Mikä siinä asiassa oikein oli vialla? Miksi tuntuu siltä, että olisi parempi jäädä tänne kuin palata takaisin Suomeen? Jos kaikki ei olekaan siellä hyvin? Jos kaikki palaa ennalleen?
---
Viime vuosi ei tosiaan ollut maailman paras. Eikä sitä edellinen. Eikä sitä edellinen. Joku palautti nämä yhtäkkiä mieleen. Hapen loppuminen. Ristiriitaiset tunteet. Vähäiset voimavarat.
Mutta, sen sijaan, Andre Citroënin puistossa eilen: parhaiden aikojen muistelmia. Aurinko. Kirjat. Luin eilen kuin sinä keväänä, jolloin pyrin yliopistoon. Se oli kevät 2001, Tapiolan... amfiksiko sitä sanotaan?... siellä kuitenkin. Ja Haukilahden rannat seuraavana keväänä. Lumien sulaminen. Kävelyretket. Juoksulenkit. Kolmen sepän patsas auringossa ennen töitä, töiden jälkeen. Ja rannat sinä samana kesänä, kun myönteinen kirje tuli. Ainakin kaksi hyvää romaania silloin.
Aloitin eilen vihdoin tosissani Westön Missä kuljimme kerran. Haluaisin lukea senkin yhdeltä istumalta. Tai ainakin koherentisti. Olen oppinut täällä paljon siitä, mistä tulee hyvä olo. Pitämään huolta. Omaehtoisuutta, mitä se sitten onkaan.
Lukeminen tietyllä tapaa on yksi niistä asioista. Katkelmallinen lukeminen ei tuo ajatuksia vaan pikemminkin kadottaa niitä. Maailmoita ei rakennu. En ole vielä varma pidänkö tuosta romaanista, mutta se on niin selkeästi osa sitä samaa kirjallisuutta kuin Lehtoset ja Kallakset ja Jotunit ja Vartiot ja Meret... ; Pelkällä onnistumisellaan tässä sijoittumisessa se kuljettaa jollekin hyvän kokemuksen alueelle. On perinnettä, on. On Suomi, on. On Helsinki, on. On historia, on.
En voi kestää sellaista kirjoittamista, joka vain leikkii itsellään, leikkii kirjallisuudella, leikkii intertekstuaalisilla viittauksilla, leikkii tyyleillä. Silloin joko yritetään peittää jotain, estää jotain pääsemästä pintaan, tai sitten siellä taustalla ei edes ole mitään. Ja tämä ei nyt ole mikään kommentti uutta romaania tai muutakaan avant gardea vastaan, tarkoitan kirjoittamisen tapaa, en kirjallisuutta. Kirjoittamisen on oltava aika rehellistä... rehellistä ollakseen kokemuksellista.
Lukemaan siis, lukemaan. Vielä on aikaa täällä, kesäkuun loppuun. Tein eilen illalla (messun, tuopin ja Seinen rantakävelyn jälkeen) listan: Sarrauten elämäkerta, lisää Durasia, Proustia, Sandia, tutustuminen McEwaniin ja De Lilloon, paluu Pynchoniin, Winterson, Munro. Suomalaista, mitä käsiini saan.
Puistoon, aurinkoon. Ideoita, ajatuksia.
Taidan muuten pitää sen Westön romaanin kertojanäänestä. Siinä on jotain ikiaikaista. Kaikkitietävyys on herkkää ja tuttavallista, mietiskelevää, arvailevaa. Itseään ehjiksi kertovat subjektit ovat kaukana mutta silti ilmassa on pyrkimys vastavuoroisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti