Tänään on elokuun viimeinen päivä. Kesäloma loppui jo reilu viikko sitten ja nyt olisi aika asennoitua syksyyn, ottaa arjesta kiinni ja nauttia pimenevistä illoista, kylmenevistä aamuista ja syksyisestä auringosta ja tuulesta.
Hetki sitten järjestettiin taas Töölönlahden kuutamouinti ja lenkkeilin sinne töiden jälkeen katsomaan mitä tapahtuu. Oma uimapuku olisi ollut kiva olla mukana. Moni teki viidensadan metrin matkan lahden keskellä olevalle suihkulähteelle ja rannalta katseltiin lähteen päälle kipuajia. Kaupungin valot valaisivat loppukesän pimeyttä ja kuukin pilkisti taivaalta.
Elokuun viimeisen sunnuntain vietin eilen poissa kaupungista, kodissa, josta muutin kohta kymmenen vuotta sitten. Kävin lenkillä vanhoissa tutuissa metsissä, uimarannalla ja pururadalla. Yritin kiertää lampea, mutta kaislat estivät. Löysin tutut kivet ja puut ja mietin, miten metsääkin on hahmottanut kuin kaupunkia. Nimet ja merkitykset eri paikoilla, majoja, suunnannäyttäjiä. Rämmin kesantoisen pellon läpi ja löysin punajuuria, kauraa, rypsiä ja hirvenmetsästystorneja. Yksi metsä oli kaadettu, joitakin pieniä alueita asfaltoitu. Lähes jokaisen talon pihaan oli ilmestynyt iso trampoliini; lapsiperheitä on kai enemmän kuin koskaan ennen.
Lapsuuden järven rannalla mietin maiseman tuttuutta. Miten kymmenenkin vuoden jälkeen jokin maisema voi olla niin perinpohjaisen muuttumaton ja oma. Muistin paikkaan liittyviä esineitä, pyyhkeitä ja uimapukuja, joiden olemassaoloa en aktiivisesti enää tunnistaisi, samoin hetkiä ja ihmisiä, tapahtumia, auringon suuntia ja pilvien liikettä.
Tänä vuonna loppukesästä jäi mieleen Tallinna. Muutama viikko sitten tehdyllä matkalla ja opin että muut suomalaisturistit katoavat, kun mennään Raatihuoneen toria syvemmälle vanhaan kaupunkiin. Kunstimuseumilla ja vanhan kaupungin näköalapaikalla on ehkä muutama kulttuurituristi, muut jäävät satamaan ja vanhan kaupungin edustalle. Kiivettiin Olavisten kirkon torniin, käveltiin vanhassa kaupungissa ja Kadriorgin puutarhassa yhdessä keskieurooppalaisten ja heidän opaskirjojensa kanssa.
Illallinen oli elämys. Löydettiin vanhasta kaupungista pieni, ehkä 15 paikkainen italialainen viinibaari ja valittiin se sen perusteella, miten iloinen ja rento tunnelma avonaisista ikkunoista välittyi alas kadulle. Ruoka laitetaan asiakaspaikkojen vieressä olevassa pikku sopessa, jonka edessä oleva tiski on täynnään erilaisia italialaisia leikkeleitä ja juustoja. Seiniä peittävät hyllyt notkuvat viinipulloja. Listalta löytyvät antipasto, primo, secondo ja dolce. Syötiin chilisiä ja päärynä-juusto bruchettoja, pastaa ja juustoja - pecorinoa, parmesaania, taleggiota ja morbier-tyyppistä tuhkajuustoa (mikäköhän sen nimi oli?) - ja juotiin pullollinen punaviiniä. Jälkiruuaksi lasilliset limoncelloa. Paikan nimi oli Il Gallo Negro ja se löytyi Rataskeavulta vähän ylös kukkulalle kohoavasta kujasta länteen. Suosittelen!
maanantai 31. elokuuta 2009
perjantai 21. elokuuta 2009
Jeanette Winterson: The Stone Gods
Emerson said that the rarest thing on the planet is a truly individual action - but I'd set the bar at a story told. It's why the nineteenth-century writers favoured such long and satisfyingly plotted novels. Some of them - like George Eliot - really believed there was something to tell and that we could tell it. Dickens knew very well that we could not, but he told it anyway, glittering and bravura. It's one way of defying chaos - the kind of Chaos, with a capital C, that can't be avoided; the exuberant, unfolding, unpredictable universe, expanding when it should be contracting, made largely of something that is not something but nothing - dark energy, anti-matter. A thing unconfined. What to say when the certainties fail? Words are the part of silence that can be spoken. (Jeanette Winterson 2007 Stone Gods, 125.)
