Luin Hannu Väisäsen Finlandia-voittajaa ja kiinnitin monien muiden tavoin huomiota siinä kuvattuun ikoniepisodiin. 12-vuotias minäkertoja lahjoittaa kirjastonhoitajattarelle itse tekemänsä ikonin, mutta ongelmana on se että kananmunasta valmistettu kuvan sidosaine ehtii joulun aikana härskiintyä ja lahjasta tulee lopulta niin pahasti haiseva, että nainen joutuu palauttamaan sen takaisin nuorelle taiteilijalle. Lopputuloksena on pettyminen itseen ja taiteeseen ylipäänsä. Pojan kokema häpeäntunne on lähes absurdi - ja kuvaa sitä, miten yksilö niin helposti lannistuu, kun oma erilaisuus tai lahjakkuus osoittautuu silkaksi eksentrisyydeksi vastoinkäymisten edessä.
Miksi en ollut maalannut ikonia ilmaan ja sitten kertonut kauniista kuvasta, jota ei millään voi kehystää? Miksi piti totella kirjoja, ottaa haiseva lauta? Miksi kuva tarvitsi jonkun pohjan pysyäkseen koossa? Mistä haju oli tullut? Oliko se maitoliima kenties... en halunnut tietää enempää.
Suuri häpeä oli siinä, sylissäni. Juuri kun olin kasvamassa. Halusin takaisin herneeksi. En haistanut mitään, kielsin kaikkia hajuja tulemasta lähelleni. --- Suin päin säntäillessäni ajattelin vain minne ikonin voisi viskata? Vaikka oli kylmä se poltteli sylissäni kuin uuninpelti. Ja minne panisin itseni? Haisevan ikonin tekijän olisi kuulunut kuolla, tulla haudatuksi, ei millekään kunnialankulle vaan oman ikoninsa päälle. Toisaalta viiltelevä elämä tuntui oikealta rangaistukselta. Halusin kuitenkin kuritukseni piilossa. En lukisi enää kirjoja. Kuvia en tekisi, en hartaita enkä syntisiä. Asettuisin ikuisen roudan korkeudelle ja iskisin routaan joka päivä tikkuja, joihin olisin kirjoittanut: Ei koskaan enää.
---
Yksi kausi elämässäni oli päättynyt, kausi, jolloin saatoin touhukkaasti taikoa ympärilleni outoja sumuja ja toimia niiden sisällä. Sellaiset sumut eivät enää irtoaisi sormistani. Kaiken pitäisi olla ehdottoman aitoa, kestää sisällä ja ulkona. Parempi olisi ostaa kuin tehdä itse. Jos lahja ei sitten miellyttäisi, se olisi kaupan, ei lahjoittajan vika. Miksi ylipäätään lahjoa? Kaikilla oli jo joku insinööri...
Jos en heti pystyisi tuhoamaan kaikkia vanhentuneita tapojani, niiden tilalle olisi kehitettävä uusia. Toisia tapoja tulla kohti, jos kohti oli tultava. Tulee omatekoiset hula-hula-vanteet, kuvitellut rituaalit, itse tehdyt vieraat kielet, pois hilpeät tanssit taskuista revittyjen epäjumalien kanssa. Minun oli tultava aidoksi nuoreksi ja annettava happamuuden kyllästää itseni yläpäästä alapäähän. Missään tapauksessa kukaan ei enää tilaisi minulta alaikäisiä kuvia. (Väisänen 2006: Toiset kengät, 110-112.)
Mitä tässä tapahtuu? Äkillinen lapsuuden maailman loppu, joka esittäytyy myös mielikuvituksen, taiteen, loppuna. Astuminen käyttäytymissääntöjen, normien ja normaaliuden maailmaan on ristiriidassa luovuuden kanssa. Miten paljon taiteilija antaakaan itsestään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti