Terveisiä Chateaurouxin läheltä maaseudulta. Ranskaan saapui takatalvi vesisateineen. Silti maalla saattoi ratsastaa hevoskärryillä. Pienen pieni ranskalainen kylä.
Viimeiset kolme päivää Aix-en-Provencessa. Kävin Cezannen ateljeessa kukkulan rinteellä. Muistelin Toscanaa. Näin Marseillessa meren ja katolilaisen kitchin. Aixin kauniit talot.
Nuoria, älykkäitä ihmisiä.
Luin junassa Blanchot'n Kirjallista avaruutta. Héloïse nauroi aiemmin päivällä kirjoittaessaan sähköpostinsa Blanchot'n nimen alle kalenteriin.
Kafka kirjoitti päiväkirjaansa tammikuussa 1922:
"Kohtauksia tiellä, illalla, lumessa. Mielikuvitus on aina sekoitus, vähän tähän tapaan: tässä maailmassa tilanne olisi hirvittävä - tässä, yksin Spindermühlessä ja kaiken lisäksi hylätyllä tiellä, jolla kompastelee jatkuvasti pimeässä, lumessa; kaiken lisäksi tiellä ei ole suuntaa eikä maallista päämäärää (---); kaiken lisäksi olen täällä itsekin hylättynä (---), en kykene olemaan kenenkään tuttu, en kykene sietämään tuttavuuksia, olen pohjimmiltani täysin hämmästynyt törmätessäni iloiseen seuraan tai lastensa kanssa kulkeviin vanhempiin (---); kaiken lisäksi olen hylätty paitsi täällä myös ylipäänsä, jopa 'synnyinmaassani' Prahassa, eivätkä ihmiset ole hylänneet minua, se ei olisi pahinta, sillä niin kauan kun on elämää, voin aina juosta heidän peräänsä, vaan minä olen hylännyt ihmiset, voimani on hylännyt minut muiden ihmisten suhteen; olen kiitollinen henkilöille, jotka rakastavat minua, mutta minä en pysty rakastamaan, olen liian kaukana ja liian poissuljettu; koska olen kaikesta huolimatta ihminen ja koska juuret haluavat ravintoa, minulla on epäilemättä 'alhaalla' (tai ylhäällä) edustajani, surkeat ja riittämättömät näyttelijäni, jotka riittävät minulle (tosiasiassa ne eivät mitenkään riitä minulle ja siksi olenkin niin hylätty), ne riittävät minulle juuri siitä syystä, että tärkein ravintoni tulee muista, toisenlaiseen ilmaan kiinnittyneistä juurista, nuokin juuret ovat surkeita mutta ne ovat kuitenkin elinkelpoisempia. Näin päädyn mielikuvien sekoitukseen. Jos kaikki olisi sitä, miltä lumisella tiellä näyttää, se olisi pelottavaa, olisin eksyksissä, ei siinä mielessä, että kyse olisi uhasta, vaan välittömän teloituksen mielessä. Mutta minä olen toisaalla. Mutta ihmisten maailman houkutusvoima on hirmuinen ja hetkessä se saa unohtamaan kaiken. Mutta oma maailmani houkutusvoima on myös suuri, minua rakastavat ihmiset rakastavat minua, koska olen 'hylätty', ei sillä tavalla kuin Weissin tyhjiö, vaan koska he tuntevat minun olevan vapaa liikkumaan toisina, onnellisina aikoinan, vaikken täällä pystykään liikkumaan mihinkään."
torstai 29. maaliskuuta 2007
torstai 22. maaliskuuta 2007
En attendant une amie...
Tästä alkaa outo kausi Ranskassa. Kristeva vaihtuu vieraileviin ystäviin ja matkoihin: Chateauroux, Aix-en-Provence, Lontoo, Trouville, seuraavan kuukauden aikana. Lisää junia, junia, junia. Tapaan ainakin Cezannen, Virginia Woolfin, Durasin ja Flaubertin kotikaupungeissaan.
Pariisin lähikaupungit Chartres, Reims, Rouen ja Lille jäävät vielä houkuttelemaan... ehkä toukokuussa. Keskiaikaisia kirkkoja; ottolainen, romaanilainen, goottilainen...
Mutta entä se gradu?
