Pieniä asioita

Heräsin aikaisin. Eilen oli hyvä päivä, ja tänään on vielä aikaa. Mikä tässä siis. En vielä laske tunteja lähtöön.

Laurence Viellen prosodista runoutta, "Récréation du Monde" ("Maailman uudelleenluominen"):

Je passe ma vie à longer les quais
Je passe ma vie à longer les quais

Je longe les quais à passer ma vie
Je longe les quais à passer ma vie

Je passe les quais à longer ma vie
Je longe ma vie à passer les quais

Je caisse ma longe à passer la vie
Je ville ma caisse à longer la passe

Je caisse ma ville à passer ma longe
à passe ma vie je longer les quais

à longer ma vie je passe les quais
à congeler lasse je caisse pis vas

ha les quais je longe hé passe ma vie!
ha les quais he longe et passe ma vie!

je paisse mes quilles à lasser les geons
je pisse mes calles à japer les vons

quais long je vis ma ha les pas ce je heu
quais long je vis ma ha les pas ce je heu

longer ma vie je passe les à quais
je vis ma longe à pas caisser ce hé les
les vus à ma caisse longe j'ai pas ce
les caisses à ma vie longe j'ai pas ce heu
(ok)
...
je je je je je je

Je passe ma vie à longer les quais
Je passe ma vie à longer les quais

Rytmi kiihtyy ja sanat vievät toistensa paikat. Merkitys aaltoilee. Luodaan sanoilla maailmaa...

Laurence Vielle on belgialainen runoilija, jonka runo/lauluteosta Récréation du monde käytiin kuuntelemassa Pompidou-keskuksessa keväällä Maÿlisin ja Emmin kanssa. Sain esityksestä tehdyn runokokoelman syntymäpäivälahjaksi, kiitos! :).

Hoidin eilen kaksi byrokratia-tehtävää, loppuun saakka, vailla ongelmia. Tungeksin Galeries Lafayetten ja Printempsin kesä-alennuksissa. Näin Christoph Marthalerin ohjaaman uuden La Traviata-produktion oopperassa. Se oli teatteri-ilmaisultaan uusittu, tyylikäs ja syvällinen. Söin halpaa sushia ja join valkoviiniä... Paris, Paris!

...

Tänään on edessä paluu tavarataloihin ja ties vaikka saisin itselleni korkokengät Pariisista. (Muuttunut nainen.) Toivon myös kohtaavani Cézannen ja puiston, vielä. Mukavaa päivää!

Unista sen huomaa

Aivoni tahtovat näemmä teeskennellä kuollutta: nukahtelen minuuttien välein ja unet ovat täynnä kauniita kuvia. Selviytymismekanismi se on, stressin poistoa. Tarvitaan jotakin siirtämään pois ja unohduttamaan Societe Generale-pankki, Ranskan pörssi ja siellä jossain seilaava tuhansien eurojen vakuustili, pelottavat veroviranomaiset jotka tulevat vaatimaan asumisesta veroa, summia joita kukaan ei uskalla edes ajatella, ja Blue1:n virkailijat jotka potentiaalisesti estävät matkustamasta kymmenen kiloa ylipainoisten laukkujen kanssa.

Ja vielä: sähkölaitos joka veloittelee summia tileiltäni kadottuani maasta - jos siis pankissa ei poistettukaan suoraveloituksia, vaikka ne niin väittivät. Liikennelaitos, joka tekee samaa. Vakuutusyhtiö, jonka sopimuksen irtisanoin lähes puolitoista kuukautta sitten mutta josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Ei myöskään rahoja takaisin. Pankin mukaan siinä vain saattaa mennä aikaa. Onko "aikaa" enemmän kuin 6 viikkoa? Pankki on ainoa oikea henkilö, jonka kanssa saa olla tekemisissä kasvotusten. Muut piiloutuvat osoitteiden ja puhelinnumeroiden taakse.

Ai niin, perjantaina sähkölaitos kyllä soitti ja käski ilmoittaa niille mittarin lukemat ennen lähtöä. Ja on tietenkin alakerran kiinteistövälityksen Didier ja yhtiökumppani, jotka huolehtivat flunssani tilasta (kohta kaksi viikkoa, kaikki täällä ovat sairaina) mutta kykenevät uskomattoman heikosti edesauttamaan minkään asioiden edistymistä. Toivon todella Didierin olevan perjantaina paikalla kun pitäisi luovuttaa avaimet ja saada yksi takuusumma takaisin.

Tänne tulo pelotti mutta silloin oli aikaa. Lähdön hetkellä kaikki on ajasta kiinni. Kaiken pitäisi sujua. Mutta tässä maassa se tuskin on mahdollista. Miten sitä kuvaisi? Kaikki on mennyt hyvin, kaikki sujuu aikanaan ja ajan kuluminen harvemmin aiheuttaa ongelmia mutta kaiken joutuu myös tekemään viiteen otteeseen, mihinkään ei voi luottaa eikä mikään varmasti onnistu kolmessa päivässä.

Pankkivirkailija jää lomalle ensi maanantaina. Hän palaa töihin 6. elokuuta. Silloin voi sitten Suomesta alkaa soitella ja ihmetellä miksi rahat ovat vielä täällä tileillä, mitään ei ole suljettu ja puolet ovat kadonneet.

Au revoir, Paris.

Ps. Eilen oli kaunis ilma, löysin uudet kiinantossut täällä puhkikuljettujen tilalle ja hyvästelin Beaubourgin. Tänään uskaltaudun vielä Square Saint Lambertille juoksemaan, flunssa ei voi tästä enää pahentua. À bientôt, Paris.

Luin eksistentialistista teoriaa ja jäin muistelemaan amerikkalaisia sotilaita

Simone de Beauvoir käsittelee etiikan ja politiikan sekä tekojen ja päämäärien välistä suhdetta vastajulkaistun suomennoskokoelman Onko Sade poltettava? esseessä "Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi".

Tekstin pääponttina on se, että tarkoitus ei koskaan pyhitä keinoja (niin kuin sanotaan tai niin kuin poliitikko saattaa ajatella, Beauvoir toteaa) vaan nämä kaksi määrittelevät aina toinen toisensa. Käytetyt keinot vaikuttavat siihen, mikä lopputuloksen merkitys on, ja vaikka käytettävissä olisikin vain epäeettisiä tai epäinhimillisiä keinoja vielä suuremman vääryyden korjaamiseksi, eivät nämä keinot muutu yhtään sen vähemmän moraalittomiksi niiden päämäärän ansiosta. Ihminen ei kuitenkaan voi kieltäytyä toimimasta, tekemästä valintoja (niin kuin moraalinen idealisti saattaisi tehdä pyrkiessään ainoastaan puhtaaseen eettisyyteen, Beauvoir toteaa) vaan hänen on oltava maailmassa ja suhteessa toiseen, kannettava vastuu omista teoistaan ja samalla myös lakattava haaveilemasta sisäisestä puhtaudesta:

Kadottakoon ihminen siis toivon siitä että voisi löytää turvapaikan sisäisestä puhtaudestaan tai kadota ulkoiseen objektiviteettiin; tietoisuuden ajallinen jakautuneisuus ja erillisyys toisista tietoisuuksista estävät haaveilemasta lopullisesta sovinnosta itsen kanssa. Ihmisen kohtalona oleva repeytyminen on lunnaana hänen läsnäolostaan maailmassa, hänen transsendenssistaan ja vapaudestaan. Jos hän yrittää paeta, hän joutuu eksyksiin: hän ei tee mitään, tai sitten se, mitä hän tekee, ei ole mitään.

Ihmisen on kieltäydyttävä levosta, hänen on otettava vapautensa kantaakseen. Vain näin hän pystyy tosiasiassa ylittämään annetun - mikä on aitoa eettisyyttä - ja perustelemaan itse päämääränsä - mikä on aitoa politiikkaa. Näin hänen toimintansa kytkeytyy maailmaan konkreettisesti, ja maailma, jossa hän toimii, on maailma, jolla on merkitys: ihmisten maailma. (Beauvoir 2007, 63-64.)

Toisessa esseessä, "Eksistentialismi ja kansanviisaudet", Beauvoir käsittelee eksistentialistisen filosofian ihmiskäsitystä ja vastaa siihen kohdistettuun kritiikkiin. Hänen käsityksensä eksistentialistisesta ihmisestä tulee ilmi jo edellä esitetystä: ihminen on vapaa ja vapaana hänellä on aina mahdollisuus muuttua, mutta tähän sisältyy myös velvollisuus asettaa itse omat päämääränsä, määrittää niiden arvo ja kantaa vastuu omista teoista. Ihmisen on lyhyesti sanottuna tiedostettava itsensä ja hänen on ymmärrettävä olevansa itse vastuullinen omasta hyvyydestään tai pahuudestaan.

Molemmat esseet on julkaistu vuonna 1945, aivan toisen maailmansodan jälkeen ja niissä on tuoreessa muistissa sotaan liittyvät eettiset kysymykset. Beauvoir kirjoittaakin eksistentialismi-esseessä, kuvatakseen ihmisen vapautta ja vastuullisuutta, myös seuraavasti:

Vuoden 1940 taistelijat olivat pikemminkin selväjärkisiä kuin innokkaita; vaikka heistä tulikin sotilaita, he pysyivät ihmisinä. Rohkeudella oli arvoa heidän silmissään nimenomaan inhimillisenä, ei sotilaallisena hyveenä. (Beauvoir 2007, 88.)

Jostain syystä mielessäni välähteli kaikenlaisia asioita lukiessani. Ehkä Beauvoirin puheenvuorot (sanankäänteineen, ilmaisuineen) olivat niin selkeästi viestejä menneisyydestä, että myös oma menneisyyteni aktivoitui. Käväisin 1990-luvulla, sitten 80-luvulla, kunnes yhtäkkiä olin Australiassa kesäkuussa 2003 keskustelemassa sinne Irakista rantautuneiden amerikkalaisten sotilaiden kanssa. Ja jäin kysymään itseltäni minkälaisia nuo pojat olivat. Selväjärkisiä vai innokkaita? Peloissaan vai rohkeita?

Monille Australia vaikutti olevan lomaa, mitä se tietenkin olikin, armeija oli matkalla takaisin kotiin. Se oli vitsien kertomista, ryyppäämistä, naisia, lisää ryyppäämistä. Monilla ei ollut minkäänlaisia ajatuksia edeltäneistä kuukausista - sodasta, maastaan, Irakista. Tai oli, usein tuli vastaan jonkinlainen innokkuus palvella Amerikkaa ja usko sodan oikeutukseen, Amerikan toiminnan eettisyyteen sen kautta, että ajateltiin Irakin tilanteen näin paranevan. Itse asiassa kuulin myös ajatuksen, jolla on tuskin edes yhtymäköhtia sodan "hyviin" päämääriin: Amerikan oli erään pojan mukaan hyökättävä "because we can". Sodan oikeutti Amerikan voima: jos on kyky ja valtaa toteuttaa oma halunsa, se on tehtävä, riippumatta olosuhteista, muista osapuolista. Mitä tämä tarkoittaa ja voiko kukaan tosissaan sanoa noin? Selväjärkisyydestä, itsensä tai maailman tiedostamisesta, vastuun kantamisesta omassa itsessä se on ainakin kaukana.

Oli tietenkin sotilaita, jotka olivat listautuneet armeijaan opiskelupaikan varmistaakseen. Huonompi homma heille. He olivat ehkä niitä selväjärkisiä. Tai ainakin pakotettuja.

Nyt harmittaa, ettei tajuttu silloin kuunnella tarkemmin, asettaa kysymyksiä paremmin, ymmärtää, selvittää. Oma raivoisan kriittinen asenne haittasi tietenkin keskusteluita, ja toisaalta, mitä selvitettävää on asioissa, jotka kumpuavat syvästä tietämättömyydestä tai ehdollistetuista käsityksistä. Tai sitten koko tilanteesta vain oli vaikeaa tai mahdotonta puhua, silloin, kaiken sen keskellä vuonna 2003.

Muistiinpano. Kirjallisuuden todenvastaavuudesta ja vapaudesta toimia. Muutos, toisto ja onni.

