tänä kesänä uudenlaista konseptia: kioskista saa kahvia, jäätelöä sekä kahvileipää, mutta myös erilaisia salmiakkeja. Testiryhmä piti vanhanmallisesta karkkikauppa/kahvilasta, josta voi ostaa muutamalla pennillä yhtä ja muutamalla toista makeislajiketta. Kioskin takana Mika Waltarin veistoksen edustalla on varjoisia tuoleja ja penkkejä asiakkaita varten, kaiuttimista soi vanha iskelmä.

2. Kauppakorkeakoulujen kioski (Runeberginkadun ja Arkadiankadun risteyksessä Etu-Töölössä)

Kauppakorkeoiden kioski lähempää

Kauppakorkeakoulujen kioski on ollut hyvässä ja tyylikkäässä käytössä pitkään. Temppeliaukion kirkon turistit voivat ostaa kahvia, leivonnaisia ja jäätelöä, ohikulkija voi napata kahvin mukaansa. Takana on viihtyisiä penkkejä, joilla istuskella. Kioski on hyvä esimerkki Ekelundin 40-lukulaistamasta kioskimallista: 30-luvun pyöreä etuseinä on vaihtunut tasaiseen ja luukkujen takaa avautuu neliömäinen ikkunaerkkeri.

3. Kansallismuseon eli Manalan kioski Museokadun taksitolpalla Etu-Töölössä

Manalan edustan kioski seisoo taksitolpan kupeessa luukut kiinni. Taustalla olevalla Jaskan grillillä on iltaisin kuhinaa, mutta lippakioskia ei ole saatu kunnolla toimintaan, joskin viime kesänä sieltä ehkä sai iltapäivälehden ja kahvia.

4. Nordenskiöldinkadun eli Topeliuksenkadun kioski Taka-Töölössä (liikenneympyrässä teiden risteyksessä)

Tällä kioskilla oli viime tai toissakesänä juhlat, mutta muuta toimintaa ei ole sen jälkeen näkynyt. Sijainti liikenneympyrän keskellä on hankala. Toisaalta sopivalla suunnittelulla se saattaisi kutsua ihmisiä luokseen. Liikenneympyrän reunoilla on paljonkin takatöölöläistä elämää: Vastarannan kiiski, Makuuni, intialaisia ravintoloita sekä Korjaamo muutaman korttelin päässä.

5. Laajalahden puistikon eli Munkkiniemen puistotien kioski (puistotien päädyssä nelosen ratikkapysäkin vieressä)

Munkkiniemen kioski on oma suosikkini monen vuoden takaa. Siinä voi pysähtyä matkalla Tarvaspäähän tai Munkan rannalle mennessä ja se on myös munkkiniemeläisten suosiossa.

6. Ruskeasuon kioski (Tenholantien ja Mannerheimintien risteyksessä)

Ruskeasuon kioski on hankalassa paikassa Ruskeasuon Teboilin kupeessa. Se olisi vapaana vuokrattavaksi mutta ongelmia on kaksi: Taucherin 1928 suunnittelemassa funkkiskioskissa ei ole samanlaisia tiloja kuin seuraavan vuosikymmenen lippakioskeissa. Lisäksi Teboilin risteys ei ole ihanteellisin sijainti. Viereisissä kortteleissa on lähinnä toimistoja, ja Ruskeasuon asukkaita voi olla hankala houkutella Teboilin nurkalle aikaa viettämään.

7. Maunulassa, Suursuon ostoskeskuksen kioskin paikka, nyt tilalle rakentuu uusi massiivinen S-market

Paikallisilta kyselemällä löytyy oikea sijainti: "R-Kioski on tuossa vieressä. Ai lippakioski? Se otettiin pois." Suursuon vanhaa ostoskeskusta vastapäätä rakentuu nyt uusi S-market. Kuva on S-marketin (ja entisen lippakioskin) takapuolelta, näkyvissä vielä vanha kaupparakennus. Ainakin Googlen streetview on kuitenkin tallentanut lippakioskin kartalleen.