Jeanette Winterson kysyy uusimmassa romaanissaan tuttuun tapaan kysymyksiä ihmisen luonnosta, olemassaolosta ja elämän merkityksestä. Toistosta ja mysteeristä.
Teoksen henkilöhahmot ovat kuin me, arjessaan ja ongelmissaan, mutta todellisuudet ovat toisia: tiloja mielikuvituksen, historian ja tieteen rajamailta. "Stories are always true. It's the facts that mislead", päähenkilö Billie Crusoe kirjoittaa jossakin tulevaisuudessa, romaanin ensimmäisessä osassa (p. 53).
Uudessa maailmassa robo sapiensit on kehitetty korjaamaan inhimillisiä erehdyksiä ja tekemään rationaalisia päätöksiä ihmiskunnan puolesta mutta, kuten Wintersonilla aina, samalla käy ilmi, että rakkaus, halu ja taide voittavat järjen ja järjestyksen. Myöskään kehittyväksi ohjelmoidulle robotille ei riitä laskelmallinen hyödyn ja päämäärien maailma, vaan hänkin haluaa selitysten ja vastausten lisäksi myös ymmärtää tätä todellisuutta: Mistä runot kertovat? Millaista on rakkaus?
Winterson ohjaa törmäyskurssille ne faktat, joita maailmasta tiedetään ja elämän arvoituksellisuuden - konkreettisestikin. Sattumanvaraisuus, epävarmuus ja merkityksettömyys kohtaavat inhimilliset yritykset tuottaa merkitystä ja vaikuttaa niin ympäröivään todellisuuteen kuin myös omaan elämään - oli tuon vaikutuksen antama suunta sitten kohti hyvää tai huonoa.
This is a quantum universe --- neither random nor determined. It is potential at every second. All you can do is intervene, robo sapiens Spike opettaa päähenkilölle (p.62).
Ensimmäisessä osassa maapalloa muistuttava Orbus on tuhoutumassa, kun luonnon resurssit on käytetty eikä ihminen suostu katkaisemaan kehitystään. Avaruudesta löytyy kuitenkin toinen, vasta evoluution alussa oleva planeetta, jonka ihminen aikoo asuttaa. Ensin on vain tuhottava sitä asuttavat dinosaurukset ja ratkaistava, miten rakentaa sinne uusi elämä luopumatta teknologian tuomista mahdollisuuksista.
Toinen osa avaa läpi teoksen kulkevaa Robinson Crusoe-intertekstiä. Siinä palataan tuhoisan kehityksen ja valintojen alkutaipaleelle, aikaan jolloin ihminen etsi uutta tilaa itselleen toisia mantereita valloittamalla. Eurooppalaiset tekevät valloitustyötään ja samalla alkuperäiskansat muuttavat Pääsiäissaarella luonnon järjestystä jättimäisiä kivijumalia rakentaen, vailla mitään "rationaalista" syytä. Kapteeni Cookin miehistön jäsen jää laivastaan jälkeen ja pohtimaan alkuperäisväestön ja oman rotunsa toimintaa:
And I thought of the immense human effort that is put to enterprises of all kinds that yield no obvious return and yet are deemed more worthy than the grazing of oxen and the manufacture of cloth. I do not deem this as fault. There must be some part of Man that is more than his daily round. Some part of him that will use his profit on a matter of no profit, for the Bible says to us, 'What should it profit a Man that he gain the whole World and lose his own Soul?' But none has seen his Soul, yet all have seen a small corner of the world, and would have more of it. (p. 108.)
Romaanin kolmas ja neljäs osa kertovat Wintersonille tuttua tarinaa syntymästä, hylätyksi tulemisesta ja rakkaudesta. Tuhoutuvat planeetat ja hylätyt vastasyntyneet lapset vertautuvat toisiinsa, ihmiskunnan armoilla, rakkaudesta riippuvaisina. Viimeinen osa sitoo tarinat yhteen, ja moniin todellisuuksiin ja aikoihin sijoittuva romaani onkin lopulta tarina toistuvista maailmoista. Historia ja elämä toistuvat samanlaisina, täynnä vääriä valintoja ja kohtuuttomuutta - mutta silti itsessään arvokkaina.
