Muistiinpano: Orfeuksen katse

Puhuminen, symbolisen toiminnan luvalliseen fiktioon asettuminen ja vakiintuminen, on todella Asian kadottamista.

Pulma on vastedes tässä: vievätkö kadotetun Asian jäljet puhujan mennessään vai onnistuuko hänen ottaa ne mukaansa; koostaa ne, sisällyttää ne puheeseensa, josta tulee Asiaan tarttumisen voimakasta laulua. Toisin sanoen: syövätkö bakkantit Orfeuksen suihinsa vai kaappaako Orfeus heidät loitsuunsa, kuin symbolisessa ihmissyönnissä? (Julia Kristeva 1987/1999 Musta aurinko, 164-165.)

Siteerasin tätä Mustan auringon kohtaa jo kanditutkielmassa, silloin osoittamassa runoilijan ongelmaa: tasapainoilua kielen (nimeämisen, symbolisen) sekä menetettyyn Asiaan palaamisen (äitisymbioosin, kuoleman) välillä. Nyt päälle on kerrostunut kysymys Orfeuksesta ja Eurydikestä (tässä kohtaa K. tosin viittaa tarun myöhempään vaiheeseen: tilanteeseen jossa bakkantit repivät Orfeuksen kuoliaaksi, bakkanttien vertautuessa Asiaan).

Toissapäivänä kaikki kirkastui hetkellisesti. Tajusin koko Orfeus-Eurydike-kysymyksen selkeämmin ja paremmin kuin koskaan: Miksi Orfeuksen on käännyttävä katsomaan Eurydikeä Manalasta poistuessaan? Miksi Eurydike on menetettävä?

Välähdys oli niin selkeä, että epäilen siinä olleen vielä jotakin syvempää. Nyt onnistun tavoittamaan vain sen, että

1) Eurydike on Asia, ja
2) Orfeuksen katse on kielen alku:

Näkemällä oman menetyksensä (kääntymällä Eurydikeä kohti) Orfeus pystyy käsittelemään sitä, hallitsemaan sitä, ottamaan sen takaisin laulussaan. Vain tällä tapaa melankolinen menetyksen kiistäminen, Kristevan termein, ei ole mahdollista. Orfeus on vapaa puheeseen ja elämään.

*Koska Orfeus katsoo, hän ei voi jäädä Manalaan mutta saa silti Eurydiken mukaansa laulun muodossa.

*Koska sellaista vaihtoehtoa, että Eurydike olisi tullut elävänä takaisin, ei olekaan. Ei koskaan ollutkaan, ei edes alkuperäisessä sopimuksessa. Oli selvää, että Orfeus katsoo kiellosta huolimatta.

Blanchot'lle teoksen Kirjallinen avaruus-keskikohta on Orfeuksen katseessa. Hieman ennen tuota keskipistettä hän kirjoittaa:

Olemme siis palanneet keskukseen, josta käsin liikkeen koko monimielisyys säteilee. Kyllä, on lähdettävä liikkeelle asioista: meidän on pelastettava juuri asiat, juuri kääntymällä kohti asioita opimme kääntymään kohti Näkymätöntä, kokemaan muodonmuutoksen liikkeen ja muuttamaan tuossa liikkeessä muodonmuutoksen aina siihen pisteeseen saakka, jossa muodonmuutoksesta tulee kuolemasta puhdistettu kuolema: tämä tapahtuu ainutkertaisessa laulussa, jossa kuolema sanoo Kylä ja on tämän Kyllän täyteydessä laulun täyteyttä ja toteutumista. (Blanchot 1955/2001, 130.)

Eikä Blanchot puhu samasta? Laulusta, joka on asioita kohti kääntymistä ja sitten niiden kääntämistä, transponointia kieleksi. Se on asioiden kuolemaa ja samalla niiden muuttamista eläviksi kielessä.

Orfeus muistuttaa meille, että runon puhe ja katoaminen kuuluvat saman liikkeen syvyyteen. (Blanchot 1955/2001, 133.)

Blanchot'lle Eurydike on itse asiassa teos, taideteoksen mahdollisuus. Mutta tätä eroa lukuunottamatta kuvaus tuntuu perustuvan samoihin käsityksiin:

Orfeuksen erehdys näyttää olevan halu nähdä ja omistaa Eurydike siitäkin huolimatta, että hänen ainoana kohtalonaan on laulaa Eurydikeä. Vain laulussa Orfeus on Orfeus, vain hymnissä hänellä voi olla suhde Eurydikeen. (Blanchot 1955/2001, 147.)

ts.: Asiaa ei voi omistaa, sitä voi vain lähestyä runouden keinoin. Orfeuksen katse on symbolisoinnin alku.

Kirjoittaminen alkaa Orfeuksen katseesta. Katse on laulun kohtalon ja laulusta kannetun huolen murtava halun liike, joka innoittuneessa ja huolettomassa päätöksessä tavoittaa alkuperän ja pyhittää laulun. (Blanchot 1955/2001, 150.)