Kirjailijan rehellisyys ei ole sitä, mitä tavallisesti kuvitellaan: kirjallisuus ei pyri jäljentämään tunteita ja ajatuksia, jotka kulkevat lävitsemme yksi toisensa jälkeen, vaan se paljastaa horisontteja, jotka jäävät tavoittamattomiin, jotka ilmenevät meille vain vaivoin, mutta jotka ovat silti olemassa. (Simone de Beauvoir 1960 La Force de l'Âge, suom. Sara Heinämaa.)

I have known all these situations [situations in the novel], I have experienced them myself, yet none of them has given rise to the person my curriculum vitae and I represent. The characters in my novels are my own unrealized possibilities. That is why I am equally fond of them all and equally horrified by them. Each one has crossed a border that I myself have circumvented. It is that crossed border (the border beyond which my own 'I' ends) which attracts me most. For beyond that border begins the secret the novel asks about. The novel is not the author's confession; it is an investigation of human life in the trap the world has become. (Milan Kundera 1984 The Unbearable Lightness of Being.)

Kirjallisuus näyttäytyy siis molemmille, sekä Beauvoirille että Kunderalle, mahdollisen maailmana (samaan joukkoon voidaan tietenkin laskea lukemattomia muitakin, mm. Italo Calvino).

Beauvoirin ajatusmaailmassa tosin myös tämä elämämme todellisuus on sitä - tulevaisuudelle ja muutokselle avointa. Kun taas Kundera puolestaan puhuu maailmasta ansana (ks. yllä).

Ansa merkitsee sitä, että ei ole enää vapautta valita, ei muutoksen mahdollisuutta. On vain pakottavaa toistoa. Feministifilosofi Judith Butlerin mukaan toisto kuitenkin on nimenomaan mahdollisuus muutokseen, vaikkakin pieneen: se on toimimista siinä ansassa, johon on joutunut (Kotz & Butler 1995, haastattelu).

Olemisen sietämättömän keveyden Tereza tarjoaa myös yhden mahdollisen ajatuksen toistosta - se on onnea:

Human time does not turn in a circle; it runs ahead in a straight line. That is why man cannot be happy: happiness is the longing for repetition.
Yes, happiness is the longing for repetition, Tereza said to herself. (Kundera 1984.)

Kolmanneksi viimeinen viikko: Cabaret, Banana Café...

Täällä Cabaret-tunnelmaa (Ranskan Les Folies Bergère'n kokoonpanon esiintyminen tv2:n ohjelmassa tammikuussa):



Sietämätöntä laskea päiviä lähtöön. Nyt on sunnuntai, kolmentoista päivän päästä viikonloppuna on jo Helsinki Pride, Elin Danielson-Gambogin Didrichsenin näyttelyn viimeinen aukiolopäivä, ja sitten työt. Elämä jatkuu.

Jean Tinguelyn omakuva

Centre Georges Pompidou (Beaubourg)

Jean Tinguely (1925-1991): Autoportrait (1988)

Kohtasin pelon. Etualalla helvetinkone, jossa ratas liikuttaa kettinkejä ja nämä kettingit on kiinnitetty takana roikkuvaan kuoleman kuvaan. Venetsialaistyyppinen valkoinen ruttonaamio, rojua, krääsää, ja täytetty kotka. Kettingeistä kuuluu ääni nirsk nirsk ja roikkuva kasa liikahtelee holtittomasti. Omakuva?

Kammo, vastenmielisyys. Minkä obsessiivisen ja vainoavan hallusinaation ilmaus tämä teos on? Minkälaista sisäisyyttä se kuvaa?



Toinen psyykettä auki repivä taiteilija on Niki de Saint Phalle (1930-2002) aseineen, vauvanukkejen, metalliromun ja pitsin ylle räjähtäneine maalipurkkeineen. Tuhoamisen, auki repimisen, silpomisen akti.

Viimeiset Pariisin viikot keskittyvät moderniin ja nykytaiteeseen. Nouveau réalisme on täällä aina hyvin esillä, Beaubourgissa ja Pariisin modernin taiteen museossa, ja nyt lisäksi Grand Palais'n näyttelyssä. Vielä ehdin nähdä asioita.

"All I Want for Christmas Is You"

Romanttisten elokuvien ja tv-sarjojen riemujuhlaa... The Holiday ja Love Actually.
Kuka tarvitsee elämän, kun on internet?