There must have been a moment when the universe itself said yes, when life was imperative, and either this can be read as blind and deterministic, or it can be read as the exuberance of a moment that leaves an echo on every living thing for ever.
Any scientist can say what happened in the seconds after the Big Bang, but no one has any idea what was happening in the seconds before. The cosmic Yes. Yes, I said, and Yes.
My mother saying yes to my father and, like it or not, that was yes to life and, like it or not, that life was me. (p. 179.)
The problem with quantum universe, neither random no determined, is that we who are the intervention don't know what we are doing... (p. 183.)
tiistai 4. elokuuta 2009
Aikuisten naisten (ja miesten) leikkejä
Beili Liu: "Viettelys/Pudotus" 2009Materiaalissa sen menneisyys ja historia on aina vääjäämättä läsnä. Tekstiilimateriaaleissa tämä menneisyys on usein merkityksiltään niin inhimillistä, läheistä ja helposti hahmotettavaa, että se viettelee esineiden ja kuvien olemuksen pohdintoihin aivan huomaamatta, kuin varkain.
Tekstiili tässä ajassa on monimuotoisuudessaan vailla vertaa. Se polveilee eri tulkintojen, tekniikoiden, tekemisen tapojen, sukupuolten, sukupolvien ja näkemyksien loputtomana virtana. (Näyttelyteksti, It is Beautiful Here, Fiskarsin Ruukki 10.5.-27.9.2009.)
Kirjoitin kauan aikaa sitten sanasen leikkivistä surrealisteista Palais de Tokyossa otsikolla Aikuisten miesten leikkejä. Toinen Fiskarsin tämänvuotisista kesänäyttelyistä, "It is Beautiful Here", herätti samankaltaisia riemun tunteita, tosin vielä positiivisemmin, vailla surrealistien kiintymystä outoon, pelottavaan, rikottuun - joskaan myöskään vakavilta aiheilta ei vältytä.
Nyt leikkivät naistaitelijat (ja toki muutama mieskin) ja lopputuloksena on kuvataidetta, joka on tekijälleen ja katsojalleen ilon ja naurun, hämmästyttävän havainnon ja hyvien oivallusten lähde, ei aina raskasta, ei aina suurta, mutta ajattelultaan innovatiivista ja ilmaisutavoiltaan tuoretta, visuaalisesti kauniiseen yhdistettynä.
Näyttely on "tekstiilinäyttely", mutta samalla paljon enemmän (jos kuvittelee, että tekstiilinäyttelyissä on kyse lähinnä käsitöistä ja tekstiiliteollisuudesta). "It is Beautiful Here" nostaa funktionaalisen - sen mikä on käytössä ja arjessa kaunista, hyödyllistä ja tarpeellista - imaginaariselle tasolle, leikiksi eri materiaalien ja tekniikoiden, mielikuvien ja kokemusten välillä.
Tekstiilillä voi maalata kuvia ja muotoja. Sillä voi muistuttaa materiaalien tunnosta, nostaa pintaan vanhoja kokemuksia. Sillä voi rakentaa herkullisia tiloja, muotoja ja rakenteita. Mitä me olisimmekaan, ilman fyysisiä muistikuvia kankaiden, lankojen ja villan eri tekstuureista, pehmeydestä ja lämmöstä, linjoista ja muodoista? Ilman räsymattoja, pumpulituppoja, pitsipäiväpeittoja, lankarullia...
Yksinkertaisilla teoilla näyttelyn taiteilijat rakentavat riemastuttavia ideoita ja mielikuvia. Tellervo Viitaniemi kehittää valokuvia kankaalle ja mieleen nousee ajatus pukeutumisesta kuviin, mutta myös menneet ihmiskohtalot ja niiden kulku ajassa ja muistoissa. Maija Lavonen puolestaan muodostaa tekstiilejä valokuidusta, samaten Kazuyo Nomura viitaten ehkä jonnekin tulevaan mutta samalla hyvin tuttuun. Pukeutua valoon.
Anneli Sainion pehmeyttä jäljittelevät pitsineliöt tilkkupeitossa ovatkin keramiikkaa, Severija Incirauskaite-Kriauneviciene kirjailee kukkia ruosteisten sankojen reunoihin ja Abigail Doanin pesät otsikolla Talvehtiminen ovat ehkä pehmeintä mitä olemassa on.
