Twin Peaks

Matkan puoliväli alkaa olla lähellä. Kolme kuukautta takana, kolme kuukautta edessä. Stressitöntä elämä täällä ei ole, mutta vakaata se on. Ja kaikenlaisesta hössötyksestä huolimatta aika harmonista. Katkos elämään Suomessa on lähes täydellinen: jossain on avaamattomia posteja ja lukemattomia uutisia, kavereita ja suunnitelmia ensi syksylle ja ensi vuodelle. Jopa facebook on ovela: se valikoi täällä tapahtuvat asiat etusivulle – kaikki muu yrittää kadota internetin syövereihin.

Suurin osa ajasta on mennyt käytännön elämän hahmottamiseen: missä ovat torit, lääkärit, lähetystöt, kivat ravintolat, mukavat katukeittiöt; mitä on Cotonoussa, Abomeyssä, Ouidahissa, Natitingoussa; monelta syödä, juoda, nukkua ja kenen asioita hoitaa, puheluita soitella, papereita siirrellä.

Kaiken keskellä yritän olla museosalapoliisina. Varastoista löytyy unohdettuja pinoja ja pussukoita, veistoksia, maalauksia. Merkitsen niitä ylös lähtöäni ajatellen. Jonkun on löydettävä ne uudelleen myöhemmin.

Tänään löysin kehystetyn akvarellitriptyykin, jonka joku suomalainen on tänne jättänyt. Se kuvaa kolmea televisioruutua, joista ensimmäisessä on kuva Twin Peaksin alkuteksteistä jokineen ja vuorenhuippuineen. Keskellä on tekstitön televisioruutu, ehkä otos maisemakohtauksesta. Kolmannessa kuvassa on kaksi hiekkasärkkää, kuohuva meri ja teksti "Grand Popo". Tajuan, että joku muukin on havainnut yhteyden.

Ehkä kaikissa maailman laidalla sijaitsevissa kylissä on jotakin samaa. On ihmisiä, joiden tarinat tulevat tutuiksi ja läheisiksi. Perhesuhteita, persoonia, työkuvioita. Arkea ja elämää, joka on kovin erilaista kuin suurissa kaupungeissa, joissa kukaan ei tunne toisiaan.

Lukemattomuuden taito

Ehdin lukea mahdottoman vähän juuri nyt. Ehkä paras kirja tähän hetkeen on Pierre Bayardin "Comment parler des livres que l'on a pas lus?" (2007) eli kuinka puhua kirjoista, joita ei ole lukenut.

Enemmän kuin lukemisen puolesta, se puhuu kirjoista puhumisen, niiden selaamisen, niistä kuulemisen ja niiden kuvittelemisen puolesta.

Bayard ajattelee, että kirjat ovat aina omien kokemusten ja toiveiden reflektiopintoja, että luentoja niin monia erilaisia ja että kirjat ovat niin monimielisiä ja dynaamisia kapistuksia, että on turha kantaa huonoa omaa tuntoa lukemattomista tai kesken jääneistä. Unohdamme kuitenkin kaiken aikaa lukemamme, tai muokkaamme sen mielessämme aivan uudeksi.

"Le livre – un objet aléatoire sur lequelle nous discursons de manière imprécise, un objet avec lequelle interfèrent en permanence nos fantasmes et nos illusions." (54.)

Bayard kirjoittaa, että katoaminen on samalla myös rikastumista. Ja että kirjoista puhuminen ja niistä kirjoittaminen on tärkeää luovaa toimintaa, joka tarvitsee vapautta itse kirjoista.

Tulkintojen vapauttaminen ei sinänsä ole uusi asia, mutta Bayardin käytännölliset huomiot siitä, miten valtava määrä kirjoja on, miten mahdotonta niitä on kaikkia lukea ja miten nopeasti muisti muokkaa luettua johtavat hyväksymään uudenlaisen suhteen kirjoihin, jonka keskiössä olisi niistä puhuminen pikemmin kuin itse lukeminen. On varmasti totta, että tunnemme suurimman osan kirjoista enemmän omien puheidemme ja niistä kuulemiemme tarinoiden ja mielipiteiden kuin luentojen kautta. Ja tämän hyväksyminen avaa kirjallisen avaruuden aivan toisella tavalla. Helpottava ajatus näinä lukemattomuuden aikoina - ja myös lukemisen.

***

"Le commentaire sur les livres non lus est une forme de création." (160.)

Lomabisneksiä

Grand-Poposta reilu 10 kilometriä itään on suistoalue, jossa Mono-joki kohtaa meren. Paikkaa kutsutaan Bouche du Roi:ksi, kuninkaan suuksi, ja se on pitkänä jatkuvien hiekkarantojen lisäksi Grand-Popon tärkein nähtävyys. Tästä syystä se on myös keskeisin osa paikallista turistibisnestä ja oikeastaan lähes kaikki kyläläiset jotka tunnen saavat osan elannostaan järjestämällä sinne retkiä.

