Muistiinpano: Paul Auster ja muuttuvat ruumiit

It was one of those sublimely exhilarating moments of my life. I was half a step in front of the real, an inch or two beyond the confines of my own body, and when the thing happened just as I thought it would, I felt as if my skin had become transparent. I wasn't occupying space anymore so much as melting into it. What was around me was also inside me, and I had only to look into myself in order to see the world. (Auster, Book of Illusions 108.)

Auster kirjoittaa (tahallaan) "väärin" lausuessaan "I". Ei tuolla ruumiista ulos astuttaessa enää ole mitään "minää", rajaa minän ja toisen välillä. On vain universumi, aika-ennen, kaaos. Kaiken merkityksen katoaminen, dissoluutio.

Ja kaikki merkitys samalla. Puhtaanpana kuin koskaan. Kivuttomana.

Elizabeth Groszin mukaan: The stability of the unified body image, even in so-called normal subject, is always precarious. It cannot be simply taken for granted as an accomplished fact, for it must be continually renewed, not through the subject's conscious efforts but through its ability to conceive of itself as a subject and to separate itself from its object and others to be able to undertake willful action. The dissolution or disintegrationof the unified body schema risks throwing the subject into the preimaginary real, the domain inhabitet by the psychotic. In such a state, the sense of autonomy and agency that accompanies the imaginary and the symbolic orders is lost, being replaced by fantasies of being externally controlled, which are images of fragmentation, and being haunted by part objects derived from earlier, more primitive experiences. (Elizabeth Grosz Volatile Bodies, 44.)

Austerin kirjallisuudentutkija on luopunut merkitysten etsinnästä, tai ainakin hän on matkalla etsimässä tilaa, jossa pakkoa merkitykseen ei enää olisi, jossa millään ei enää olisi mitään väliä. Psykoanalyyttisesti tällöin puhutaan kuitenkin psyykkisen tilan kuolemasta, psykoosista.

The world was full of holes, tiny apertures of meaninglessness, microscopic rifts that the mind could walk through, and once you were on the other side of one of those holes, you were free of yourself, free of your life, free of your death, free of everything that belonged to you. (Auster, Book of Illusions 109)

Book of Illusionin henkilöhahmoja yhdistää se, että he ovat kuitenkin, kärsimyksestään huolimatta, kykenemättömiä itsemurhaan, minkä seurauksena he tyytyvät erilaisten psykoottisten kokemusten ja ruumis-egon kidutuksen (alkoholi, prostituutio) tuottamaan olemattomuuden kokemukseen. Ollaan jossakin nautinnon ja kuoleman rajamaastossa.

Paradoksaalista kyllä, sattuma kuitenkin ottaa teoksessa lopulta maailmanjärjestyksen paikan ja psyykkisille ja fyysisille äärirajoille hakeutuminen tuo minuuden takaisin, koeteltuna mutta eheämpänä.

Toisaalta sattumakaan ei tulisi huomatuksi ilman kaiken järjestävää kirjoittamisen (kertomisen) aktia. Aktia, joka on yhtä aikaa psyykkinen ja fyysinen. Joka järjestää uudelleen affektit, palauttaa, kommunikoi, avaa maailmalle, vaikkei kertoja sitä itse tahtoisikaan.

Groszin mukaan: Bodies have all the explanatory powes of minds, ja tämä mielessä voisi lähteä jäljittämään myös Austerin romaanin tarinaa. Ei vain sen takia, että kaikki saa alkunsa ruumiista.

Square Saint Lambert, 15ème arrondissement

Kahden maissa puisto on teiniporukoiden. Kaikilla on mustanvalkoiset vaatteet. Jotain ihan hyvännäköistäkin, tytöillä. Sitten. Slipknot-teepaitoja, mankkoja, korttipelejä. Putain de merde! tai vastaavaa. Asioita lentää korkealla ilmassa.

Toinen ihmisryhmä on ruskettuneet. Ne on siellä koko päivän. Matalammalla. Ruohon rajassa. Pariisilaisnaisten ruumiita bikineissä. Auringon porottamaa ihoa. Laihuutta. Vuosikymmenten kesien kokemusta. Jotkut viipyvät tuntikausia, ja ilmassa leijuu voiteiden tuoksu.

Rusketusiän ylittäneet on jääneet hiekkakäytävien penkeille. Liberation. Le monde. Figaro. Rusketusiän alittaneet taas ovat parikymppisiä miehiä ja naisia. Koulukirjoineen. Hedelmineen. Tupakoineen.