Tulkoon joulu, tulkoon Lontoo, tulkoon rakkaus! ;)
Puissa on tähtivalaistus, tavarataloissa soi joulumusiikki, tekolunta ja punaisia nauhoja, onnellisia parisuhteita ja lasten riemua. Keskellä kesääkin voi siis näköjään päästä joulutunnelmaan. Komedioita katsoessa muistui mieleen myös, miten kaunis joulu täällä Pariisissakin oli.

Olen viimeisen kuukauden viihdyttänyt itseäni Kate Winslet-elokuvilla: The Holiday, Little Children, ja vanhempaa, The Life of David Gale ja Finding Neverland, vain Titanic:iin ei olla sorruttu (vielä). Samalla löytyi uudelleen kaikkien aikojen viihdyttävin tapa tehdä romanttista komediaa: jenkkituotanto brittinäyttelijöillä.

Kun meillä ennen oli Hugh Grant ja Andie MacDowell tai Hugh Grant ja Julia Roberts tai Hugh Grant JA Colin Firth ja Renee Zellweger, nyt meillä on Jude Law (!!!) ja Cameron Diaz.

The Holidayn joulutunnelmat vaativat ehdottomasti paluuta Love Actually:in, ja katsoin sen tänään kauniina lauantai-iltapäivänä Pariisissa.

Ps. Suoraan YouTuben joulupukin kontista: mitä yhteistä kahdella maailman ihanimmalla Hugh'lla on charmin, brittiyden ja etunimen lisäksi? ;)



"Ass-kicking prime minister" ;)



House and his Cane!

Muistiinpano: Orfeuksen katse

Puhuminen, symbolisen toiminnan luvalliseen fiktioon asettuminen ja vakiintuminen, on todella Asian kadottamista.

Pulma on vastedes tässä: vievätkö kadotetun Asian jäljet puhujan mennessään vai onnistuuko hänen ottaa ne mukaansa; koostaa ne, sisällyttää ne puheeseensa, josta tulee Asiaan tarttumisen voimakasta laulua. Toisin sanoen: syövätkö bakkantit Orfeuksen suihinsa vai kaappaako Orfeus heidät loitsuunsa, kuin symbolisessa ihmissyönnissä? (Julia Kristeva 1987/1999 Musta aurinko, 164-165.)

Siteerasin tätä Mustan auringon kohtaa jo kanditutkielmassa, silloin osoittamassa runoilijan ongelmaa: tasapainoilua kielen (nimeämisen, symbolisen) sekä menetettyyn Asiaan palaamisen (äitisymbioosin, kuoleman) välillä. Nyt päälle on kerrostunut kysymys Orfeuksesta ja Eurydikestä (tässä kohtaa K. tosin viittaa tarun myöhempään vaiheeseen: tilanteeseen jossa bakkantit repivät Orfeuksen kuoliaaksi, bakkanttien vertautuessa Asiaan).

Toissapäivänä kaikki kirkastui hetkellisesti. Tajusin koko Orfeus-Eurydike-kysymyksen selkeämmin ja paremmin kuin koskaan: Miksi Orfeuksen on käännyttävä katsomaan Eurydikeä Manalasta poistuessaan? Miksi Eurydike on menetettävä?

Välähdys oli niin selkeä, että epäilen siinä olleen vielä jotakin syvempää. Nyt onnistun tavoittamaan vain sen, että

1) Eurydike on Asia, ja
2) Orfeuksen katse on kielen alku:

Näkemällä oman menetyksensä (kääntymällä Eurydikeä kohti) Orfeus pystyy käsittelemään sitä, hallitsemaan sitä, ottamaan sen takaisin laulussaan. Vain tällä tapaa melankolinen menetyksen kiistäminen, Kristevan termein, ei ole mahdollista. Orfeus on vapaa puheeseen ja elämään.

*Koska Orfeus katsoo, hän ei voi jäädä Manalaan mutta saa silti Eurydiken mukaansa laulun muodossa.

*Koska sellaista vaihtoehtoa, että Eurydike olisi tullut elävänä takaisin, ei olekaan. Ei koskaan ollutkaan, ei edes alkuperäisessä sopimuksessa. Oli selvää, että Orfeus katsoo kiellosta huolimatta.