30 000 frangilla voi vuokrata itselleen katoksellisen veneen kuskeineen ja olla itse itselleen oppaana, mutta hauskempaa, hämmentävää, koomista, hermoja riistävää ja aivan mainiota on säätää asiaa yhdessä opaskavereiden kanssa. Silloin kutsutaan paikalle ylimääräisiä ihmisiä, tulkkeja ja hengaajia, ajellaan mopolla edes takaisin, haetaan ruokaa, kärrätään djembeä ja rakennetaan veneeseen katosta, kun todetaan, ettei keskipäivän venematka ilman auringonvarjoa onnistu. Aikaa menee mahdottomasti, kaikki suunniteltu ja toivottu tehdään vaikka läpi harmaan kiven. Suomalaiset repivät hiuksiaan, paikallisten mielestä kaikki sujuu aivan normaalisti.

Opin jo aika alussa, että täällä ei pidä toivoa mitään, sillä ihmiset alkavat toteuttamaan toiveita, vaikka se olisi kuinka mahdotonta. Viaton pyyntö coca colasta ruokajuomaksi saattaa aiheuttaa ravintolan mopon käynnistymisen ja tarjoilijan katoamisen juomametsälle tunniksi tai puoleksi. Myöhemmin jostakin kaukaa löydetyn limun kanssa hiippaillaan takakautta sisään ja tuodaan se tarjottimella pöytään. Tai kun ravintolassa kysyy, mitä täällä on, vastaa tarjoilija, että "riisiä" – ja puolen tunnin päästä joku ilmestyy paikalle riisisäkin kanssa. Mikään ei ole mahdotonta, ongelmallista tai liian suuren vaivan takana. Kääntöpuolena ovat pitkät odotteluajat, ja mopojen bensakulut.

Yritän joskus kysellä mentaliteetista, ja saan vastaukseksi kategorisen imperatiivin: sinäkin tekisit saman minulle. Hassua vieraanvaraisuutta, joka bisneksenä on vähintään omalaatuista.

Torilla

Mietin tänään, miten voi olla mahdollista, että istuu keskellä torikatua täpötäydessä pienessä henkilöautossa syli täynnä tomaatteja ja savukalaa, vieressä potkiva vauva ja sen äiti ja takakontti täynnä riisiä ja ämpäreitä, ja odottaa puskataksin kuljettajaa ja yhtä viimeistä etupenkille tungettavaa kyytiläistä saapuviksi, eikä ole yhtään kuuma eikä tukala olla. Siinä sitä vaan istuu ja kököttää, hiki valuu, aurinko paistaa ja ihmiset huutavat ja on ihan mukavaa. Oikeastaan on ihan vilpoisaa, sillä ikkunat ovat auki ja katto varjostaa vähän, vain hikinoroista voi päätellä että lämpöä on yli 40 astetta.

Käytiin Comén torilta ostamassa savukalaa, kuivattua katkarapua, tomaattia, sipulia, inkivääriä, valkosipulia, chiliä ja maissijauhoa huomista naistenpäivää varten. Ollaan tekemässä akassaa kala- ja pinaattikastikkeella ja jälkiruuaksi mango-pannukakkua vähän suomalaisittain. Ajateltiin, että ollaan kerrankin ihan vain naisten kesken, ja tehdään ihan oikeasti afrikkalaista ruokaa.

Akassa on sellaista maissipohjaista pastaa tai tahnaa, jota dipataan tuliseen kastikkeeseen. Se on aika valkoista ja sitkoisaa, mannapuuromaista, mutta varsinkin hapatettu versio on hyvää chilin kanssa. Maniokki- ja jamssijauhoista tehdään samankaltaisia möhmöjä, nimet vaan vaihtelevat ja koostumuksessa on pieniä eroja. Joskus tahna jätetään muotoilematta ja siitä otetaan sormin pieniä palasia, joskus siitä tehdään isompia palloja tai pieniä blinimäisiä kakkuja. Katkaravut ja chilit tulevat kastikkeen mausteeksi. Pääraaka-aine on savukala. Ja juusto, joka ostettiin puskataksin ikkunasta tien varren naisilta tietullin kohdalla. Taksia ei haitannut ajaa vastaantulevien kaistalle toiselle puolelle tietä samalla kun matkaseura huutaa juustonaiselle, että nopsaan nopsaan kaksi juustoa ja vaihtorahaa takapenkille.

Comén tori on joka kuudes päivä ja logiikka on paikallisillekin vähän hankala. Jos ei satu tietämään edellistä toripäivää, ei voi tietää, koska seuraava on. Togon puolella olisi myös ollut tori tänään, se taas järjestetään kahdeksan päivän välein. Grand-Popon tori on onneksi joka lauantai viikosta toiseen. Jokaisesta niistä saa täsmälleen samoja asioita: kankaita, savustettuja ja kuivattuja kaloja, chiliä, tomaattia, sipulia, hedelmiä, kanoja ja kukkoja, joiden jalat on sidottu yhteen, vuohia naruissa, fetissiobjekteja, säilykkeitä, hiusvärejä, kynsilakkoja, rintaliivejä, sandaaleita.

Grand-Popon risteyksessä purkauduttiin taksista ulos ja kasattiin ämpärit ja kalat ja tomaatit zemikuskin syliin ja viipatettiin takaisin töihin. Ja sitten osa porukasta lähti taas takaisin Comén, koska ilmeni lisää ostettavaa.

Maaliskuun alku

Pyörästä on takakumi puhki ja siihen pitää lisätä ilmaa aina parin kilometrin jälkeen. Ihmiset tien varressa muistavat huomauttaa, kun rengas alkaa tyhjetä. Sen huomaa kyllä itsekin, on liian raskasta pysähdellä juttelemaan tai kovasti odottelemaan kilejä ja kanoja tien yli. Ihmettelen, miten tarkkaan eläimet osaavat varoa. Ehkä väistäminen on niillä geeneissä. Tai samalla kun emo opettaa niille kodin, se opettaa myös teiden ylitykset.

Eilen merestä löytyi kuollut kilpikonna. Miehet nostivat sen rannalle, se oli jättisuuri, todella kuollut ja verinen. Myöhemmin kilpikonnien suojelijat kaivoivat sille haudan rantahiekkaan. Pythonien ja Boa-käärmeiden tavoin ne ovat pyhiä eläimiä täällä.

Pihan akasiassa nukkuu lepakoita ja haukka kiertää taivaalla ympyrää. Täällä on todella hiljaista nyt, kun melkein kaikki ovat poissa. Huomenna on konsertti ja G. on Cotonoussa laitattamassa hiuksia ja hakemassa uutta pukua. Suomalaiset "jovot" ovat myös matkoilla, viisumeita hankkimassa, Burkinassa, Malissa.

Meitä on vain kaksi täällä. Yritetään seurata presidentinvaaleja: käydään parin tunnin välein joenvarren kylässä tarkastamassa, josko sinne saapuisi vaalikampanjoitsijoita. Illalla ehkä selviää voidaanko vaalit pitää sunnuntaina. Kaikki eivät ole saaneet äänestyslipukkeitaan ajoissa, huhujen mukaan varsinkin oppositiota kannattavilla alueilla äänestäjien rekisteröiminen takkuilee pahasti. Vaaleja tuskin kuitenkaan järjestetään ennen kuin kaikki voivat äänestää.

Söin katukeittiössä riisiä ja tulista kalakastiketta ja juttelin vanhan herran kanssa lähikylien aurinkopaneeleista. S. sanoo, etten saisi syödä kadulla vatsatautiriskin takia.

Lähtöjä

Elämä täällä on tiivistä ja sosiaalista. Jatkuvan "yhdessä olon" seurauksena syntyy samansuuntaista ajattelua, ymmärrystä ja lauseita, joiden juju kumpuaa niistä miljoonista pienistä väärinkäsityksistä, joihin täällä joutuu jatkuvasti. Paikallisilla pojilla on esimerkiksi tapana toistella englanniksi, että "we will be together", mikä kuulostaa suomalaiseen korvaan vähän samalta kuin "une promenade à la plage", mikä puolestaan tarkoittaa, ihan oikeasti, pikemmin perheen perustamista kuin mitään ystävyyden hierontaa (vaikka tämän pojat kyllä tiukasti kieltävät).

Tässä yhteisessä elämänpiirissä on sellaista korvaamatonta tietoa, kuin että pizzan saaminen Marcelilta kestää pitkään, 10 000 frangin seteleitä on turha yrittää saada rikottua muualla kuin ranskalaisravintoloissa, että koko ajan jäädään velkaa pastiskaupan tädille tai hän meille.

Me olemme alkaneet kutsua itseämme jovoiksi - ja kännykkään tuleekin viestejä, jotka alkavat "Hi Anna, tell jovos that...". Meillä on täkäläisestä näkökulmasta riemastuttavia projekteja, kuten kadonneiden museoesineiden metsästystä, lintujen bongausta, vateja päänsä päällä kantavien naisten valokuvausta. Muusikko on epäilemättä normaalein ammatti, kielten opetusta voisi myös tarjota.

Tänään porukka vähenee, kun moni lähtee takaisin Suomeen. Sen kunniaksi pihalla käy jos jonkinlaista hyvästelijää. Pyykkituvassa lauletaan nauhalle Maamme-laulua, nainen kantaa kanoja päänsä päällä, reggae-hippi hakkaa balafonia terassilla. Vaihdetaan valokuvia ja sanotaan hyvästejä. Osa valmistautuu palaamaan Suomeen, osa taas uudenlaiseen elämään täällä.