Mutta neljältä kaikki muuttuu. Tulevat lapset. Rattaat. Kärryt. Pallot. Lennokit. Tuttipullot. Vesipyssyt. Saippuakuplat. Juoksua. Pelaamista. Leikkiä. Solinaa. Sorinaa. Parikymppiset jäävät lähettelemään potkupalloja takaisin maata pitkin, excuse-moi, ruskettuneet pakenevat.

Kahdeksalta jäljelle jäävät juoksijat ja kävelijät, sekä hiekkakäytävien mummot ja vaarit.

Ja pulut.

Juhannusruusuja Yitzhak Rabinin puutarhassa

Pariisi on tästä kiireestä huolimatta näyttänyt taas uusia kasvoja.

Seurasin eilen Nathalie Sarrauten lapsuutta (Enfance) Montsouris'n puistoon, Cité Universitairen viereen, neljännentoista kaupunginosan ulkoreunamille. Helle jatkuu jo monetta viikkoa ja neljästoista on kuin koko eteläinen Pariisi: korkeita art nouveau-rakennuksia, brasserioita kadunkulmissa, rauhallisia katuja ja vilkkaita risteyksiä, pieniä vihreitä alueita ympäriinsä. Boulangereiden oviaukoille on tällä viikolla ilmestynyt jäätelökojuja ja pakastealtaita. Terassit leviävät entisestään ja ravintoloiden seinät katoavat. Nyt on keskikesä Ranskassa.

Montsouris'n puistolta on vuosisadan alussa mennyt raitiovaunukiskot St. Germainille (Sarrauten romaanissa matka tuolla ratikalla kotoa kouluun merkitsee lapsuuden loppua pienelle Nathalielle), ja toiset vanhat kiskot löysin tänään vahingossa Parc de Bercyn Yitzhak Rabinin puutarhasta. Kaupunkin kuitenkin muuttuu, nykyään kuljetaan metrolla - ja eilisiltainen bussimatka eteläistä Pariisia pitkin kotiin oli oudonlaista, kiireetöntä lystiä.

Tänään piti mennä Julia Kristevan luennolle Université Denis Diderot'hon (Paris 7) ja matkallani kohtasin Seinen varteen kolmanteentoista kaupunginosaan rakentuneen upouuden kampusalueen. Siellä Pariisin vanhoista myllyistä ja jauhohalleista on tullut yliopiston luentosaleja. Hyvältä näyttää. Ja jonakin päivänä näen ehkä vielä itse Kristevankin...

Kristevattomuuden korvasi toisella puolella jokea Jardin de Yitzhak Rabin, joka vetää jälleen vertoja muille Pariisin kauneimmille: jos rankkaamaa lähetään, voi olla, että puisto asettuu jopa André Citroënin edelle. Silloin Montsouris pääsisi samalle sijalle Brassensin kanssa, kaikessa ranskalaisuudessaan. Niiden takana on heti Buttes Chaumont ja Belleville. Mutta Luxembourgia ja Tuilerietä en psyty sijoittamaan minnekään.

Rabinin puutarhassa ruusutarha, ja juhannusruusu täydessä kukassa.

Esitelmä tehty. Paul Auster ja muuttuvat ruumiit odottavat.

Laitoin verhot ikkunoihin

Aurinko paistaa edelleen, kirkkaalta taivaalta, la canicule, helle. Aloitan kohta sen esitelmän. Ei se ainakaan myöhässä ole. Mikään ei ole myöhässä. Minä itse vaan. Tein laskelmia asioista: kesäkuulle saattaa jäädä aikaa kirjoittaa gradua. En pysty arvioimaan kuinka paljon täältä lähteminen vie aikaa. Tieto siitä, että elokuussa on kesäloma rauhoittaa. En vain tiedä, miten kirjoittaa Suomessa, kun täälläkään ei ole vielä ehtinyt. Stressistä piti kieltäytyä...

Torstaina on Kristevan luento aiheesta "Baudelaire ou de l'infini, du perfume et du punk", suoraan Histoires d'amourista. Menen kuuntelemaan. Ensi viikon lauantaina mahdollisesti Hélène Cixous. Näillä ehkä pääsisi mukaan takaisin omiin ajatuksiin.

Yritin tehdä suunnitelmaa lukemisesta aamuisin ja iltapäivien käyttämisestä muuhun. Toivoisin sen onnistuvan, heti kun nuo turhat kouluun liittyvät tehtävät on hoidettu. Sitten keskittyminen siihen tärkeimpään...