Makasiinin tila soveltuu näyttelyyn loistavasti: teokset istuvat omissa sopeissaan tilan ja toistensa kanssa keskustellen. Etenkin Beili Liun "Viettelys/Pudotus" teos ottaa paikkansa. Siinä katosta roikkuvat ohuet langat halkovat koko tilan ja muodostavat ohuita spiraaleita lattian rajaan. Teos luo konnotaatioita ihmisiä yhdistäviin näkymättömiin siteisiin. Makasiinien lämpö, vanhan puun tuoksu ja lattian narina, on oikea tausta näille lämpimille ja läheisille teoksille.
Myöskään yhteiskunnalliset ja vakavat aiheet eivät kuitenkaan unohdu. Dave Cole työstää Yhdysvaltain lipun sulatetuista muovisista lelusotilaista. Vik Prjónsdóttir puolestaan ottaa kantaa metsästykseen ja eläinten suojeluun "hylkeentaljoilla", jotka on kudottu villasta ja joiden sisään ihminen voi kääriytyä - tai joihon voi jopa pukeutua:
lauantai 1. elokuuta 2009
Vonnegutia kesällä: ajatuksia inhimillisyydestä ja olemassaolosta
Olen istunut nyt päiväkausia Hesperiankatujen välisellä ruohikolla lukemassa. Pensaat vaimentavat Mechelininkadun äänet ja tuossa kohdassa on rauhallista olla: ei vielä rannan tohinaa muttei täysin yksinäistäkään.
Kurt Vonnegut epäilee sarkasmia tihkuvassa romaanissaan Breakfast of Champions (1973), että ihmiset ovat koneita - tai vaihtoehtoisesti jättimäisiä kumisia koeputkia, joiden sisällä tapahtuu erilaisia reaktioita - mistä myös perimmäinen syy ihmisten käytökselle, jolle ei tunnu löytyvän muitakaan järkeviä selityksiä. Samalla Vonnegut osuu keskusteluun ihmisen "luonnosta"; fysiologisen ja sosiaalisesti rakentuneen välisestä suhteesta, joka nousee esiin myös mielenterveydestä puhuttaessa. Miten ratkaista ongelmat: pillereillä vai rakentamalla parempi ympäristö ja vaikutteet?
I tend to think of human beings as huge, rubbery test tubes, too, with chemical reactions seething inside. When I was a boy, I saw a lot of people with goiters. --- All they had to do in order to have ordinary lives, it turned out, was to consume less than one-millionth of an ounce of iodine every day.
My own mother wrecked her brains with chemicals, which were supposed to make her sleep.
When I get depressed, I take a little pill, and I cheer up again.
And so on.
So it is a big temptation to me, when I create a character for a novel, to say that he is what he is because of faulty wiring, or because of microscopic amounts of chemicals which he ate or failed to eat on that particular day. (Vonnegut 1973, 4.)
Vonnegutin romaani on kirjailijalle (Vonnegutin alter egolle Philboyd Studgelle) itselleen 50-vuotislahjaksi (kirjailija yrittää päästä eroon päässään kiertävistä, ajan myötä maailman sinne istuttamista ideoista syntymäpäivänsä kunniaksi) kirjoitettu kertomus autokauppiaasta, jonka huonot sisäiset kemikaalit alkavat eräänä päivänä vaikuttaa - ja yhdistettynä huonoihin ideoihin (Vonnegut/Studgen mukaan huonot kemikaalit tarvitsevat aina kumppaneikseen huonoja ideoita), jotka hän saa erään science fiction-kirjailijan teoksista (jotka eivät ole oikeastaan romaaneita, vaan pornolehtien täytteenä julkaistuja tekstikatkelmia - kirjailija kun ei välitä kustannusmaailmasta eikä teostensa kohtaloista), hän päätyy kuvittelemaan olevansa maailman ainoa yksilö, jolla on vapaa tahto, kaikkien muiden ollessa Luojan hänen kiusakseen luomia koneita.
Tässä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden uskossaan hänestä tulee murhanhimoinen hullu, joka ei enää pysty käsittämään toisten ihmisten olemassaoloa tietoisina, elävinä minuuksina. ...jaVonnegut tuntuu vihjaavan, että tämä on, lievemmässä mittakaavassa, oikeastaan koko ihmiskuntaa vaivannut ongelma.
Vonnegut esittelee maailman hulluutta, absurdia eriarvoisuuden, sotien ja kärsimyksen jatkuvaa olemassaoloa, jolle on vaikea löytää muita selityksiä kuin olemassaolon mielettömyys ja ihmisten julmuus toisia kohtaan - ne huonot ideat (sosiaalisen todellisuuden syöttämät) ja pahat kemikaalit (fyysisestä todellisuudesta kumpuavat) toisiinsa yhdistettyinä.