8. Lapinlahden puistikon kioski (mm. Eerikinkadun ja Albertinkadun muodostamassa risteyksessä Kampissa)

Lapinlahden puistikon kioski vaikuttaa olevan poissa käytöstä. Sitä ei ole maalattukaan aikoihin, vaalea keltainen poikkeaa valtaosasta muita lippakioskeja.

9. Hietalahdentorin kioski (torin kupeessa, ravintola Salven edessä liikenneympyrässä)

Ingman on pystyttänyt oman jäätelökioskinsa Hietalahdentorin kioskin kupeeseen: sähkö tulee lippakioskista mutta muuten kioskia ei käytetä, mikä on sääli etenkin koska Hietalahden kioski on poikkeus lippakioskien joukossa. Muiden kioskien tavoin siinä on keltainen puuverhoilu, mutta kioski muistuttaa myös Taucherin varhaisempaa lankarullakioskia - se on muodoltaan soikea. Hietalahden kioski olisi myös ollut vapaa vuokrattavaksi tänä kesänä.

10. Eiran puistikon kioski Tehtaankadulla Eirassa (Mikael Agricolan kirkon vieressä)

Kioski ja Tehtaankatu

Eiranpuistikon kioski on perinteisessä käytössä jäätelökioskina. Lippakioskilla myydään Valiojäätelöä.

11. Ravintola Sea Horsen kioski Vuorimiehenpuistikossa Eirassa

Sea Horse on laajentanut terassinsa Vuorimiehenpuistikon aukiolle, lippakioski toimii baaritiskinä.

12. Johanneksen kioski Johanneksen kirkon edustalla, Design-museota vastapäätä Eirassa

Johanneksen kirkon kioski vaikuttaa toiminnassa olevalta mutta retkipäivänä sen luukut olivat kiinni.

13. Kasarmitori ja kioski

Kasarmitorin kioski läheltä

Kasarmitorin kioski on yksi neljästä Taucherin lankarullakioskista, se on toiminnassa kahvilana.

14. Pohjoisen Esplanadin Kauppatorin puolen kioski

Valiojäätelö on ottanut käyttöönsä Pohjoisen Esplanadin ja Fabianinkadun kulmassa sijaitsevan lankarullakioskin.

15. Pohjoisen Esplanadin Svenska Teaternin puolen kioski

Espan toinen lankarullakioski Mikonkadun ja Pohjoisen Esplanadin kulmassa on kahvilakäytössä. Sieltä saa myös Mövenpick-jäätelöä.

16. Katajanokan kioski (Puistossa Uspenskin katedraalin takana)

Katajanokan kioski on upealla mutta syrjäisellä paikalla Uspenskin katedralin takana. Ruskeasuon ja Hietalahden tavoin se jäi tänä kesänä vapaaksi. Takana oleva aurinkoinen puisto olisi mahdollisuuksia täynnä.

17. Kaisaniemen puiston kioski

Kaisaniemen puiston kioski on yksi kolmesta kaarevaikkunaisesta (Eliten ja Käpylän lisäksi). Perinteinen kioski, josta saa kahvia, jäätelöä, virvoitusjuomia ja karkkia.

18. Liisanpuistikon kioski Liisankadun rannanpuoleisessa päässä Kruunuhaassa

Liisankadun kioski on aito kasarikioski: ikkunan yllä on vanhoja Valion ja Coca Colan mainoksia, tarjolla kahvia, jäätelöä, virvoitusjuomia sekä iltapäivälehdet - ei mitään käsintehtyjä italialaisia jäätelöitä taikka mummon keramiikka-astioita, vaan  kunnon perinteisiä myyntiartikkeleita. Vain hodarit taitavat puuttua.