Ja voilá viimeiset, kaivatut, asiat: Art Nouveau-rakennukset ja Le Corbusierit on vielä etsimättä. Bois de Vincennesissä on ilmeisesti puutarhanäyttely. Fôret de Fontainebleu on vielä tutustumatta. Samoin monia katedraaleja: Chartres, Reims, Rouen, St. Denis, Abbaye de Cluny.

Hengästys. Pariisi... laitoin ikkunoihin pitsistä verhot.

Tate Britain, Lontoo, kirjallisia paikkoja

Löysin edellisenä viikonloppuna Lontoossa käydessä Tate Britainista maalauksen Chattertonin kuolemasta. Muutenkin oli onnekasta nähdä prerafaeliittoja, punatukkaisia. Yllätyin miten jostain muistin sokkeloista löytyy nimiä, varsinkin teosten: Shalottin lady, Mariana, Ophelia. Tennysonin, Burken, Shakespearen runoja. Alan epäilemään Agatha Christietä tämän oudon tuttuuden aiheuttajaksi. John Fowlesilla ja Peter Ackroydilla on varmaan myös sormensa pelissä.

Kirjoja ei löytynyt matkatuliaisiksi. Jotenkin en raaskinut ostaa Ian McEwanin uusinta, omistuskirjoituksella vielä, vaikka sitä olisi ollut tarjolla Charing Crossin kirjakaupoissa. Sen sijaan löysin kirjallisia maisemia: Royal Horticultural Societyn Vauxhall Bridgen lähettyviltä ja Virginia Woolfin kotitalon Bloomsburystä. Käveltiin myös vahingossa John Lennonin vanhan kotitalon ohi Baker Streetillä. Lontoo odottaa taas uutta käyntiä.

Royal Horticultural Society

Gordon Square, Bloomsbury

Huhtikuun 22. Taas se meni.

Eilen tuli jälleen vuosi lisää.

Nyt taas yksin Pariisissa, pitkästä aikaa. Kesä on jo pitkällä. Se tuli niin nopeasti että hengästyttää, huolestuttaa. Kertailin äsken kirjojen muistiinpanoja, elättelin ajatusta että olen saanut edes luettua. Aikaa on jäljellä epätoivoisen vähän. Kymmenen viikkoa, laskin.

Vaaran Blanchot-yhteys on täysin ajattelematta ja Kristeva-osio kerkesi kadota käsistä - unohtui välitaukoon. Tuntuu, että alkukevään lukemisista ei jäänyt mitään käteen.

Miten voi olla, ettei osaa tehdä niin kuin olisi kaikkein parasta?

En ole juossut viikkoihin. Yritän aamulla herätä ja käydä puistossa lenkillä. Käyn pesulassa. Ostan hedelmiä vihanneskaupasta. Teen esitelmän Suomen, Ranskan ja Korean peruskoulujen opetuksesta, kirjoitan käännöksen, teen muistiinpanoja, alan lukea Groszin teorioita ruumiillisuudesta, vaikka siitä ei mitään hyötyä Vaaran suhteen olekaan. Saanpahan taas ajatukset sinnepäin.

Luin hesarista, että Deleuzea on suomennettu. Siinä taas lisää potentiaalisia asioita. Muutenkin muistin jo, että Suomeen tultaessa on kerrattava vähän Lacania ja Freudia. Tämä suo on loputon.

Käytiin lauantaina Pantheonissa. En muistanut, miten hieno se on. Puvis de Chavannen frescot, näköala Pariisin katoille, Foucault'n heiluri.

Täällä on tosiaan kesä nyt. Aurinko laskee yhdeksältä ja koko yön on lämmintä. Viimeksi on satanut noin kuukausi sitten.

Flora, flore, fleur, flower. Suomi. Ranska. Yhteiskunta.

Kirsikkapuut kukkivat. Luumupuut kukkivat. Omenapuut kukkivat. Andre Citroënin puiston Punainen puutarha on kuin lumen peitossa: maa on täynnä valkeita terälehtiä ja puiden oksat peittyvät untuvaiseen kukintaan. George Brassensin puistossa taas magnolioiden aika alkaa olla ohi mutta vaaleanpunaiset, violetit, murretut kirsikat ovat nyt täydessä loistossaan.

Luin viime yönä loppuun Westön Missä kuljimme kerran. Koen jotenkin oudon vahvasti, että elän Pariisin ja Helsingin välillä. Ja outoa on, että sama etäisyys ja läheisyys kaupunkien välillä näytti olevan olemassa jo vuosisadan vaihteessa. Hetkittäin mennyt Helsinki vaikutti tältä monikulttuuriselta kaupungilta, jossa nyt olen. Hetkittäin elin omaa Helsinkiäni.