Vonnegut nauraa niin itselleen, maalleen ja uskonnolle kuin myös olemassaoloselityksille ja kirjallisuudelle, jossa ei ole mitään sen ylevämpää kuin pornolehdissä "avoimine majavoineen" (koodinimi vaginalle, ihmiskunnan suurimmalle kiinnostuksenkohteelle kullan lisäksi) sekä kuvataiteelle, joka ei esitä mitään ja josta yhtäkaikki maksetaan älyttömiä summia (kyseessä on taitelijoiden ja miljonäärien salaliitto, jonka tarkoituksena on saada köyhät ihmiset tuntemaan itsensä tyhmiksi).
Samalla ihmisten ideoista, obsessioista ja taiteesta löytyy kuitenkin myös lääke olemassaololle, joka tosin myös vesitetään samantien. Ajatus tulee alun perin romaanin scifikirjailijalta, joka kauhistuu teostensa vaikutusta hulluun autokauppiaaseen:
It shook up Trout to realize that even he could bring evil into the world - in the form of bad ideas. --- Trout became a fanatic on the importance of ideas as causes and cures for diseases. But nobody would listen to him. He was a dirty old man in the wilderness, crying out among the trees and underbush, "Ideas or the lack of them can cause disease!" (p. 15.)
Scifikirjailija Troutin julistukset jäävät, monimutkaisen, ambivalentin aiheen ollessa kyseessä vaille sisältöä, joskin hän voittaa niistä kyllä lopulta Nobelin lääketieteen palkinnon ja hänen hautakiveensä kaiverretaan sitaatti hänen viimeisestä romaanistaan: "We are healthy only to the extent that our ideas are humane" (p. 16).
Se mitä Vonnegutin romaani kuitenkin ironiansa takana opettaa on, että inhimillisyys ja oikeus, hyvien ideoiden ja hyvien kemikaalien sopiva suhde ne kumoaviin pahoihin, jää aina vääjäämättä avoimeksi. Inhimillinen oleminen, ja vielä hyvä sellainen, on jotakin monimutkaisempaa ja monimerkityksisempää kuin ideat ja kemikaalit tai niiden yhdistelmät.
Romaanista on kuitenkin mahdollista löytää eräänlainen totuus ihmisestä, tuosta sosiaalisesta ja biologisesta koneesta, jossa samalla hohtaa ainutkertainen yksilöllisyys. Vonnegut asettaa tämän "totuuden", ivaa yhtäkaikki tihkuen, taidemaalarin suuhun, jonka varsinaisena pyrkimyksenä on lähinnä puolustaa teostaan sen kalliilla ostaneen kaupungin asukkien kritiikkiä vastaan:
The picture your city owns shows everything about life which truly matters, with nothing left out. It is a picture of the awareness of every animal. It is the immaterial core of every animal - the 'I am' to which all messages are sent. It is all that is alive in any of us - in a mouse, in a deer, in a cocktail waitress. --- Our awareness is all that is alive and maybe sacred in any of us. Everything else about us is dead machinery. (p. 221.)
Jokaisessa yksilössä, huolimatta siitä, että hän on sosiaalinen ja fysiologinen kone, on myös ydin, joka hohtaa kirkkaana, järkkymättömänä viivana - joka on esitetty taiteilijan abstraktista eksperssionismista muistuttavassa teoksessa, joka kuvaa... pystysuoraa kirkasta viivaa.
Ihmisyys on siis hohtava viiva.
Tai, toisin sanoen, tietoisuus omasta ja toisten olemassaolosta, awareness, pyhä osa.
His situation, insofar as he was a machine, was complex, tragic and laughable. But the sacred part of him, his awareness, remaind an unwavering band of light. (p. 225.)
---------
Valikoituja sitaatteja:
---------
*Ihmisten uskomuksista ja ideoista:
Dwayne, like all novice lunatics, needed some bad ideas, too, so that his craziness could have shape and direction. (p. 14)
It was possible for human beings to believe anything, and to behave passionately in keeping that belief - any belief. (p. 25)
There was no immunity to cuckoo ideas on Earth. (p. 27.)
*Luonnon jatkuvasta tuhoamisesta:
The only kind of job an American can get these days is commiting suicide in some way. (p. 86.)
