Siri Hustvedtin What I Loved alkaa tällaisella tyydyttämättömän halun kuvauksella (varmaankin tunnetuin ongelmatyyppi):
I watched you while you painted me. I looked at your arms and your shoulders and especially at your hands while you worked on the canvas. I wanted you to turn around and walk over to me and rub my skin the way you rubbed the painting. I wanted you to press hard on me with your thumb the way you pressed on the picture, and I thought that if you didn't, I would go crazy, but I didn't go crazy, and you never touched me then, not once. You didn't even shake my hand. (Hustvedt 2003, 4.)
Toisen halun edessä arki, rutiinit ja aika menettävät merkitystään. Ongelmana on vain se, että täällä ei voi elää vain toisessa kiinni.
...tästä voisi tulkita myös sen, miten taiteeseen voi hukuttaa oman halunsa... ja miten tyydyttämätön halu tai tavoittamaton onni eivät tapa tai tee edes hulluksi, sitten kuitenkaan.
---
Viime aikoina mielihyvää ja huvitusta on aiheuttanut Pariisin kevät-yhtyeen kappale "Pikku Huopalahti":
Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa...
torstai 28. helmikuuta 2008
keskiviikko 20. helmikuuta 2008
Arjesta, rutiineista, ajasta ja halusta
Rutiini (tai kontrolloitu elämä) olisi sitä, että lukisi aina viikossa romaanin ja juoksisi torstaisin lenkin. Kiertelisi sunnuntain tai perjantain gallerioita eikä unohtaisi syödä tai nukkua. Stressi (tai neuroosi) on epäilemättä sitä, että pakonomaisesti suunnittelee noita kaikkia, yrittää ylläpitää rutiinia vaikka elämäntilanne ei sallisikaan, ja kumoutuu lopulta ahdistuneena sänkyyn toimintaan kykenemättömänä.
Normaali elämä on kai aina puolivälistä noita kahta: suunnittelua ja suunnitelmien toteutumattomuutta, itsen rääkkäystä ja hemmottelua, mielihyvän toteuttamista (mielen)terveyden(kin) kustannuksella, onnea ja onnettomuutta.
Taide on siitä armollista, että sen aikaansaama tunnekokemus on merkitykseltään positiivinen, ahdistavanakin. Taide ei aiheuta mielipahaa, jätä tyydyttämättä haluja, aja epätoivon partaalle tyhjältä tuntuvan elämän äärellä, vaan vie pois, toisiin todellisuuksiin. Taiteelta, ahdistavalta ja rumaltakaan, ei vaadita mitään: se vain on. Se on "minun" mutta kaukana, vaateen tavoittamattomissa.
Sama ei koske arkea eikä sosiaalista elämää. Ihmissuhteita varsinkaan. "You can't always get what you want", kuten ekonomi Jagger lauloi. Toisilta ihmisiltä ja maailmalta (ja itseltä) vaaditaan kaikki, vaikka mitään ei voi täydellisesti saada. Halu siirtyy objektista toiseen... pitää löytää rakkaus tai rauha oman itsen kanssa, onni tai epätoivosta kumpuava innostus, rahaa tai terveys, tai sosiaalinen arvostus ja uusi ura...
---
Aika tuntuu kuluvan kaiken aikaa joko aivan liian hitaasti tai aivan liian nopeasti, oudon säännöllisestä elämänrytmistä huolimatta. Hetket ovat kepeitä tai raskaita riippuen siitä, onko niiden sisältö puhdas ikävä ja toive ajan kulusta vai epätoivo jonkin lähestymisestä ja ajan vääjäämättömästä loppumisesta, hetkien pakenemisesta ja menettämisestä.
Kun mikään ei riitä...
Normaali elämä on kai aina puolivälistä noita kahta: suunnittelua ja suunnitelmien toteutumattomuutta, itsen rääkkäystä ja hemmottelua, mielihyvän toteuttamista (mielen)terveyden(kin) kustannuksella, onnea ja onnettomuutta.