19. Pitkänsillan kioski Kaisaniemen puiston edustalla

Pitkänsillan kioski on vapaa, mutta todella hankalalla paikalla vilkkaasti liikennöidyn tien kupeessa.

20. Karhupuiston kioski Kalliossa

Karhupuiston kioski läheltä

Karhupuiston kioski on Helsingin toiseksi upein lippakioski. Lgbt-kioski tarjoaa erilaisia virvoitusjuomia, jäätelöä, cacahouetteja, t-paitoja, vaikka mitä. Karhupuistossa on ihana viettää aikaa ja kalliolaiset ovat ottaneet paikan omakseen.

21. Helsinginkadun kioski (Hesarin ja Fleminginkadun risteyksessä Kalliossa)

Hesarin kioskista on olemassa kuvia avonaisena Pussikaljaelokuvan kohtauksista, mutta todellisuudessa se taitaa olla poissa käytöstä.

22. Paavalin kioski Paavalin kirkon edustalla Vallilassa

Paavalin kirkon kioski on poissa käytöstä. Tila muistuttaa paljon Katajanokan kioskin miljöötä ja takana olevaan puistoon voisi saada mukavia paikkoja asiakkaille.

23. Arabian kioski Intiankadun päässä

Arabian kioski on tänä vuonna koruton ja perinteinen: kahvia, jäätelötötteröitä ja -puikkoja.

24. Käpylänaukion kioski Mäkelärinteentien päädyssä (Tuusulanväylän alussa)

Käpylänaukion kioski Tuusulanväylän alussa on Ruskeasuon tavoin ikävästi bensa-aseman kupeessa ja kuten Pitkäsilta, vilkkaasti liikennöidyn tien varressa. Bussipysäkillä nainen ihmettelee, mikä kioskissa kiinnostaa ja neuvoo heti siirtymään kohti Käpylän keskustan kioskia: "Se on auki ja sitä pitävät aivan loistavat nuoret miehet. Menkää ehdottomasti sinne kahville, ihana paikka!"

25. Otto-Iivari Meurmanin puiston kioski Käpylän keskustassa

Käpylän kioski läheltä

Käpylän kioski takaa, Otto-Iivari Meurmanin puisto on asiakkaita varten

Helsingin lippa- ja lankarullakioskeista paras on ehdottomasti Otto-Iivari Meurmanin puistossa Käpylässä sijaitseva kioski. Se on kaunis kaarevaikkunainen kioski, joka sijaitsee ison puiston laidalla. Käsintehty jäätelö on taivaallista, erikoiskahvit samaten. Asiakkaat voivat loikoilla vilteillä nurmikolla, juoda pullakahvit terassituoleilla taikka keinua riippumatossa kuuntelemassa Laila Kinnusta.

Helsingin lippakioskit tuntuvat jakaantuvan kolmeen-neljään eri ryhmään. Ensin on perinteiset kioskit, kuten Kaisaniemi tai Liisanpuistikko Kruunuhaassa, joista saa kahvia, karkkia, jäätelöä. Sitten ovat jäätelökioskeina toimivat kioskit kuten Eiranpuistikko tai Espan ensimmäinen lankarullakioski. Kolmantena ovat kahvilakioskit, kuten Kasarmitorin kioski tai Espan toinen lankarulla. Ja sitten ovat vielä kahvilakioskit, joissa järjestetään erilaisia tapahtumia ja jotka ovat muuttuneet kaupunginosiensa eräänlaisiksi yhteisiksi olohuoneiksi. Kaikilla on oma paikkansa kaupunkikuvassa, mutta erityisesti viimeistä lajia olisi mukava saada tyhjinä oleviin kioskeihin esimerkiksi Katanokalle, Paavalin kirkolle taikka Kansallismuseon puistikkoon Etu-Töölöön.

Lankarullakioskit
Kasarmitorin kioski
Kaksi Pohjoisen Esplanadin kioskia
Ruskeasuon kioski

Kaarevaikkunaiset lippakioskit
Mika Waltarin aukio / Elite Etu-Töölössä
Kaisaniemen puisto
Otto-Iivari Meurmanin puisto Käpylässä

Soikea lippakioski
Hietalahden tori

Suoraseinäiset lippakioskit
Nordenskiöldin/Topeliuksenkadun liikenneympyrä Taka-Töölössä
Kansallismuseon puisto
Kauppakorkeakoulut
Lapinlahden puistikko
Eiran puistikko
Vuorimiehen puistikko
Johanneksen kirkko
Katajanokka
Liisan puistikko
Pitkäsilta
Karhupuisto
Helsinginkatu
Paavalin kirkko
Arabia
Käpylä
Maunula/Suursuon ostoskeskus (poistettu)
Laajalahden aukio Munkkiniemen puistotiellä

Lippakioskikartta

View Lippakioskikartta in a larger map

Eräänlaisia tulkintoja. 2 elokuvaa

Näin alkukesästä Michael Haneken Amourin ja Baz Luhrmanin Great Gatsbyn ja ajattelin että näillä ohjaajilla ei ole kyllä mitään tekemistä toistensa kanssa. Molemmissa on jotakin hyvin erikoista ja omaleimaista, mutta ensimmäinen tekee elokuvia jotka ahdistavat vuosia katsomisen jälkeen ja jälkimmäinen puolestaan visuaalisesti sädehtiviä tulkintoja klassikkoaiheista. Molempien jälkeen jäi vaivaamaan kysymys tulkinnasta.

Haneken Amourin kuvaama vanhuus, vanheneminen, sairastuminen, liikuntakyvyn menettäminen, vähittäinen elämän merkityksen katoaminen alkaa kaihertaa mieltä vasta jälkikäteen. Ennen tätä, heti katsomisen jälkeen, pysäyttää kuoleman rajuus. Miksei mies anna naiselle vaikka yliannosta morfiinia? Kaikki tapahtuu hetkessä, tietenkin. Ensin mies ajaa partaa, havahtuu naisen kivunhuutoihin makuuhuoneessa, saapuu auttamaan. Ja sitten, tekee päätöksen sekunnin sisällä. Katsoja on odottanut tätä hetkeä. Vaimo vannotti jo alussa ettei koskaan enää palaa sairaalaan. Mutta silti päätös on äkillinen ja raju. Sen jälkeen kaikki on mahdottoman arvailun varassa. Mitä mies tekee? Alussa on nähty, että nainen makaa sängyllä kukkien koristamana. DVD:n voi kelata alkuun ja varmistaa: ruumis on ollut huoneessa jo pitkään. Teippien tarkoitus on pitää haju poissa. Mies on lähtenyt, mutta minne hän voisi enää mennä? Hän ei kuole, mutta katoaa naisen kuoleman myötä.

Myös Great Gatsby päättyy kuolemaan - ja lähtöön. Gatsby makaa arkussa ja Daisy on lähtenyt. Luhrmanin tulkinta Fitzgeraldin romaanista on kuitenkin niin erilainen kuin mihin teos tuntuu tarjoavan ainesta, että elokuvista lähtiessä on hämmentynyt olo. Pitäisi päästä kelaamaan taaksepäin ja tarkistamaan kohtaus kerrallaan. Tuntuu, että henkilöt ovat "toisenlaisia" kuin kirjassa: Gatsby vielä rakastuneempi, vielä enemmän illuusionsa lumoissa, jopa naurettava. Daisy taas vielä enemmän oman elämänsä lumoissa, lopussa jopa julman itsekäs. Ja Tom puolestaan kaikkea paljon vähemmän: vähemmän urheilutähti, vähemmän ajattelematon, vähemmän kiero.

***

Ennen Haneken elokuvan katsomista tiesin siitä jotakin lehdistä ja netin arvioista. Lopun vaivaamana ja sen värittäessä elokuvan uudelleen palaan nyt katsomaan mm. mitä vanhan pariskunnan tyttärestä sanottiin. Oliko hän toisten mielestä jotenkin kylmä? Itse en ajatellut niin. Muusikkoperheen tytär kiertää maailmaa orkesterin kanssa ja puhuu kyllä halvaantuneena makaavalle äidille sijoittamisesta. Samalla tytär haluaisi tehdä jotakin. Vanhemmat puolestaan eivät halua häntä edes käymään. Nainen ei halua, että kukaan näkee häntä puhe- ja liikuntakykynsä menettäneenä. Niin kuin mies sanoo, se on nöyryyttävää sekä vaimolle että miehelle itselleen. Haneken elokuva on lopulta elokuva ylpeydestä enemmän kuin rakkaudesta. Ja rakkaudesta siinä, missä se hyväksyy ylpeyden. Tämä kaikki pakottaa ajattelemaan tilanteen uudelleen. Pariskunnasta ja heidän tyttärestään, heidän tavoistaan toimia, on paljon sanottavaa vaikka itse elokuvassa ei tapahdu paljon. Ensin loppu nyrjäyttää jotakin ja sitten niin alkaa tehdä itse aihe.

Luhrmanin elokuva puolestaan käskee lukemaan Fitzgeraldin kirjaa. Jokin elokuvassa on pielessä. Ei vain 3D:nä näytetyt visuaalisesti räjähtelevät juhlat ja nykyartistien kavalkadi (joiden kappaleista on sovitettu 20-luvun jazzia) (molemmat ovat Luhrmanin omintakeisuutta ja elokuvan erikoisuutta). Kirjassa kertoja jakaa tarinansa, koska Gatsby on hienoin hänen tapaamansa ihminen: avosydäminen, nöyrä ja ylpeä yhtä aikaa. Rakastunut. Lopussa kertoja tekee kaikkensa, jotta Gatsbyn hautajaiset olisivat tämän arvoiset. Ainakin Gatsbyn isä saapuu paikalle ja jo kertojan tapa puhua antaa tarinalle mielekkään päätöksen siitä huolimatta että Gatsby oli ihminen, joka käytti elämänsä ajamalla takaa jotakin mikä ei voinut olla todellista. Elokuvassa Gatsby jää yksin, hänen projektinsa esitetään mielettömäksi ja kertoja päätyy mielisairaalaan. Ikään kuin kaikki kesän aikana tapahtunut katoaisi olemattomiin syksyn ja talven myötä. Ehkä ratkaisu omiini ja Luhrmanin tulkinnan eroihin löytyy toisista elokuvaversioista. Niistä, joissa kesän kuumuus on vielä läpitunkevampi ja juuri sen aiheuttama hulluus jää muodostamaan yhteyksiä tapahtumiin ja niiden epätodelliseen luontoon.

Viimeksi luettuja - fragmentti

Kirjoja keväästä 2012 kesään 2013;

Ryszard Kapuscinski: Ebenpuu (1998)

Katri Lipson: Kosmonautti (2008)

Salma Rushdie: Vimma (2001)

Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho (2009)

Markus Nummi: Karkkipäivä (2011)

Paul Auster: Collected Poems (2004)

William S. Burroughs: Hämy (1951)

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-1877)

Colette: Chéri (1920)

Aino Kallas: Reigin pappi (1926)

Timo K. Mukka: Sankarihymni (1965)

Doksiadis & Papadimintrion: Logicomix (2010)

Don DeLillo: Americana (1971)

Edna G. Bay: Asen, Ancestors and Vodun (2008)

Eino Leino: Alla kasvon kaikkivallan (1917)

Amélie Nothomb: Une forme de vie (2010)

Juha Mannerkorpi: Sudenkorento (1970)

Octavio Paz: Ruhtinas ja narri (1988)

Muistiinpano: nähtyjä asioita II

Tätä kevättä on määrittänyt ennen näkemätön kiire, pitkä talvi (laitoin talvitakit säilöön kaksi päivää ennen vappua), yllättäen tullut aurinkoinen kevät helatorstaista alkaen ja helteet toukokuun lopusta eiliseen, jolloin sade taas alkoi.