Blanchot'lle teoksen Kirjallinen avaruus-keskikohta on Orfeuksen katseessa. Hieman ennen tuota keskipistettä hän kirjoittaa:

Olemme siis palanneet keskukseen, josta käsin liikkeen koko monimielisyys säteilee. Kyllä, on lähdettävä liikkeelle asioista: meidän on pelastettava juuri asiat, juuri kääntymällä kohti asioita opimme kääntymään kohti Näkymätöntä, kokemaan muodonmuutoksen liikkeen ja muuttamaan tuossa liikkeessä muodonmuutoksen aina siihen pisteeseen saakka, jossa muodonmuutoksesta tulee kuolemasta puhdistettu kuolema: tämä tapahtuu ainutkertaisessa laulussa, jossa kuolema sanoo Kylä ja on tämän Kyllän täyteydessä laulun täyteyttä ja toteutumista. (Blanchot 1955/2001, 130.)

Eikä Blanchot puhu samasta? Laulusta, joka on asioita kohti kääntymistä ja sitten niiden kääntämistä, transponointia kieleksi. Se on asioiden kuolemaa ja samalla niiden muuttamista eläviksi kielessä.

Orfeus muistuttaa meille, että runon puhe ja katoaminen kuuluvat saman liikkeen syvyyteen. (Blanchot 1955/2001, 133.)

Blanchot'lle Eurydike on itse asiassa teos, taideteoksen mahdollisuus. Mutta tätä eroa lukuunottamatta kuvaus tuntuu perustuvan samoihin käsityksiin:

Orfeuksen erehdys näyttää olevan halu nähdä ja omistaa Eurydike siitäkin huolimatta, että hänen ainoana kohtalonaan on laulaa Eurydikeä. Vain laulussa Orfeus on Orfeus, vain hymnissä hänellä voi olla suhde Eurydikeen. (Blanchot 1955/2001, 147.)

ts.: Asiaa ei voi omistaa, sitä voi vain lähestyä runouden keinoin. Orfeuksen katse on symbolisoinnin alku.

Kirjoittaminen alkaa Orfeuksen katseesta. Katse on laulun kohtalon ja laulusta kannetun huolen murtava halun liike, joka innoittuneessa ja huolettomassa päätöksessä tavoittaa alkuperän ja pyhittää laulun. (Blanchot 1955/2001, 150.)

Uusi ihmisyys sohvaperunana

Mark Rowlands on Hesarin mukaan tehnyt samaa kuin minä tänä keväänä: pohtinut minuutta, rakkautta ja etiikkaa televisiosarjojen kautta, ja vieläpä kirjan muodossa. Kyse on, toisin sanoen, "televisiofilosofiasta".

Rowlandsin teoksen Opin kaiken tietämäni televisiosta. Filosofiaa sohvaperunoille tutkimuskohteina ovat olleet sarjat Buffy vampyyrintappaja, Frasier, Frendit, Sinkkuelämää, 24, Seinfeld ja Simpsonit. Tutkija saa selville mm. että Sinkkuelämää on moderni kuvaelma onnellisuuden tavoittelusta, 24:ssa oikeudenmukaisuus ja yhteinen hyvä joutuvat törmäyskurssille ja Frendit kertoo rakkaudesta, joka perustuu Aristoteeliseen filiaan.

Lisäksi me, television katsojat, olemme "matkijoita ja sieniä, jotka imevät itseensä stereotypioita" ja näin meistäkin tulee, television ja sen hahmojen tavoin, "poikkeavia, epäselviä ja itsemme kanssa riidoissa olevia".

Niinpä. Televisio on nopea ja helppo tapa käsitellä erilaisia tunteita, kokea toisia todellisuuksia ja elämiä. Samastumisen kohteita tarvitaan, ja jotakin vielä enemmän: eskapismia.

Parasta (syvällisintä) television tarjontaa tuntuvat olevan eettisesti jossain määrin tätä (aktuaalista) maailmaa paremmat, stereotypioita rikkovat ja löytämisen riemastuttavaa iloa tarjoavat sarjat kuten Will ja Grace heteronormatiivisuutta rikkovine ja sukupuolieroa ja ystävyyttä käsittelevine kysymyksineen.