Taide on siitä armollista, että sen aikaansaama tunnekokemus on merkitykseltään positiivinen, ahdistavanakin. Taide ei aiheuta mielipahaa, jätä tyydyttämättä haluja, aja epätoivon partaalle tyhjältä tuntuvan elämän äärellä, vaan vie pois, toisiin todellisuuksiin. Taiteelta, ahdistavalta ja rumaltakaan, ei vaadita mitään: se vain on. Se on "minun" mutta kaukana, vaateen tavoittamattomissa.
Sama ei koske arkea eikä sosiaalista elämää. Ihmissuhteita varsinkaan. "You can't always get what you want", kuten ekonomi Jagger lauloi. Toisilta ihmisiltä ja maailmalta (ja itseltä) vaaditaan kaikki, vaikka mitään ei voi täydellisesti saada. Halu siirtyy objektista toiseen... pitää löytää rakkaus tai rauha oman itsen kanssa, onni tai epätoivosta kumpuava innostus, rahaa tai terveys, tai sosiaalinen arvostus ja uusi ura...
---
Aika tuntuu kuluvan kaiken aikaa joko aivan liian hitaasti tai aivan liian nopeasti, oudon säännöllisestä elämänrytmistä huolimatta. Hetket ovat kepeitä tai raskaita riippuen siitä, onko niiden sisältö puhdas ikävä ja toive ajan kulusta vai epätoivo jonkin lähestymisestä ja ajan vääjäämättömästä loppumisesta, hetkien pakenemisesta ja menettämisestä.
Kun mikään ei riitä...
torstai 14. helmikuuta 2008
Asioita (muumioita) museoissa
[Penelope:] He obtained wealth through marriage - gold cups, silver bowls, horses, robes, weapons, all that trash they used to value so much back then when I was alive. His family was expected to hand over a lot of this trash as well.
I can say trash because I know where most of it ended up. It mouldered away in the ground or it sank to the bottom of the sea, or it got broken or melted down. Some of it made its way to enormous palaces that have - strangely - no kings or queens in them. Endless processions of people in graceless clothing file through these palaces, staring at the gold cups and silver bowls, which are not even used any more. Then they go to a sort of market inside the palace and buy pictures of these things, or miniature versions of them that are not real silver and gold. That is why I say trash. (Atwood 2005 The Penelopiad, 26.)
Atwoodin Penelopeiadin ironia perustuu rinnastukseen nykymaailman ja antiikin välillä. Penelopen puhuessa haudan takaa, kyetessä reflektoimaan sekä mennyttä että nykyistä, tänään tai tuolloin täysin "normaaleina" pidetyt toiminta- ja käyttäytymismallit paljastuvat kaikkea muuta kuin normaaleiksi. Me tosiaan kuljemme museoiden käytäviä ja tuijotamme objekteja, joiden omistajat ovat aikaa sitten kuolleet. Ja nuo kuolleet omistajat puolestaan eivät enää tavaroistaan nauti.
Tarkoitus ei ole nyt kuitenkaan mitenkään väheksyä museoita tai niiden työtä kulttuurihistorian varjelemiseksi (kulttuurihistoriallista arvoahan noilla esineillä nimenomaan on, sen Penelope unohtaa mainita ironiaa luodessaan). Sitaatti vain osui jonkinlaiseen artikulaatioon viimeaikaisten ajatusteni kanssa ja pääsen vihdoin ilmaisemaan ne. Olen nimittäin miettinyt kovastikin museoita ja niiden valikoimia, esillepanoa ja muumioita lähinnä.
Me emme nimittäin säilö ja esittele turisteille ainoastaan menneiden aikojen rikkauksia. Me säilömme ja esittelemme kuolleita ihmisiä.
Se ei siis riitä, että ranskalaiset ja britit ovat puolityhjentäneet Egyptin veistoksista ja työkaluista ja arvoesineistä: sekä esimerkiksi British Museum että Louvre tuovat näytille tuhansia vuosia sitten menehtyneitä ihmisiä ja heidän hautojaan. British Museumin kalmot ovat keskellä salia, kirkkaiden valojen alla vitriineissä. Louvren kaksi kuollutta on sentään siirretty vähän syrjäisempiin paikkoihin: toinen kellariin, mistä harva sen löytää ja toinen seinän taakse, erilleen muusta Egypti-irtaimistosta.
En osaa sanoa mikä ärsyttää eniten: se, että museoihin tuotetaan tällaisten kuriositeettien kautta eräänlaista sosiaalipornoa; se, että kuolleiden ei anneta levätä rauhassa (ilmeisesti jonkinlainen uskonnollinen ajatus) vai se, että museonkävijälle ei edes anneta mahdollisuutta olla osallistumatta noihin kahteen ensimmäiseen (sosiaalipornoon tai haudanhäpäisyyn) vaan kalmot suorastaan työnnetään kasvojen eteen (tämä koskee, myönnettäköön, lähinnä British Museumia).
Dublinin National Museumissa oli kuitenkin saavutettu jonkinlainen tyydyttävä ratkaisu: Irlannista löydetyt ikiaikaiset suomiehet oli nimittäin sijoitettu museosalin keskellä olevien spiraalinmuotoisten väliseinien taakse. Museonkävijä saattoi tahtoessaan kiertää väliseinien sisälle jäänteitä kurkkimaan - tai jatkaa vain matkaansa seuraavaan saliin. Tuli sellainen olo, että asiaa oli oikeasti ajateltu - ja nimenomaan pyritty niin välttämään tuota sosiaaliporno-aspektia kuin myös luomaan jonkinlaista hautarauhaa. Koska tärkeäähän se tietenkin on, että tiedämme kuolemasta, hautausrituaaleista ja niiden suhteesta - niin menneessä kuin nykyisyydessäkin. On museoilla tehtävänsä, tärkeäkin. Jotenkin vain kaipaisin vielä lisää ajatusta sille, miten eettistä museoiminen ylipäänsä on tai miten eettisesti se tehdään.
I can say trash because I know where most of it ended up. It mouldered away in the ground or it sank to the bottom of the sea, or it got broken or melted down. Some of it made its way to enormous palaces that have - strangely - no kings or queens in them. Endless processions of people in graceless clothing file through these palaces, staring at the gold cups and silver bowls, which are not even used any more. Then they go to a sort of market inside the palace and buy pictures of these things, or miniature versions of them that are not real silver and gold. That is why I say trash. (Atwood 2005 The Penelopiad, 26.)
Atwoodin Penelopeiadin ironia perustuu rinnastukseen nykymaailman ja antiikin välillä. Penelopen puhuessa haudan takaa, kyetessä reflektoimaan sekä mennyttä että nykyistä, tänään tai tuolloin täysin "normaaleina" pidetyt toiminta- ja käyttäytymismallit paljastuvat kaikkea muuta kuin normaaleiksi. Me tosiaan kuljemme museoiden käytäviä ja tuijotamme objekteja, joiden omistajat ovat aikaa sitten kuolleet. Ja nuo kuolleet omistajat puolestaan eivät enää tavaroistaan nauti.
Tarkoitus ei ole nyt kuitenkaan mitenkään väheksyä museoita tai niiden työtä kulttuurihistorian varjelemiseksi (kulttuurihistoriallista arvoahan noilla esineillä nimenomaan on, sen Penelope unohtaa mainita ironiaa luodessaan). Sitaatti vain osui jonkinlaiseen artikulaatioon viimeaikaisten ajatusteni kanssa ja pääsen vihdoin ilmaisemaan ne. Olen nimittäin miettinyt kovastikin museoita ja niiden valikoimia, esillepanoa ja muumioita lähinnä.
Me emme nimittäin säilö ja esittele turisteille ainoastaan menneiden aikojen rikkauksia. Me säilömme ja esittelemme kuolleita ihmisiä.
Se ei siis riitä, että ranskalaiset ja britit ovat puolityhjentäneet Egyptin veistoksista ja työkaluista ja arvoesineistä: sekä esimerkiksi British Museum että Louvre tuovat näytille tuhansia vuosia sitten menehtyneitä ihmisiä ja heidän hautojaan. British Museumin kalmot ovat keskellä salia, kirkkaiden valojen alla vitriineissä. Louvren kaksi kuollutta on sentään siirretty vähän syrjäisempiin paikkoihin: toinen kellariin, mistä harva sen löytää ja toinen seinän taakse, erilleen muusta Egypti-irtaimistosta.