Viime sunnuntaina loppui Lahden AMK:n taideinstituutin neljännen vuosikurssin opiskelijoiden opinnäytetyönäyttely Piste Kaapelitehtaalla. Montaa vastaavaa ei ehkä ole enää jäljellä, sillä kuvataiteeseen otettiin viimeiset opiskelijat viime vuonna. Näyttelystä jäivät mieleen Risto Lehtisen valtavat akryyli/tempera/öljymaalaukset, jotka olivat kuin tummia lampia sekä Anu Haapasen utuisat, violetinturkoosit öljymaalaukset.

Viikonloppuisen galleriakierroksen toisena kohteena oli Korjaamon Gallerian näyttely Sensibility: Santeri Tuorin tuttuja metsänkuvia, Sandra Kantasen hämyisiä maisemia, Markus Henttosen urbaania tilaa, Tiina Itkosen etelää ja Riitta Päiväläisen aivan ihmeellisiä, maisemaan maastoutuneita vaatekappaleita.

Ihmeellinen oli myös Susanne Gottbergin näyttely uudella Forsblomilla (kauankohan muutosta on?). Luulen nähneeni Gottbergin puupinnoille maalattuja läpikuultavia, puunsyyt esiin jättäviä teoksia joskus Esplanadilla, mutta nyt uutta oli se, että monella teoksella oli minimalismistaan huolimatta tunnistettava intertekstinsä. Kuvattuina oli taidehistorian klassikkomaalauksista poimittuja tiloja, joista on poistettu kaikki muu paitsi pieni yksityiskohta: kankaan laskos, päähine, pöytä. Esimerkiksi "Folded White" -teos (2012, öljy ja värikynä puulle) kuvaa Da Vincin viimeisen ehtoollisen pöytäliinaa - ja omaa materiaaliaan eli puuta.

Helsinki Contemporary -galleriassa oli puolestaan Ville Anderssonin, Saara Ekströmin, Liisa Lounilan, Jukka Rusasen ja Maiju Salmenkiven teoksia sekä Anssi Kasitonnin puolikas auto. Kehittelen mielessäni ajatusta, jossa Maiju Salmenkivellä, Tiina Mielosella sekä eräällä muutama vuosi sitten Kiasman Carnegie Art Award -näyttelyssä esiintyneellä taiteilijalla on jonkinlainen yhteinen tarina, mutta ilman kolmatta palaa (ja Carnegien sivujen ollessa vasta rakenteilla) tämä palapeli ei täydenny. Sen sijaan Jukka Rusasen upeat, pohjustamattomalle kankaalle maalatut ja kukka-asetelmiksi paljastuvat väripinnat alkavat nyt viikon jälkeen muistuttaa Heikki Marilan kukista, joita oli esillä vuosi sitten Tukholmassa Kuninkaallisella taideakatemialla, molemmissa on jotain hallitsematonta, vaikkakin Rusanen on vieno ja jopa hillitty siinä missä Marila puolestaan ennemminkin groteski.

Ääniä ja liikkeitä tilassa

Spaceparticles #5 from Liisa Pentti on Vimeo.

Toissa lauantaina käytiin katsomassa tämä: Liisa Pentti + Co:n Spaceparticles #5, Terry Rileyn teokseen In C.

Näin aiemmin keväällä videon, jossa 32 vähän heiluvalle alustalle asetettua metronomia vähitellen synkronoituu samaan rytmiin alustan liikkeen ansiosta. Metronomien sekasortoa ja hiljakseen rakentuvaa marssiääntä katsoo hypnotisoituneena. Vertausta Pentin esitykseen ei malta olla tekemättä tämän saman hypnoottisuuden vuoksi.

