perjantai 27. huhtikuuta 2007

Muistiinpano: Paul Auster ja muuttuvat ruumiit

It was one of those sublimely exhilarating moments of my life. I was half a step in front of the real, an inch or two beyond the confines of my own body, and when the thing happened just as I thought it would, I felt as if my skin had become transparent. I wasn't occupying space anymore so much as melting into it. What was around me was also inside me, and I had only to look into myself in order to see the world. (Auster, Book of Illusions 108.)

Auster kirjoittaa (tahallaan) "väärin" lausuessaan "I". Ei tuolla ruumiista ulos astuttaessa enää ole mitään "minää", rajaa minän ja toisen välillä. On vain universumi, aika-ennen, kaaos. Kaiken merkityksen katoaminen, dissoluutio.

Ja kaikki merkitys samalla. Puhtaanpana kuin koskaan. Kivuttomana.

Elizabeth Groszin mukaan: The stability of the unified body image, even in so-called normal subject, is always precarious. It cannot be simply taken for granted as an accomplished fact, for it must be continually renewed, not through the subject's conscious efforts but through its ability to conceive of itself as a subject and to separate itself from its object and others to be able to undertake willful action. The dissolution or disintegrationof the unified body schema risks throwing the subject into the preimaginary real, the domain inhabitet by the psychotic. In such a state, the sense of autonomy and agency that accompanies the imaginary and the symbolic orders is lost, being replaced by fantasies of being externally controlled, which are images of fragmentation, and being haunted by part objects derived from earlier, more primitive experiences. (Elizabeth Grosz Volatile Bodies, 44.)

Austerin kirjallisuudentutkija on luopunut merkitysten etsinnästä, tai ainakin hän on matkalla etsimässä tilaa, jossa pakkoa merkitykseen ei enää olisi, jossa millään ei enää olisi mitään väliä. Psykoanalyyttisesti tällöin puhutaan kuitenkin psyykkisen tilan kuolemasta, psykoosista.

The world was full of holes, tiny apertures of meaninglessness, microscopic rifts that the mind could walk through, and once you were on the other side of one of those holes, you were free of yourself, free of your life, free of your death, free of everything that belonged to you. (Auster, Book of Illusions 109)

Book of Illusionin henkilöhahmoja yhdistää se, että he ovat kuitenkin, kärsimyksestään huolimatta, kykenemättömiä itsemurhaan, minkä seurauksena he tyytyvät erilaisten psykoottisten kokemusten ja ruumis-egon kidutuksen (alkoholi, prostituutio) tuottamaan olemattomuuden kokemukseen. Ollaan jossakin nautinnon ja kuoleman rajamaastossa.

Paradoksaalista kyllä, sattuma kuitenkin ottaa teoksessa lopulta maailmanjärjestyksen paikan ja psyykkisille ja fyysisille äärirajoille hakeutuminen tuo minuuden takaisin, koeteltuna mutta eheämpänä.

Toisaalta sattumakaan ei tulisi huomatuksi ilman kaiken järjestävää kirjoittamisen (kertomisen) aktia. Aktia, joka on yhtä aikaa psyykkinen ja fyysinen. Joka järjestää uudelleen affektit, palauttaa, kommunikoi, avaa maailmalle, vaikkei kertoja sitä itse tahtoisikaan.

Groszin mukaan: Bodies have all the explanatory powes of minds, ja tämä mielessä voisi lähteä jäljittämään myös Austerin romaanin tarinaa. Ei vain sen takia, että kaikki saa alkunsa ruumiista.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen merkintä. Tuli muutamia ajatuksia mm. Blanchot:sta ja lukemisen aktista, koska siinäkin minuuden rajat jotenkin haipuvat. Siihen liittyen tämä:
"När en läsare går in i en skönlitterär bok anser jag att han eller hon träder in i ett område utan gränser; läsaren kan aldrig vara helt säker på i vilken utsträckning det är sin egen fantasi hon följer och när hon börjar följa författarens fantasi."
Lygia Bojunga: Landskap (2004)
Lisäksi mieltäni on askarruttanut ajatus mentaalisten prosessien suhteesta fyysisiin prosesseihin. Jos sanotaan, että ruumis on kaiken alku se jotenkin aktivoi seuraavan ajatuksen: jos kaikki suhteet materiaalisessa todellisuudessa ovat viime kädessä kausaalisia on intentionaalisuus siksi parhaimmillaankin vain näennäinen ilmiö. (ks. Heinämaa Ele, tyyli, sukupuoli s.116)
Tästä ajatuksestahan seuraa sellainen asia kuin kohtalo. ? !
Olipas sekavaa...
Terveisiä siis pariisiin, voimia ja aurinkoa sisko!
-Lg

Anna O. kirjoitti...

Tosiaan, Blanchot, Blanchot :) ja sama koskee myös kirjoittamisen aktia.

Itse asiassa Blanchot'lla minuuden katoamiseen liittyy juuri myös materiaalisuuden muuttuminen, tai sen ylivalta:

Kirjallisuuden kielen etsiessä nimeämistä edeltävää hetkeä kielen materiaalinen tulee esiin (sanoista tulee eräänlaisia olioita, luontoa), kaikki fyysinen on etusijalla, ja tästä seuraa lumoutumisen kokemus joka rikkoo subjektin rajat. Samantyyppinen tilanne siis.

Tuosta Bojungasta tuli muuten myös mieleen subjektiuden rakentuminen: toisten ihmisten (ruumiiden, ajatusten) inkorporointi tai introjektio omaan itseen. No man's an island... Eikä kirjallisuuden lukeminen ole sitten kuitenkaan kovin yksinäistä puuhaa...

Vielä:
Fenomenologiahan muuten nimenomaan kiistää kausaalisuhteet ja korostaa sitä, että kaikki suhteet ovat kuin ovatkin eräänlaisia merkityssuhteita; mitään (esim. sukupuolta) ei voida palauttaa puhtaasti biologiaan, puhtaasti psyykeeseen tai puhtaasti ympäristöön vaan kyse on monimutkaisesta kokonaisuudesta. Tällä päästään kätevästi eroon kohtalonomaisuudesta.

Mutta tuon mainitsemasi mekanistisen teorian lisäksi sosiaalikonstruktivisminhan voisi nähdä myös eräänlaisena "kohtaloteoriana": niin kuin Judith Butler jossain toteaa, kulttuuri ja siihen liittyvät normistot ovat eräänlainen ansa, jossa yksilön täytyy vain yrittää toimia, parhaansa mukaan. Eli tavallaan vältellä yhteiskunnan määrittelemää kohtaloa. Tästä mennään kyllä jo syvälle naistutkimuksen syövereihin... :)

Terveisiä myös Suomeen! Kiitos, siskosein!