Kasvavan kaupungin käsitettä on vaikea ymmärtää. On vaikeaa ymmärtää muutos, jota ei ole itse elänyt. Tunnen sekä Helsingin että Pariisin valmiina, minulle valmiina, olemassa tähän hetkeen saakka. Makasiinien tilalle kohoava Musiikkitalo on jo toista maailmaa. Mikä Pariisissa muuttuu? Muuttuuko mikään?

Eniten lukiessani ajattelin kuitenkin sitä, että nykypäivänä me kaikki suomalaiset olemme siinä samassa etuoikeutetussa asemassa kuin suomenruotsalainen ja suomalainen ylimystö silloin joskus. Kaikki meni niin hyvin.

Juttelin lähes tunnin ranskalaisen puliukon kanssa Citroënillä auringossa. Sarkozy huolestuttaa ihmisiä. Silti kannatusluvut nousevat. Mies piti Sarkoa fasistina. Oli huolissaan hyvinvointiyhteiskunnasta, sosiaaliturvasta, niistä normaaleista. Meillä Suomessa kaikki on mennyt niin hyvin. Oli mukava kuulla, että joku oli aidosti huolissaan, reilusti yli viisikymppinen laitapuolenkulkija, terveydenhuollosta, ympäristöstä, seksuaalivähemmistöjen asemasta, maahanmuuttajien kohtelusta. Hän julisti, että jos Sarko voittaa, kukaan ei enää halua tulla tänne. Euroopan häpeäpilkku. Jopa "Eiffel tyhjänä turisteista".

Olisi outoa kuvitella Ranskaa (ääri)oikeistolaisena maana. Mutta outoja on tapahtunut ennenkin. Ranskalaisten äänestyskäyttäytyminen on arvaamatonta. Äänestysprosentti on alhainen. Viimeksi vasemmisto "unohti" äänestää ja äärioikeiston Le Pen pääsi "vahingossa" jatkoon. Sama Le Pen, jonka äänestäjiä Sarkozy nyt kommenteillaan kalastelee. Paljon huonoja vaihtoehtoja. Ennakkoluuloja naispresidenttiä kohtaan. Kiinnostuksen puutetta. Reilun kuukauden kuluttua tiedetään enemmän.

Pääsiäissunnuntai

Mikä siinä asiassa oikein oli vialla? Miksi tuntuu siltä, että olisi parempi jäädä tänne kuin palata takaisin Suomeen? Jos kaikki ei olekaan siellä hyvin? Jos kaikki palaa ennalleen?
---
Viime vuosi ei tosiaan ollut maailman paras. Eikä sitä edellinen. Eikä sitä edellinen. Joku palautti nämä yhtäkkiä mieleen. Hapen loppuminen. Ristiriitaiset tunteet. Vähäiset voimavarat.

Mutta, sen sijaan, Andre Citroënin puistossa eilen: parhaiden aikojen muistelmia. Aurinko. Kirjat. Luin eilen kuin sinä keväänä, jolloin pyrin yliopistoon. Se oli kevät 2001, Tapiolan... amfiksiko sitä sanotaan?... siellä kuitenkin. Ja Haukilahden rannat seuraavana keväänä. Lumien sulaminen. Kävelyretket. Juoksulenkit. Kolmen sepän patsas auringossa ennen töitä, töiden jälkeen. Ja rannat sinä samana kesänä, kun myönteinen kirje tuli. Ainakin kaksi hyvää romaania silloin.

Aloitin eilen vihdoin tosissani Westön Missä kuljimme kerran. Haluaisin lukea senkin yhdeltä istumalta. Tai ainakin koherentisti. Olen oppinut täällä paljon siitä, mistä tulee hyvä olo. Pitämään huolta. Omaehtoisuutta, mitä se sitten onkaan.

Lukeminen tietyllä tapaa on yksi niistä asioista. Katkelmallinen lukeminen ei tuo ajatuksia vaan pikemminkin kadottaa niitä. Maailmoita ei rakennu. En ole vielä varma pidänkö tuosta romaanista, mutta se on niin selkeästi osa sitä samaa kirjallisuutta kuin Lehtoset ja Kallakset ja Jotunit ja Vartiot ja Meret... ; Pelkällä onnistumisellaan tässä sijoittumisessa se kuljettaa jollekin hyvän kokemuksen alueelle. On perinnettä, on. On Suomi, on. On Helsinki, on. On historia, on.