En osaa sanoa mikä ärsyttää eniten: se, että museoihin tuotetaan tällaisten kuriositeettien kautta eräänlaista sosiaalipornoa; se, että kuolleiden ei anneta levätä rauhassa (ilmeisesti jonkinlainen uskonnollinen ajatus) vai se, että museonkävijälle ei edes anneta mahdollisuutta olla osallistumatta noihin kahteen ensimmäiseen (sosiaalipornoon tai haudanhäpäisyyn) vaan kalmot suorastaan työnnetään kasvojen eteen (tämä koskee, myönnettäköön, lähinnä British Museumia).
Dublinin National Museumissa oli kuitenkin saavutettu jonkinlainen tyydyttävä ratkaisu: Irlannista löydetyt ikiaikaiset suomiehet oli nimittäin sijoitettu museosalin keskellä olevien spiraalinmuotoisten väliseinien taakse. Museonkävijä saattoi tahtoessaan kiertää väliseinien sisälle jäänteitä kurkkimaan - tai jatkaa vain matkaansa seuraavaan saliin. Tuli sellainen olo, että asiaa oli oikeasti ajateltu - ja nimenomaan pyritty niin välttämään tuota sosiaaliporno-aspektia kuin myös luomaan jonkinlaista hautarauhaa. Koska tärkeäähän se tietenkin on, että tiedämme kuolemasta, hautausrituaaleista ja niiden suhteesta - niin menneessä kuin nykyisyydessäkin. On museoilla tehtävänsä, tärkeäkin. Jotenkin vain kaipaisin vielä lisää ajatusta sille, miten eettistä museoiminen ylipäänsä on tai miten eettisesti se tehdään.
perjantai 1. helmikuuta 2008
Muistiinpano häpeästä ja taiteentekemisestä
Luin Hannu Väisäsen Finlandia-voittajaa ja kiinnitin monien muiden tavoin huomiota siinä kuvattuun ikoniepisodiin. 12-vuotias minäkertoja lahjoittaa kirjastonhoitajattarelle itse tekemänsä ikonin, mutta ongelmana on se että kananmunasta valmistettu kuvan sidosaine ehtii joulun aikana härskiintyä ja lahjasta tulee lopulta niin pahasti haiseva, että nainen joutuu palauttamaan sen takaisin nuorelle taiteilijalle. Lopputuloksena on pettyminen itseen ja taiteeseen ylipäänsä. Pojan kokema häpeäntunne on lähes absurdi - ja kuvaa sitä, miten yksilö niin helposti lannistuu, kun oma erilaisuus tai lahjakkuus osoittautuu silkaksi eksentrisyydeksi vastoinkäymisten edessä.
Miksi en ollut maalannut ikonia ilmaan ja sitten kertonut kauniista kuvasta, jota ei millään voi kehystää? Miksi piti totella kirjoja, ottaa haiseva lauta? Miksi kuva tarvitsi jonkun pohjan pysyäkseen koossa? Mistä haju oli tullut? Oliko se maitoliima kenties... en halunnut tietää enempää.
Suuri häpeä oli siinä, sylissäni. Juuri kun olin kasvamassa. Halusin takaisin herneeksi. En haistanut mitään, kielsin kaikkia hajuja tulemasta lähelleni. --- Suin päin säntäillessäni ajattelin vain minne ikonin voisi viskata? Vaikka oli kylmä se poltteli sylissäni kuin uuninpelti. Ja minne panisin itseni? Haisevan ikonin tekijän olisi kuulunut kuolla, tulla haudatuksi, ei millekään kunnialankulle vaan oman ikoninsa päälle. Toisaalta viiltelevä elämä tuntui oikealta rangaistukselta. Halusin kuitenkin kuritukseni piilossa. En lukisi enää kirjoja. Kuvia en tekisi, en hartaita enkä syntisiä. Asettuisin ikuisen roudan korkeudelle ja iskisin routaan joka päivä tikkuja, joihin olisin kirjoittanut: Ei koskaan enää.
---
Yksi kausi elämässäni oli päättynyt, kausi, jolloin saatoin touhukkaasti taikoa ympärilleni outoja sumuja ja toimia niiden sisällä. Sellaiset sumut eivät enää irtoaisi sormistani. Kaiken pitäisi olla ehdottoman aitoa, kestää sisällä ja ulkona. Parempi olisi ostaa kuin tehdä itse. Jos lahja ei sitten miellyttäisi, se olisi kaupan, ei lahjoittajan vika. Miksi ylipäätään lahjoa? Kaikilla oli jo joku insinööri...
