maanantai 11. kesäkuuta 2007

Jean Tinguelyn omakuva

Centre Georges Pompidou (Beaubourg)

Jean Tinguely (1925-1991): Autoportrait (1988)

Kohtasin pelon. Etualalla helvetinkone, jossa ratas liikuttaa kettinkejä ja nämä kettingit on kiinnitetty takana roikkuvaan kuoleman kuvaan. Venetsialaistyyppinen valkoinen ruttonaamio, rojua, krääsää, ja täytetty kotka. Kettingeistä kuuluu ääni nirsk nirsk ja roikkuva kasa liikahtelee holtittomasti. Omakuva?

Kammo, vastenmielisyys. Minkä obsessiivisen ja vainoavan hallusinaation ilmaus tämä teos on? Minkälaista sisäisyyttä se kuvaa?



Toinen psyykettä auki repivä taiteilija on Niki de Saint Phalle (1930-2002) aseineen, vauvanukkejen, metalliromun ja pitsin ylle räjähtäneine maalipurkkeineen. Tuhoamisen, auki repimisen, silpomisen akti.

Viimeiset Pariisin viikot keskittyvät moderniin ja nykytaiteeseen. Nouveau réalisme on täällä aina hyvin esillä, Beaubourgissa ja Pariisin modernin taiteen museossa, ja nyt lisäksi Grand Palais'n näyttelyssä. Vielä ehdin nähdä asioita.

4 kommenttia:

Essi kirjoitti...

Jotenkin tuosta on vaikea saada kuvaa siitä, miten ahdistava itse teos on, vaikka sen uskonkin.

Sen sijaan Pariisin matkakertomuksissani Banana Cafén miesstripparit ja Cabaret'n raa'an tyrkky kaupallisuus menevät hyvinkin yhden taide-elämyksen sisään...

Anna kirjoitti...

Je sais. Sairaan huono kuva (ja vielä Beaubourgin arkistosta). Oon menossa ottamaan oman kuhan kerkiän ;).

Anna kirjoitti...

Ai niin. Ja tosiaan: aivan loistava sattuma/idea nähdä tuo Cabaret-versio ja Banana Cafén miehet perättäisinä päivinä. Vuosituhannen vaihteen miesobjekteja.

Essi kirjoitti...

Niin, molemmat/kaikki ambivalentteja seksuaalisuuksia tai jotain... Ei ihan yksinkertainen enää tällä vuosituhannella kelpaakaan.