Lähes samaan yltävät myös Hugh Laurien (lupasin jossain vaiheessa, etten tässä blogissa enää mainitse Laurien nimeä, mutta antaa mennä...) hyvän ja onnellisen ihmisen rajoja rikkovat hahmot niin House:ssa kuin myös vanhemmassa Jeeves and Wooster:issa. Niin erilaisia henkilöitä kuin tohtori Gregory House ja lorvija Bertie Wooster ovatkaan, molempia yhdistää kyky elää hetkessä sekä mahdollisuus tarjota katsojalle samastumisen kohde, joka ei ole ihanteellinen, omassa elämässään onnistunut tai edes täysin "hyvä", mutta kuitenkin niin inhimillinen, että katsoja voi kääntää katseensa myös omaan itseen ja analysoida esimerkiksi, miten toimia eettisesti vastaavissa tilanteissa.

Muistan lähiaikoina maininneeni tietenkin myös 24:sen ja vielä Gilmoren tytöt:kin. Mitä Pariisissa asuvan suomalaisen nuoren naisen elämä olisikaan ilman, että maailma silloin tällöin pelastettaan terroristeilta, jotka osoittautuvatkin amerikkalaisiksi, tai että saa kuvitella elävänsä vapaamielisessä pikkukaupungissa, jossa on hienompaa olla kahvilanpitäjä kuin menestynyt liike-ihminen?

Lopuksi kuitenkin vielä realismin sananen. Niin sievää ja mukavaa kuin tv-elämä ja eskapismi ovatkaan, ne eivät tue esimerkiksi gradun kirjoittamista samalla tapaa kuin mikä tahansa laadukas kirjallisuus (kokemusta on). Jos Rowlands oli sitä mieltä, että imemme televisiollisia stereotypioita itseemme kuin sienet ja muutumme niiden mukana yhä ristiriitaisimmiksi, voisin myös todeta, että television tarjoamat stereotypiat eivät riitä selvittämään tai tukemaan kaikkea tuota meissä piilevää ristiriitaisuutta.

Päästän Julia Kristevan puhumaan jälleen psyykkisen tilan katoamisesta mediakuviin. Niinpä, mitä ristiriitaisempaa ja monipuolisempaa television tarjonta on, sitä vähemmän sen onnistuu latistaa psyykettä. Tasapainoilu on kuitenkin vaikeaa. Itsen parantaminen median kuvilla kääntyy helposti tuota itseä vastaan.

Entä olemmeko silti kulkemassa kohti uutta ihmisyyttä?:

[Y]our wounds are "healed" with images, and before you can speak about your states of the soul, you drown them in the world of mass media.

The image has an extraordinary power to harness your anxieties and desires, to take their intensity and to suspend their meaning. It works by itself.

As a result, the psychic life of modern individuals wavers between somatic symptoms (getting sick and going to the hospital) and the visual depiction of their desires (daydreaming in front of the tv). In such a situation, psychic life is blocked, inhibited, and destroyed.

We see too easily, however, that this mutation may be beneficial.

More than just a commodity or a new variant of the "opium of the people," the current transformation of psychic life may foreshadow a new humanity, one whose psychological conceniences will be able to overcome metapsychical anxiety and the need for meaning.

Wouldn't it be great to be satisfied with just a pill and a television screen?

(Julia Kristeva 1993 New Maladies of the Soul.)

Muisteluhetki

Anna.O Pariisin kasvitieteellisessä puutarhassa 12.4.2007, K:n ja K:n kanssa. Huhtikuu oli helteiden ja kukkivien puiden aikaa.

Rytmiä

Olen herännyt ajatukseen, että myös varhain aamulla maailma on niin oma, että mihin tahansa voi keskittyä. Tällä viikolla Kristeva on edistynyt ja heinäkuun Suomen suunnitelmat seljenneet, vähän, pikkuhiljaa.

Pariisissa satelee vettä ja täällä on vieras käymässä. Pääsen silti juoksemaan Square Saint Lambertilla. Tämä on koti.

Suomessa ei sitten enää poltella ravintoloissa, kun palaan. Ihan mukavaa, että joku asia on muuttunut. Paino on sitten toisenlainen kuin ennen.