Jos en heti pystyisi tuhoamaan kaikkia vanhentuneita tapojani, niiden tilalle olisi kehitettävä uusia. Toisia tapoja tulla kohti, jos kohti oli tultava. Tulee omatekoiset hula-hula-vanteet, kuvitellut rituaalit, itse tehdyt vieraat kielet, pois hilpeät tanssit taskuista revittyjen epäjumalien kanssa. Minun oli tultava aidoksi nuoreksi ja annettava happamuuden kyllästää itseni yläpäästä alapäähän. Missään tapauksessa kukaan ei enää tilaisi minulta alaikäisiä kuvia. (Väisänen 2006: Toiset kengät, 110-112.)
Mitä tässä tapahtuu? Äkillinen lapsuuden maailman loppu, joka esittäytyy myös mielikuvituksen, taiteen, loppuna. Astuminen käyttäytymissääntöjen, normien ja normaaliuden maailmaan on ristiriidassa luovuuden kanssa. Miten paljon taiteilija antaakaan itsestään?
Miksi en ollut maalannut ikonia ilmaan ja sitten kertonut kauniista kuvasta, jota ei millään voi kehystää? Miksi piti totella kirjoja, ottaa haiseva lauta? Miksi kuva tarvitsi jonkun pohjan pysyäkseen koossa? Mistä haju oli tullut? Oliko se maitoliima kenties... en halunnut tietää enempää.
Suuri häpeä oli siinä, sylissäni. Juuri kun olin kasvamassa. Halusin takaisin herneeksi. En haistanut mitään, kielsin kaikkia hajuja tulemasta lähelleni. --- Suin päin säntäillessäni ajattelin vain minne ikonin voisi viskata? Vaikka oli kylmä se poltteli sylissäni kuin uuninpelti. Ja minne panisin itseni? Haisevan ikonin tekijän olisi kuulunut kuolla, tulla haudatuksi, ei millekään kunnialankulle vaan oman ikoninsa päälle. Toisaalta viiltelevä elämä tuntui oikealta rangaistukselta. Halusin kuitenkin kuritukseni piilossa. En lukisi enää kirjoja. Kuvia en tekisi, en hartaita enkä syntisiä. Asettuisin ikuisen roudan korkeudelle ja iskisin routaan joka päivä tikkuja, joihin olisin kirjoittanut: Ei koskaan enää.
---
Yksi kausi elämässäni oli päättynyt, kausi, jolloin saatoin touhukkaasti taikoa ympärilleni outoja sumuja ja toimia niiden sisällä. Sellaiset sumut eivät enää irtoaisi sormistani. Kaiken pitäisi olla ehdottoman aitoa, kestää sisällä ja ulkona. Parempi olisi ostaa kuin tehdä itse. Jos lahja ei sitten miellyttäisi, se olisi kaupan, ei lahjoittajan vika. Miksi ylipäätään lahjoa? Kaikilla oli jo joku insinööri...
Jos en heti pystyisi tuhoamaan kaikkia vanhentuneita tapojani, niiden tilalle olisi kehitettävä uusia. Toisia tapoja tulla kohti, jos kohti oli tultava. Tulee omatekoiset hula-hula-vanteet, kuvitellut rituaalit, itse tehdyt vieraat kielet, pois hilpeät tanssit taskuista revittyjen epäjumalien kanssa. Minun oli tultava aidoksi nuoreksi ja annettava happamuuden kyllästää itseni yläpäästä alapäähän. Missään tapauksessa kukaan ei enää tilaisi minulta alaikäisiä kuvia. (Väisänen 2006: Toiset kengät, 110-112.)
Mitä tässä tapahtuu? Äkillinen lapsuuden maailman loppu, joka esittäytyy myös mielikuvituksen, taiteen, loppuna. Astuminen käyttäytymissääntöjen, normien ja normaaliuden maailmaan on ristiriidassa luovuuden kanssa. Miten paljon taiteilija antaakaan itsestään?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)