*Isänmaan symboleista ja kansalaisena olemisesta:
There were one quadrillion nations in the Universe, but the nation Dwayne Hoover and Kilgore Trout belonged to was the only one with a national anthem which was gibberish sprinkled with question marks. (p. 8.)
The motto of Dwayne Hoover's and Kilgore Trout's nation was this, which meant in a language nobody spoke anymore, Out of Many, One: 'E pluribus unum'. (p. 9.)
The anthem and the vacant motto might not have mattered much, if it weren't for this: a lot of citizens were so ignored and cheated and insulted that they thought they might be in the wrong country, or even on the wrong planet--- It might have comforted them some if their anthem and their motto had mentioned fairness or brotherhood or hope or happiness, had somehow welcomed them to the society and its real estate.
If they studied their paper money for clues as to what their country was all about, they found among a lot of other baroque trash, a picture of a truncated pyramid with a radiant eye on top of it, like this:
[picture]
Not even the President of the United States knew what that was all about. It was as though the country were saying to its citizens: "In nonsense is strength." (p. 9-10.)
A lot of the nonsense was the innocent result of playfulness on the part of the founding fathers of the nation of Dwayne Hoover and Kilgore Trout. The founders were aristocrats, and they wished to show off their useless education, which consisted of the study og hocus-pocus from ancient times. They were bum poets as well. (p. 10.)
Most people in Midland city were insecure when they spoke, so they kept their sentences short and their words simple, in order to keep embarassing mistakes to a minumum. --- This was because their English teachers would wince and cover their ears and give them flunking grades and so on whenever they failed to speak like English aristocrats before the First World War. Also: they were told that they were unworthy to speak or write their language if they couldn't love or understand incomprehensible novels and poems and plays about people long ago and far away, such as Ivanhoe. (138.)
*Taiteen kadotetusta ylevyydestä:
I had no respect for the creative works of either the painter or the novelist. I thought Karabekian [painter] with his meaningless pictures had entered into a conspiracy with millionaires to make poor people feel stupid.
I thought Beatrice Keedsler [writer] had joined hands with other old-fashioned storytellers to make people believe that life had leading characters, significant details, insignificant details, that it had lessons to be learned, to be passed, and a beginning, a middle and an end. (209.)
*Tarinoiden vaaroista amerikkalaiselle yhteiskunnalle:
As I approached my fiftieth birthday, I had become more and more enraged and mystified by the idiot decisions made by my countrymen. And then I had come suddenly to pity them, for I understood how innocent and natural it was for them to behave so abominably, and with such abominable results: They were doing their best to live like people invented in story books. (p. 209.)
Once I understood what was making America such a dangerous, unhappy nation of people who had nothing to do with real life, I resolved to shun storytelling. I would write about life. Every person would be exactly as important as any other. All facts would also be given equal weightiness. Nothing would be left out. Let others bring order to chaos. I would bring chaos to order. (210.)
Kurt Vonnegut epäilee sarkasmia tihkuvassa romaanissaan Breakfast of Champions (1973), että ihmiset ovat koneita - tai vaihtoehtoisesti jättimäisiä kumisia koeputkia, joiden sisällä tapahtuu erilaisia reaktioita - mistä myös perimmäinen syy ihmisten käytökselle, jolle ei tunnu löytyvän muitakaan järkeviä selityksiä. Samalla Vonnegut osuu keskusteluun ihmisen "luonnosta"; fysiologisen ja sosiaalisesti rakentuneen välisestä suhteesta, joka nousee esiin myös mielenterveydestä puhuttaessa. Miten ratkaista ongelmat: pillereillä vai rakentamalla parempi ympäristö ja vaikutteet?
I tend to think of human beings as huge, rubbery test tubes, too, with chemical reactions seething inside. When I was a boy, I saw a lot of people with goiters. --- All they had to do in order to have ordinary lives, it turned out, was to consume less than one-millionth of an ounce of iodine every day.
My own mother wrecked her brains with chemicals, which were supposed to make her sleep.
When I get depressed, I take a little pill, and I cheer up again.
And so on.
So it is a big temptation to me, when I create a character for a novel, to say that he is what he is because of faulty wiring, or because of microscopic amounts of chemicals which he ate or failed to eat on that particular day. (Vonnegut 1973, 4.)
Vonnegutin romaani on kirjailijalle (Vonnegutin alter egolle Philboyd Studgelle) itselleen 50-vuotislahjaksi (kirjailija yrittää päästä eroon päässään kiertävistä, ajan myötä maailman sinne istuttamista ideoista syntymäpäivänsä kunniaksi) kirjoitettu kertomus autokauppiaasta, jonka huonot sisäiset kemikaalit alkavat eräänä päivänä vaikuttaa - ja yhdistettynä huonoihin ideoihin (Vonnegut/Studgen mukaan huonot kemikaalit tarvitsevat aina kumppaneikseen huonoja ideoita), jotka hän saa erään science fiction-kirjailijan teoksista (jotka eivät ole oikeastaan romaaneita, vaan pornolehtien täytteenä julkaistuja tekstikatkelmia - kirjailija kun ei välitä kustannusmaailmasta eikä teostensa kohtaloista), hän päätyy kuvittelemaan olevansa maailman ainoa yksilö, jolla on vapaa tahto, kaikkien muiden ollessa Luojan hänen kiusakseen luomia koneita.
Tässä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden uskossaan hänestä tulee murhanhimoinen hullu, joka ei enää pysty käsittämään toisten ihmisten olemassaoloa tietoisina, elävinä minuuksina. ...jaVonnegut tuntuu vihjaavan, että tämä on, lievemmässä mittakaavassa, oikeastaan koko ihmiskuntaa vaivannut ongelma.
Vonnegut esittelee maailman hulluutta, absurdia eriarvoisuuden, sotien ja kärsimyksen jatkuvaa olemassaoloa, jolle on vaikea löytää muita selityksiä kuin olemassaolon mielettömyys ja ihmisten julmuus toisia kohtaan - ne huonot ideat (sosiaalisen todellisuuden syöttämät) ja pahat kemikaalit (fyysisestä todellisuudesta kumpuavat) toisiinsa yhdistettyinä.
Vonnegut nauraa niin itselleen, maalleen ja uskonnolle kuin myös olemassaoloselityksille ja kirjallisuudelle, jossa ei ole mitään sen ylevämpää kuin pornolehdissä "avoimine majavoineen" (koodinimi vaginalle, ihmiskunnan suurimmalle kiinnostuksenkohteelle kullan lisäksi) sekä kuvataiteelle, joka ei esitä mitään ja josta yhtäkaikki maksetaan älyttömiä summia (kyseessä on taitelijoiden ja miljonäärien salaliitto, jonka tarkoituksena on saada köyhät ihmiset tuntemaan itsensä tyhmiksi).
Samalla ihmisten ideoista, obsessioista ja taiteesta löytyy kuitenkin myös lääke olemassaololle, joka tosin myös vesitetään samantien. Ajatus tulee alun perin romaanin scifikirjailijalta, joka kauhistuu teostensa vaikutusta hulluun autokauppiaaseen:
It shook up Trout to realize that even he could bring evil into the world - in the form of bad ideas. --- Trout became a fanatic on the importance of ideas as causes and cures for diseases. But nobody would listen to him. He was a dirty old man in the wilderness, crying out among the trees and underbush, "Ideas or the lack of them can cause disease!" (p. 15.)
Scifikirjailija Troutin julistukset jäävät, monimutkaisen, ambivalentin aiheen ollessa kyseessä vaille sisältöä, joskin hän voittaa niistä kyllä lopulta Nobelin lääketieteen palkinnon ja hänen hautakiveensä kaiverretaan sitaatti hänen viimeisestä romaanistaan: "We are healthy only to the extent that our ideas are humane" (p. 16).
Se mitä Vonnegutin romaani kuitenkin ironiansa takana opettaa on, että inhimillisyys ja oikeus, hyvien ideoiden ja hyvien kemikaalien sopiva suhde ne kumoaviin pahoihin, jää aina vääjäämättä avoimeksi. Inhimillinen oleminen, ja vielä hyvä sellainen, on jotakin monimutkaisempaa ja monimerkityksisempää kuin ideat ja kemikaalit tai niiden yhdistelmät.
Romaanista on kuitenkin mahdollista löytää eräänlainen totuus ihmisestä, tuosta sosiaalisesta ja biologisesta koneesta, jossa samalla hohtaa ainutkertainen yksilöllisyys. Vonnegut asettaa tämän "totuuden", ivaa yhtäkaikki tihkuen, taidemaalarin suuhun, jonka varsinaisena pyrkimyksenä on lähinnä puolustaa teostaan sen kalliilla ostaneen kaupungin asukkien kritiikkiä vastaan:
The picture your city owns shows everything about life which truly matters, with nothing left out. It is a picture of the awareness of every animal. It is the immaterial core of every animal - the 'I am' to which all messages are sent. It is all that is alive in any of us - in a mouse, in a deer, in a cocktail waitress. --- Our awareness is all that is alive and maybe sacred in any of us. Everything else about us is dead machinery. (p. 221.)