En voi kestää sellaista kirjoittamista, joka vain leikkii itsellään, leikkii kirjallisuudella, leikkii intertekstuaalisilla viittauksilla, leikkii tyyleillä. Silloin joko yritetään peittää jotain, estää jotain pääsemästä pintaan, tai sitten siellä taustalla ei edes ole mitään. Ja tämä ei nyt ole mikään kommentti uutta romaania tai muutakaan avant gardea vastaan, tarkoitan kirjoittamisen tapaa, en kirjallisuutta. Kirjoittamisen on oltava aika rehellistä... rehellistä ollakseen kokemuksellista.

Lukemaan siis, lukemaan. Vielä on aikaa täällä, kesäkuun loppuun. Tein eilen illalla (messun, tuopin ja Seinen rantakävelyn jälkeen) listan: Sarrauten elämäkerta, lisää Durasia, Proustia, Sandia, tutustuminen McEwaniin ja De Lilloon, paluu Pynchoniin, Winterson, Munro. Suomalaista, mitä käsiini saan.

Puistoon, aurinkoon. Ideoita, ajatuksia.

Taidan muuten pitää sen Westön romaanin kertojanäänestä. Siinä on jotain ikiaikaista. Kaikkitietävyys on herkkää ja tuttavallista, mietiskelevää, arvailevaa. Itseään ehjiksi kertovat subjektit ovat kaukana mutta silti ilmassa on pyrkimys vastavuoroisuuteen.

Pariisin tytöt

2. huhtikuuta,
Jardin des Plantes, Pariisi

Hyvää pääsiäistä!

Yhtäkkiä en voi uskoa...

...miten paljon viimeisten viikkojen aikana olen nähnyt. Muutama viikko, ja Ranska on kierretty ristiin rastiin junakiskoja pitkin. Maisemia toisensa perään. Uusia tuttavuuksia. Kaupunkeja, kyliä, maaseutua. Ja kaikkialla: kulttuuria, hienoja keskusteluja, elämän iloja ja suruja, energiaa, väsymystä, jännitystä, hauskuutta.

Tästä kaikesta on kiittäminen toisia, läheisiä hyviä ihmisiä.

E:tä ja M:aa, jotka junailivat mukaansa Alpeille. Toivat talven tähän vuoteen, joka oli jäädä vaille lunta ja vaille sitä urheilulajia, josta eniten nautin.

L:aa ja P:tä, jotka veivät Chateaurouxiin ja Mers-sur-Indreen, keväiselle Ranskan maaseudulle. Näin George Sandin myllyn, Meunier d'Angibaut'n tapahtumapaikan, noitien asuinsijoja - niin kuin L. kirjoittikin. Hypähtelin hevoskärryissä pitkin pellonreunaa, joenreunaa. Leivoin piirakkaa maalaistalossa ja vatkasin mummon kanssa salaatinkastiketta. Ystävystyin koiran kanssa. En pelännyt kanoja. Juotiin teetä ja puhuttiin syviä.

H:ta, joka majoitti meidät Aix-en-Provencessa ja löysi Paul Cezannen haudan. Etelä-Ranska kulki kohti kesää, plataanipuut vielä harmaina. Nähtiin Marc Chagallin Raamattu- ja Odysseus-kuvituksia, Cezannen ateljee kukkulan rinteellä, kaduittain provencelaisia kivitaloja. Marseille oli suuri, merinen ja mäkinen. Köyhä, kaunis, eteläinen. Jos olisin töissä Marseillessa, asuisin Aix-en-Provencessa, maaseudulla, en kaupungissa.

Ja täällä taas. Kastanjoissa on jo lehdet. Aurinko paistaa taukoamatta. Saatoin L:n aamulla matkaan. Itsellä vielä aikaa täällä kaksi ja puoli kuukautta. Se on silti vähän.

Rue de la Roquette

"Olen ollut täällä ennenkin". Löysin eilen ensimmäisen paikkani Pariisissa. Ensilöydön ensimatkalta. Se on pieni kirjakauppa rue de la Roquettella, Bastillen ja Voltairen välissä.

Aurinko on paistanut taas monta päivää, syksyisen Chateauroux'n ja iltasateisen Aix-en-Provencen jälkeen. On ollut ihanaa palata jokaiselta matkalta tänne kotiin Pariisiin. Sen puistoihin, museoihin, arkeen. Huomenna alkaa hetkeksi taas opiskelu-elämä.

Haluisin kuitenkin viettää pääsiäistä. Täällä kirkko on erotettu valtiosta eikä yliopistoissa tai työpaikoilla noteerata pitkääperjantaita. Kaikki kaupatkin ovat todennäköisesti auki viikonlopun. Kevätloma alkaa vasta viikon päästä.