"Tilapartikkeleissa" (vai "tila-avaruuspartikkeleissa"?) - jotka ovat tanssijoita joista kukin edustaa Rileyn teoksen yhtä instrumenttia tai rytmiä - oli vielä vahvempi vangitseva voima. Tila ja musiikki ohjaavat seuraamaan aina yhtä tanssijaa ja yhtä ääntä, ja taustan muodostavat muut liikkeet ja muut äänet. Kohosteiseksi kulloinkin nouseva liike kertoo jotakin äänestä ja rytmistä, ja päin vastoin.

Toukokuun lopun ja kesäkuun alun Helsingin yllättävissä helteissä Suomenlinnan Galleria Augustan tila on kaunis, kirkas ja viileä. Rileyn teos kestää 63 minuuttia, samoin Spaceparticles. Tunnin teos on yhtä aikaa yllättävän kevyt katsoa ja samalla raskas; katsojien ruumiinlämpö laskee ja laskee kivisessä tilassa, tanssijat puolestaan muuttuvat lämpimimmiksi ja lämpimimmiksi. Tilan avoimuus, katsojien läsnäolo tilassa, ehkä tuottaa tunteen, että myös itse pitäisi liikkua - tai että on ikään kuin läsnä ja ulkopuolella yhtä aikaa.

Muistiinpano: nähtyjä asioita

"Näitten rantojen autius on ankara ja ahdistaa mielen, eikä yksinäisempää alaa liene monta Vironmaalla eikä Svean valtakunnassa, ja yhtä hyvin olisi minut taidettu lähettää exiliumiin elikkä maanpakoon Suomen elikkä Ruotsin Lappiin."

Aino Kallaksen Reigin pappi on niitä romaaneita, joiden loppua on vaikea muistaa. Mitä tapahtuu papin vaimolle, kun tämä on ollut noituudesta eli aviorikoksesta syytettynä Tallinnassa? Tarinan alku on toistuvissa katastrofeissa, rantojen autiudessa ja loputtomassa talvessa. Pappi oppii elämään syrjäisessä Reigin kylässä, mutta lapsensa ja omaisuutensa menettäneen Catharinan on pakko päästä pois. Oikeuden istunnossa todistajat näkevät ennemmin lemmenjuomia ja variksina karkaavia rakastavaisia kuin rakkautta ja halua aloittaa alusta. Pappi taitaa antaa anteeksi ja elää vanhaksi Reigissä hylkeiden keskellä. Catharina ja Jonas varmaankin teloitetaan. Sataa lunta ja mennään hevosvaunuilla. Jossakin kohtaa jäät alkavat sulaa.

Toinen teos, josta jäävät mieleen lumiset maisemat ja matkat: Anna Kareninina. Uusi elokuva perustuu niin vahvasti matkakuviin, että alkaa jo epäilyttää. Joko romaanissa ollaan koko ajan junassa, tai sitten teos leimaa lukijaansa matkan tunnun.

Tämä talvi on ollut valottomin pitkään aikaan. Nyt on maaliskuu ja aurinko palannut, mutta moneen kuukauteen sen poissaoloa ei edes huomannut. Vain kyky nähdä asioita kuihtui. Ulkotilat oli tarkoitettu siirtymiseen paikasta toiseen.

Jotain näkyi kuitenkin. Kaapelitehtaan kuvanveistäjien teosvälitystilaisuudessa oli helmi-maaliskuun taitteessa:

• jalkoja, jotka sukeltavat jalustaan; 
• kukkia, jotka avautuvat hiekan painosta; 
• puita, joissa roikkuu valkoisia palasia; 
• groteskeja hahmoja; 
• sulaneita astioita; 
• elegantteja rintakuvia; 
• melkein-käyttöesineitä ja 
• vihreitä ja oransseja grafiikoita.