Jokaisessa yksilössä, huolimatta siitä, että hän on sosiaalinen ja fysiologinen kone, on myös ydin, joka hohtaa kirkkaana, järkkymättömänä viivana - joka on esitetty taiteilijan abstraktista eksperssionismista muistuttavassa teoksessa, joka kuvaa... pystysuoraa kirkasta viivaa.
Ihmisyys on siis hohtava viiva.
Tai, toisin sanoen, tietoisuus omasta ja toisten olemassaolosta, awareness, pyhä osa.
His situation, insofar as he was a machine, was complex, tragic and laughable. But the sacred part of him, his awareness, remaind an unwavering band of light. (p. 225.)
---------
Valikoituja sitaatteja:
---------
*Ihmisten uskomuksista ja ideoista:
Dwayne, like all novice lunatics, needed some bad ideas, too, so that his craziness could have shape and direction. (p. 14)
It was possible for human beings to believe anything, and to behave passionately in keeping that belief - any belief. (p. 25)
There was no immunity to cuckoo ideas on Earth. (p. 27.)
*Luonnon jatkuvasta tuhoamisesta:
The only kind of job an American can get these days is commiting suicide in some way. (p. 86.)
*Isänmaan symboleista ja kansalaisena olemisesta:
There were one quadrillion nations in the Universe, but the nation Dwayne Hoover and Kilgore Trout belonged to was the only one with a national anthem which was gibberish sprinkled with question marks. (p. 8.)
The motto of Dwayne Hoover's and Kilgore Trout's nation was this, which meant in a language nobody spoke anymore, Out of Many, One: 'E pluribus unum'. (p. 9.)
The anthem and the vacant motto might not have mattered much, if it weren't for this: a lot of citizens were so ignored and cheated and insulted that they thought they might be in the wrong country, or even on the wrong planet--- It might have comforted them some if their anthem and their motto had mentioned fairness or brotherhood or hope or happiness, had somehow welcomed them to the society and its real estate.
If they studied their paper money for clues as to what their country was all about, they found among a lot of other baroque trash, a picture of a truncated pyramid with a radiant eye on top of it, like this:
[picture]
Not even the President of the United States knew what that was all about. It was as though the country were saying to its citizens: "In nonsense is strength." (p. 9-10.)
A lot of the nonsense was the innocent result of playfulness on the part of the founding fathers of the nation of Dwayne Hoover and Kilgore Trout. The founders were aristocrats, and they wished to show off their useless education, which consisted of the study og hocus-pocus from ancient times. They were bum poets as well. (p. 10.)
Most people in Midland city were insecure when they spoke, so they kept their sentences short and their words simple, in order to keep embarassing mistakes to a minumum. --- This was because their English teachers would wince and cover their ears and give them flunking grades and so on whenever they failed to speak like English aristocrats before the First World War. Also: they were told that they were unworthy to speak or write their language if they couldn't love or understand incomprehensible novels and poems and plays about people long ago and far away, such as Ivanhoe. (138.)
*Taiteen kadotetusta ylevyydestä:
I had no respect for the creative works of either the painter or the novelist. I thought Karabekian [painter] with his meaningless pictures had entered into a conspiracy with millionaires to make poor people feel stupid.
I thought Beatrice Keedsler [writer] had joined hands with other old-fashioned storytellers to make people believe that life had leading characters, significant details, insignificant details, that it had lessons to be learned, to be passed, and a beginning, a middle and an end. (209.)
*Tarinoiden vaaroista amerikkalaiselle yhteiskunnalle:
As I approached my fiftieth birthday, I had become more and more enraged and mystified by the idiot decisions made by my countrymen. And then I had come suddenly to pity them, for I understood how innocent and natural it was for them to behave so abominably, and with such abominable results: They were doing their best to live like people invented in story books. (p. 209.)
Once I understood what was making America such a dangerous, unhappy nation of people who had nothing to do with real life, I resolved to shun storytelling. I would write about life. Every person would be exactly as important as any other. All facts would also be given equal weightiness. Nothing would be left out. Let others bring order to chaos. I would bring chaos to order. (210.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)