Päätin, etten voi jatkaa kirjoittamista ennen kuin muutama asia selviää. Ja niiden selvittämiseen tarvitaan ainakin kuukausi. Lisäksi olen jo nyt luvuista myöhässä. Mitä tapahtuu, kun paluu kotiin koittaa ja työt alkavat? Onnistunko säilyttämään tämän saman elämisen mallin? Entä kuinka kauan?
Pariisin lähikaupungit Chartres, Reims, Rouen ja Lille jäävät vielä houkuttelemaan... ehkä toukokuussa. Keskiaikaisia kirkkoja; ottolainen, romaanilainen, goottilainen...
Mutta entä se gradu?
Päätin, etten voi jatkaa kirjoittamista ennen kuin muutama asia selviää. Ja niiden selvittämiseen tarvitaan ainakin kuukausi. Lisäksi olen jo nyt luvuista myöhässä. Mitä tapahtuu, kun paluu kotiin koittaa ja työt alkavat? Onnistunko säilyttämään tämän saman elämisen mallin? Entä kuinka kauan?
keskiviikko 21. maaliskuuta 2007
Muistiinpano keskiviikko-päivänä
Kirjallisuus. Rakkaus. Etiikka. Mielenterveys. Siinä ne päälimmäiset.
Sain hassun viestin ystävältä.
Pitää lukea. Aurinko paistaa ja vettä sataa vuorotellen.
Sain hassun viestin ystävältä.
Pitää lukea. Aurinko paistaa ja vettä sataa vuorotellen.
Juna Alpeille
Yöjuna Chamberyyn, Savoien prefektuuriin, lähti Pariisin Gare d'Austerlitziltä vähän ennen yhtätoista torstai-iltana. Kymmeniä makuuvaunuja, ihmisiä rinkkoineen, suksineen, talvivaatteineen jättämässä taakseen keväistä Pariisia. Unta junassa joka matkaa läpi pohjoisen Ranskan.
Viideltä aamulla Chamberyn asemalla tuoksui lumi. Oli pilkkopimeää ja kylmää; vain rautatiekiskoja ja tunneleita, jotka vievät raiteiden ali laiturilta toiselle. Ihmiset rämpivät seuraavaan junaan matkatavaroineen ja kaatuivat leveille istumapaikoille jatkamaan unia. Junassa jo olevat matkustajat nukkuivat peittojen, takkien, makuupussien suojissa - jalat ojossa käytävällä, päät retkahtaneena sivuille, ikkunoihin nojaten.
Albertvillen lähestyessä päivä alkoi vähitellen valjeta. Ranskan alppikaupungit eroavat saksalaisista: talot ovat uudempia, perinteistä arkkitehtuuria on, muttei samassa mittakaavassa kuin Saksassa, Itävallassa tai Sveitsissä. Albertville oli monelta osin uudelleen rakennettu, varmaan olympialaisten aikoihin, ja sinne oli tullut muutama korkeampi valkoinen kerrostalo - selkeästi tarkkaan suunniteltu - sekä alppimaisia mutta uudehkoja luhtitaloja. Omakotitalot eivät olleet niin viimeisen päälle ylläpidettyjä kuin esimerkiksi Itävallassa. Kuitenkin sama tunnelma löytyy: kaupunki vuorten alla, purot ja joet, jotka laskevat rinteitä alas, lumihuiput korkealla ylhäällä, horisontissa uusia ja taas uusia valkeita vuorijonoja. Kevät oli saapunut Alpeille: lumet ovat sulaneet, puut kukkivat, vesi virtaa joissa. Junan jatkaessa matkaansa alppikaupungit heräsivät vähitellen uuteen päivään.
Bourg Saint Mauriceen saavuttaessa kello seitsemän aamuaurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Kaupunki on vuorten alla, hiihtokeskukset korkealla lumihuippujen luona. Nousu ylös vuorelle kesti pitkään: ensin köysirataa pitkin, sitten bussilla. Kahden kilometrin korkeudessa lumen kirkkaus ympäröi kaikkialla. Se on toinen maailma: joukoittain hiihtoasuntoja ja -asuntoloita, tuolihissejä, kabiineja, laskettelijoita, lautailijoita. 3800 metriä korkeimmillaan. Kaukana siintää Mont Blanc.
Paluujuna sunnuntaina oli uusi, kaksikerroksinen TGV. Sen täytti joukko pesukarhukasvoisia ihmisiä jo Bourg Saint Mauricessa, ja muilta asemilta, Albertvillestä ja lähistöltä, heitä nousi vain lisää. Junissa on jotain hyvää ja rauhoittavaa. Mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen. Nähdä. Muttei liian nopeasti. Niissä on matkan tuntu, matkustamisen ikiaikainen kokemus.
maanantai 19. maaliskuuta 2007
"Les Bronzés font du ski"
Terveisiä Alpeilta!
Bourg Saint "Momo"!! Lunta!! Vuoria!! Aurinkoa!!! Pesukarhunaama: valkoiset silmänympärykset, punaiset kasvot - blanche, rouge et bronzée!
"La neige, elle est trop molle pour moi ! C'est trop dur ! Ca va trop vite !"
Täältä mukaan tunnelmaan (ranskalaisetkin osasivat tehdä kasarileffoja, kuvauspaikkana samainen Bourg Saint Maurice) :
Bourg Saint "Momo"!! Lunta!! Vuoria!! Aurinkoa!!! Pesukarhunaama: valkoiset silmänympärykset, punaiset kasvot - blanche, rouge et bronzée!
"La neige, elle est trop molle pour moi ! C'est trop dur ! Ca va trop vite !"
Täältä mukaan tunnelmaan (ranskalaisetkin osasivat tehdä kasarileffoja, kuvauspaikkana samainen Bourg Saint Maurice) :
torstai 15. maaliskuuta 2007
Rakastava subjekti. Liian vähän feministi?
Julia Kristevaa on feminismin piirissä syytetty siitä, että hän nostaa rakkauden kokemuksen etiikkansa perustaksi. Rakkaus on kuulemma konstruktio, jonka avulla on lähinnä sorrettu naisia, eikä siitä siksi voi olla eettisen ajattelun pohjaksi.
Jostain syystä itseäni kuitenkin kiehtoo kaikki rakkauden ympärillä liikkuva ajattelu; rakkauden aikaansaama etiikan mahdollisuus ja toisaalta eettisyys rakkaudessa. Eikö feministisen teorian ehkä kannattaisi, rakkaus-kritiikin sijaan, edesauttaa toisenlaisen rakkauskäsityksen muodostamista, sellaisen, joka jättäisi tilaa kaikille sukupuolille, minän ja toisen väliselle eettisyydelle, eikä olisi sidoksissa normatiivisiin, sortaviin tai painostaviin rakenteisiin?
Sivuunmennen sanottuna, Julia Kristeva ei ole ainoa rakkauden etiikan puolestapuhuja. Luce Irigaray tekee samaa omassa tuotannossaan. Molemmille ajattelijoille rakkaus, yleisluontoisesti, on mahdollisuus erot sallivaan, vastavuoroiseen suhteeseen minän ja toisen välillä. Se on liikettä kohti toista ja takaisin itseen. Ja on muistettava, että Kristevalle se liittyy myös kiinteästi psykoanalyyttiseen terapiaan: rakkaus on transferenssia, vuoropuhelua toisen kanssa, jonka avulla voidaan eheyttää omia psyyken rakenteita.
Kristevalla rakkaus, eettisyys ja mielenterveys nivoutuvat siis kiinteästi yhteen: "ihminen on sairas, jollei häntä rakasteta" - ja etiikka ja yhteiskunnallinen muutos ovat mahdollisia vasta, kun subjektille on palautettu psyykkinen tila; toisin sanoen kyky rakastavaan vuoropuheluun, kokemus rakastetuksi tulemisesta. Kristeva ei varmaankaan tarkoita, että vain terve ihminen voi muuttaa maailman paremmaksi, mutta hänelle subjektin hyvinvointi ja eettinen oleminen ovat toisiaan tukevia asioita, rakkauden tuotteita molemmat. Ja ihmisen jättäminen vaille rakkautta, vaille perusturvaa, vaille vuorovaikutusta, on suurimpia yksilöön kohdistuvia (eettisiä ja psyykkisiä) rikoksia, mitä on olemassa.
Jostain syystä itseäni kuitenkin kiehtoo kaikki rakkauden ympärillä liikkuva ajattelu; rakkauden aikaansaama etiikan mahdollisuus ja toisaalta eettisyys rakkaudessa. Eikö feministisen teorian ehkä kannattaisi, rakkaus-kritiikin sijaan, edesauttaa toisenlaisen rakkauskäsityksen muodostamista, sellaisen, joka jättäisi tilaa kaikille sukupuolille, minän ja toisen väliselle eettisyydelle, eikä olisi sidoksissa normatiivisiin, sortaviin tai painostaviin rakenteisiin?
Sivuunmennen sanottuna, Julia Kristeva ei ole ainoa rakkauden etiikan puolestapuhuja. Luce Irigaray tekee samaa omassa tuotannossaan. Molemmille ajattelijoille rakkaus, yleisluontoisesti, on mahdollisuus erot sallivaan, vastavuoroiseen suhteeseen minän ja toisen välillä. Se on liikettä kohti toista ja takaisin itseen. Ja on muistettava, että Kristevalle se liittyy myös kiinteästi psykoanalyyttiseen terapiaan: rakkaus on transferenssia, vuoropuhelua toisen kanssa, jonka avulla voidaan eheyttää omia psyyken rakenteita.
Kristevalla rakkaus, eettisyys ja mielenterveys nivoutuvat siis kiinteästi yhteen: "ihminen on sairas, jollei häntä rakasteta" - ja etiikka ja yhteiskunnallinen muutos ovat mahdollisia vasta, kun subjektille on palautettu psyykkinen tila; toisin sanoen kyky rakastavaan vuoropuheluun, kokemus rakastetuksi tulemisesta. Kristeva ei varmaankaan tarkoita, että vain terve ihminen voi muuttaa maailman paremmaksi, mutta hänelle subjektin hyvinvointi ja eettinen oleminen ovat toisiaan tukevia asioita, rakkauden tuotteita molemmat. Ja ihmisen jättäminen vaille rakkautta, vaille perusturvaa, vaille vuorovaikutusta, on suurimpia yksilöön kohdistuvia (eettisiä ja psyykkisiä) rikoksia, mitä on olemassa.
Sään tuottamia ajatusvirheitä
On huhtikuun loppupuoli, syntymäpäivän aikaan. Olen Leppävaarassa. Aurinko paistaa ja kadut pölyävät vielä hiekoitushiekasta. Takkia voi pitää auki. Huivi jää laukkuun.
On toukokuu. Olen Kalliossa ja kirjaston takana oleva puistikko on aurinkoa täynnä. Vihreäksi muuttunut nurmikko kuivuu puoleen päivään mennessä.
Ei. On maaliskuun puoliväli, Pariisissa. Ne kahvilat, jotka ovat siirtäneet pöydät ja tuolit pois jalkakäytäviltä "talven" ajaksi, palauttavat kalusteet takaisin. Koko maailma on ulkona: Pariisin kymmenissä puistoissa, kadunkulmien brasserioissa, metroasemien sisäänkäynneillä, lehtikioskeilla, leipomoissa.
On toukokuu. Olen Kalliossa ja kirjaston takana oleva puistikko on aurinkoa täynnä. Vihreäksi muuttunut nurmikko kuivuu puoleen päivään mennessä.
Ei. On maaliskuun puoliväli, Pariisissa. Ne kahvilat, jotka ovat siirtäneet pöydät ja tuolit pois jalkakäytäviltä "talven" ajaksi, palauttavat kalusteet takaisin. Koko maailma on ulkona: Pariisin kymmenissä puistoissa, kadunkulmien brasserioissa, metroasemien sisäänkäynneillä, lehtikioskeilla, leipomoissa.
Graduvaikeuksia ja kuulumisia
Juttelin viime perjantaina illanistujaisissa vähän tästä graduprojektista. Psykoanalyysin kiemurat ovat niin monimutkaiset: Kristevan ja Lacanin välinen suhde. Freud. Eri koulukuntien eri näkemykset psykoanalyyttisesta hoidosta. Miten verrata niitä? Millä kompetenssilla? Kirjallisuudentutkijan?
Kirjoittelen tällä hetkellä muistiinpanoja Kristevan varhaisemmista artikkeleista, niistä, missä subjektin rakentumisen läpikäyminen uudelleen psykoanalyysissa/kirjoituksessa ja ruumiillisten viettien tuominen kieleen piiloutuvat vielä Hegelin, Bataillen ja Bahtinin alle. Olisi pitänyt päästä jo alkuviikosta eteenpäin, rakkauteen ja etiikkaan. Tällaista tämä usein on. Myöhässä.
Viime viikolla luin Muukalaisia itsellemme ja siinä olisi ollut vaikka mitä ajateltavaa: täällä muukalaisena olosta mutta myös Vaaran toiseudesta, joka osoittaa meissä kaikissa olevaan haavaan... tuon koko roskan saa vielä linkitettyä Claes Anderssonin Likaisten legendojen jälkipuheeseen: "Likaiset legendat on meidän legendamme". On palattava.
Maanantain Piaf-leffa taas vei samaan lääkkeiden väärinkäytön ja psyykkisen tilan luhistumisen tematiikkaan, josta niin Kristeva kuin Vaarakin kirjoittavat. Vaikuttaa siltä, että Kristeva on aika vahvastikin psyykelääkkeitä vastaan - siis silloin kun pelkkä terapiahoito toimii yhtä hyvin tai paremmin. Tiettyihin ongelmiin ei hänen mukaansa ole farmakologista ratkaisua ja masennuslääkkeiden käyttö saattaa vain pahentaa tilannetta: hoidetaan oiretta, ei syytä. Siinä pohdittavaa. Ei minulle, muille.
Tiistaina oli upea ilma. Kävin pankissa. Mademoiselle Ada oli ihana ja vietin reissun jälkeen tuntikausia kirjakaupassa ja Luxembourgin puistossa. Kirjallisuuden lukeminen sujuu edelleen. Duras antaa sen, mitä Inalco ei. Osaan jo aika hyvin rauhoittua lukemaan, ja parasta on, että se tuntuu pitävän yllä omaa "psyykkistä tilaani"; (termin käyttö tässä nyt on lähinnä vitsi, mutta) on jotain jonka kautta reflektoida, jotain uutta, jotain ei-vaativaa, jotain tärkeää.
Aurinko paistaa edelleen, viidettä päivää täydeltä taivaalta. Ja tänä iltana suunnataan Alpeille, Alpeille, Alpeille, Alpeille: klo 22.44 Gare d'Austerlitz, Paris, klo 5.17 Chambery ja vihdoin, huomenaamulla klo 7.45 Bourg Saint Maurice! Paluu sunnuntaina.
Kirjoittelen tällä hetkellä muistiinpanoja Kristevan varhaisemmista artikkeleista, niistä, missä subjektin rakentumisen läpikäyminen uudelleen psykoanalyysissa/kirjoituksessa ja ruumiillisten viettien tuominen kieleen piiloutuvat vielä Hegelin, Bataillen ja Bahtinin alle. Olisi pitänyt päästä jo alkuviikosta eteenpäin, rakkauteen ja etiikkaan. Tällaista tämä usein on. Myöhässä.
Viime viikolla luin Muukalaisia itsellemme ja siinä olisi ollut vaikka mitä ajateltavaa: täällä muukalaisena olosta mutta myös Vaaran toiseudesta, joka osoittaa meissä kaikissa olevaan haavaan... tuon koko roskan saa vielä linkitettyä Claes Anderssonin Likaisten legendojen jälkipuheeseen: "Likaiset legendat on meidän legendamme". On palattava.
Maanantain Piaf-leffa taas vei samaan lääkkeiden väärinkäytön ja psyykkisen tilan luhistumisen tematiikkaan, josta niin Kristeva kuin Vaarakin kirjoittavat. Vaikuttaa siltä, että Kristeva on aika vahvastikin psyykelääkkeitä vastaan - siis silloin kun pelkkä terapiahoito toimii yhtä hyvin tai paremmin. Tiettyihin ongelmiin ei hänen mukaansa ole farmakologista ratkaisua ja masennuslääkkeiden käyttö saattaa vain pahentaa tilannetta: hoidetaan oiretta, ei syytä. Siinä pohdittavaa. Ei minulle, muille.
Tiistaina oli upea ilma. Kävin pankissa. Mademoiselle Ada oli ihana ja vietin reissun jälkeen tuntikausia kirjakaupassa ja Luxembourgin puistossa. Kirjallisuuden lukeminen sujuu edelleen. Duras antaa sen, mitä Inalco ei. Osaan jo aika hyvin rauhoittua lukemaan, ja parasta on, että se tuntuu pitävän yllä omaa "psyykkistä tilaani"; (termin käyttö tässä nyt on lähinnä vitsi, mutta) on jotain jonka kautta reflektoida, jotain uutta, jotain ei-vaativaa, jotain tärkeää.
Aurinko paistaa edelleen, viidettä päivää täydeltä taivaalta. Ja tänä iltana suunnataan Alpeille, Alpeille, Alpeille, Alpeille: klo 22.44 Gare d'Austerlitz, Paris, klo 5.17 Chambery ja vihdoin, huomenaamulla klo 7.45 Bourg Saint Maurice! Paluu sunnuntaina.
tiistai 13. maaliskuuta 2007
La Môme Piaf est morte. Vive Edith Piaf!
Käytiin maanantai-iltana katsomassa Edith Piaf-elokuva eli La Môme. Minna Nalbantoglu kirjoitti omassa blogissaan aikaisemmin naisesta, joka laulaa Piafia kasin metrossa. Tunnen hänet myös; mustat hiukset, lippalakki, tiukka rajaus silmissä.
Piaf oli oikeastaan myös elokuva kaikista niistä ihmisistä, jotka yrittävät täällä hankkia elantonsa laulamalla tai soittamalla kaduilla, metrossa. Monille tuskin on luvassa työpaikkoja, levytyssopimuksia. Jo silloin, 80-vuotta sitten tilanteessa oli paljon samankaltaisia piirteitä kuin nyt... toki myös paljon sellaista kurjuutta jota enää ei ole, toivottavasti.
Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten Leena Rantasen Vastaantulijoita-teoksesta, joka kertoo Pariisin asunnottomista nykypäivänä. Siinä korostettiin elämän särkymisen äkkinäisyyttä: asunnottomaksi jääminen muuttaa kaiken hetkessä. Yhtäkkiä kaikki katoaa - luottamus itseen, toiseen, yhteiskuntaan. Seurauksena on usein paitsi fyysinen kurjuus ja epätoivo, myös mielen särkyminen.
La Môme oli myös elokuva ihmisen särkymisestä. Piaf eli niin kauan kuin niissä olosuhteissa, sillä historialla, niillä kokemuksilla saattoi. Hyvä onni ja lahjakkuus synnyttivät nuoresta La Mômista loistavan laulajan, julkisuus toi hänet esiintymään ja tuomaan lohtua koko maailmalle. Yksityiselämässä vastoinkäymiset seurasivat kuitenkin toisiaan. Lapsuus ja nuoruus jäivät kummittelemaan, uudet romahdukset ajoivat Piafin lopulta lääkkeiden väärinkäyttöön, alkoholismiin.
Elokuvan viimeisissä kuvissa nähdään lääkkeiden tärisyttämä, ruumiillisesti raunioitunut esiintyjä, joka sanoo, että jos hän ei voi enää laulaa, hän ei voi elää. Kahdesta selviytymiskeinosta lääkkeet olivat se, joka toi lopun niin varhain, 48-vuotiaana.
Piaf oli oikeastaan myös elokuva kaikista niistä ihmisistä, jotka yrittävät täällä hankkia elantonsa laulamalla tai soittamalla kaduilla, metrossa. Monille tuskin on luvassa työpaikkoja, levytyssopimuksia. Jo silloin, 80-vuotta sitten tilanteessa oli paljon samankaltaisia piirteitä kuin nyt... toki myös paljon sellaista kurjuutta jota enää ei ole, toivottavasti.
Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten Leena Rantasen Vastaantulijoita-teoksesta, joka kertoo Pariisin asunnottomista nykypäivänä. Siinä korostettiin elämän särkymisen äkkinäisyyttä: asunnottomaksi jääminen muuttaa kaiken hetkessä. Yhtäkkiä kaikki katoaa - luottamus itseen, toiseen, yhteiskuntaan. Seurauksena on usein paitsi fyysinen kurjuus ja epätoivo, myös mielen särkyminen.
La Môme oli myös elokuva ihmisen särkymisestä. Piaf eli niin kauan kuin niissä olosuhteissa, sillä historialla, niillä kokemuksilla saattoi. Hyvä onni ja lahjakkuus synnyttivät nuoresta La Mômista loistavan laulajan, julkisuus toi hänet esiintymään ja tuomaan lohtua koko maailmalle. Yksityiselämässä vastoinkäymiset seurasivat kuitenkin toisiaan. Lapsuus ja nuoruus jäivät kummittelemaan, uudet romahdukset ajoivat Piafin lopulta lääkkeiden väärinkäyttöön, alkoholismiin.
Elokuvan viimeisissä kuvissa nähdään lääkkeiden tärisyttämä, ruumiillisesti raunioitunut esiintyjä, joka sanoo, että jos hän ei voi enää laulaa, hän ei voi elää. Kahdesta selviytymiskeinosta lääkkeet olivat se, joka toi lopun niin varhain, 48-vuotiaana.
torstai 8. maaliskuuta 2007
Hyvää naistenpäivää!
Oli mukava katsoa äsken netistä Suomen tv-uutisia ja nähdä, miten monipuolisesti ja vakavilla äänenpainoilla naisten asemasta puhuttiin. Monissa ammateissa euro on naisille edelleen 70 senttiä. Sukupuolittuneita aloja riittää, samaten syrjintää ja väkivaltaa. Yritysjohtajista suurin osa on yhä miehiä, ja yhteiskunnallisen vallan keskittyessä talouselämään naisten puhe on vaarassa tukahtua. Muistakaa äänestää naista eduskuntaan! Ja kunnioittaa erilaisuutta niin toisessa ihmisessä kuin myös itsessä. Hyvää naistenpäivää!
sunnuntai 4. maaliskuuta 2007
Baabelin tornissa
Hiljaiselo Pariisissa jatkuu.
Olen tällä viikolla kahlannut hitaasti (liian hitaasti) läpi Kristevan Histoires d'amour:ia, englanniksi kuitenkin. Ranska kulkee eteenpäin Durasin Un barrage contre le Pacifique:n kanssa. Jonkin kestävyyden olen saavuttanut: teksti kulkee, kuvia syntyy, kaikki on levollista ja raskasta yhtä aikaa. Ei väsytä. Tunne on sama kuin juostessa.
Eilinen oli ehkä paras päivä: annos Kristevaa, kirkas auringonpaiste, lenkki Citroënin puistossa, hetki Seinen rannalla. Puistoista, varsinkin Citroënista, pitäisi kirjoittaa yleisemminkin, nyt tärkeintä oli kuitenkin yhteenkuuluvuus pariisilaisten kanssa: lauantaisin kuuluu olla tuolla, ulkona, olemassa.
Samojen asioiden tekeminen, mukana eläminen, liittää ihmisen elinympäristöönsä, vaikka yhteinen kieli puuttuisikin. Vailla eksaktia ilmaisua voi kai pärjätä. On pakko, usein. Voisiko äidinkielen ajatella enemmän oman itsen reflektoinnin välineeksi, itsen kanssa kommunikoinnin välineeksi, kuin välttämättömäksi minän ja toisen väliselle siteelle? Vai onko tämä kirjallisuudentutkijalle kerettiläinen ajatus?
Tätä ajattelin, kun katsoin perjantai-iltana Alejandro González Iñárritun elokuvaa Babel. Siinä lähes kenelläkään ei ollut yhteistä kieltä ympäristönsä kanssa. Mikä rangaistus! Ja mikä siunaus, sillä kommunikaatio sittenkin oli mahdollista. Merkityksiä syntyi yhteisen kokemuksen kautta, eleiden kautta, itkun ja naurun, äänteiden, hengityksen, katseen kautta. Elämä oli raskaampaa, kaoottisempaa, mutta elettävää. Ja täyttä.
Kuitenkin. Kieltä ymmärtämättömänä pystyy ehkä tarkkaavaisemmin tavoittamaan kaiken ilmaisun affektiiviset puolet, kokemaan, samastumaan, mutta samalla valtava määrä informaatiota jää tavoittamatta.
Tänään nautin suunnattomasti belgialaisen runoilijan Laurence Viellen esityksestä Pompidou-keskuksen teatterissa. Kieltä oppivan lapsen tavoin imin itseeni jokaisen eleen ja äänen, ja täydensin kuulemiani sanoja niillä, punoin yhteen merkitystä. Hetkittäin puhdas esteettisyys, äänteet, rytmi, soinnillisuus ottivat vallan - en kuullut enää lausujan/laulajan sanoja prostituoiduista, vanhojen naisten elämistä, muovipussivuorista meressä. Hetkeä myöhemmin, lukiessani museon puolella teosten ranskankielisiä esittelytekstejä, en voinut olla ajattelematta sitä, miten paljon tietoa jää saamatta vain siksi ettei kaikkea ole kirjoitettu omalla äidinkielelläni. Olisinko parempi kirjallisuudentutkija, feministi, ihminen, jos en vieraskielisiä tekstejä lukiessani kaiken aikaa menettäisi niin paljon, silkkaa ymmärtämättömyyttäni, tietämättäni?
Olen tällä viikolla kahlannut hitaasti (liian hitaasti) läpi Kristevan Histoires d'amour:ia, englanniksi kuitenkin. Ranska kulkee eteenpäin Durasin Un barrage contre le Pacifique:n kanssa. Jonkin kestävyyden olen saavuttanut: teksti kulkee, kuvia syntyy, kaikki on levollista ja raskasta yhtä aikaa. Ei väsytä. Tunne on sama kuin juostessa.
Eilinen oli ehkä paras päivä: annos Kristevaa, kirkas auringonpaiste, lenkki Citroënin puistossa, hetki Seinen rannalla. Puistoista, varsinkin Citroënista, pitäisi kirjoittaa yleisemminkin, nyt tärkeintä oli kuitenkin yhteenkuuluvuus pariisilaisten kanssa: lauantaisin kuuluu olla tuolla, ulkona, olemassa.
Samojen asioiden tekeminen, mukana eläminen, liittää ihmisen elinympäristöönsä, vaikka yhteinen kieli puuttuisikin. Vailla eksaktia ilmaisua voi kai pärjätä. On pakko, usein. Voisiko äidinkielen ajatella enemmän oman itsen reflektoinnin välineeksi, itsen kanssa kommunikoinnin välineeksi, kuin välttämättömäksi minän ja toisen väliselle siteelle? Vai onko tämä kirjallisuudentutkijalle kerettiläinen ajatus?
Tätä ajattelin, kun katsoin perjantai-iltana Alejandro González Iñárritun elokuvaa Babel. Siinä lähes kenelläkään ei ollut yhteistä kieltä ympäristönsä kanssa. Mikä rangaistus! Ja mikä siunaus, sillä kommunikaatio sittenkin oli mahdollista. Merkityksiä syntyi yhteisen kokemuksen kautta, eleiden kautta, itkun ja naurun, äänteiden, hengityksen, katseen kautta. Elämä oli raskaampaa, kaoottisempaa, mutta elettävää. Ja täyttä.
Kuitenkin. Kieltä ymmärtämättömänä pystyy ehkä tarkkaavaisemmin tavoittamaan kaiken ilmaisun affektiiviset puolet, kokemaan, samastumaan, mutta samalla valtava määrä informaatiota jää tavoittamatta.
Tänään nautin suunnattomasti belgialaisen runoilijan Laurence Viellen esityksestä Pompidou-keskuksen teatterissa. Kieltä oppivan lapsen tavoin imin itseeni jokaisen eleen ja äänen, ja täydensin kuulemiani sanoja niillä, punoin yhteen merkitystä. Hetkittäin puhdas esteettisyys, äänteet, rytmi, soinnillisuus ottivat vallan - en kuullut enää lausujan/laulajan sanoja prostituoiduista, vanhojen naisten elämistä, muovipussivuorista meressä. Hetkeä myöhemmin, lukiessani museon puolella teosten ranskankielisiä esittelytekstejä, en voinut olla ajattelematta sitä, miten paljon tietoa jää saamatta vain siksi ettei kaikkea ole kirjoitettu omalla äidinkielelläni. Olisinko parempi kirjallisuudentutkija, feministi, ihminen, jos en vieraskielisiä tekstejä lukiessani kaiken aikaa menettäisi niin paljon, silkkaa ymmärtämättömyyttäni, tietämättäni?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)