Pakkanen

...tuli vihdoin. Suomessa kaikki ennallaan. Sunnuntaina on jouluaatto. Torstaina paluu. Ranskasta on tullut puheluita.

Paluu

2.10 satoi vettä Pariisissa, kun astuttiin M:n kanssa ulos Charles de Gaullen 2 terminaalista. Seuraavana aamuna satoi myös kun raahasin tavaroitani Rue de Lafayetten hotellista E:n luokse. Oli märkää ja pimeää.

Tänään sataa taas, kun teen viimehetken jouluostoksiani. Yöllä lähden jälleen lentokentälle. Tutusta tuttuun.

Miksi lähdöt ja paluut ovat aina näin vaikeita?

En tiedä mitä pakata. Tällä hetkellä on kaksi kotia: toinen Suomessa Leppävaarassa ja toinen Pariisissa viidennessätoista. En haluaisi lähteä.

Tänne jää (tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Koen täällä mielettömästi):

-Pariisin syksy (Ilma varmaan paranee heti huomenna. En taida enää ehtiä nähdä aurinkoa täällä, ennen kuin uutena vuotena.)

-Baletti (Oltiin eilen R:n, T:n ja E:n kanssa katsomassa Swanlake teatteri Mogadorissa. Se Matthew Bournen versio, jossa miehet tanssivat lumottujen joutsenten roolin. Upea.)

-Ravintolat (Syötiin ennen balettia Chartierissa. Ranskalainen. Jäänne 1900-luvun alusta. Vilinä.)

-Elokuvat (Sunnuntain päiväohjelmassa oli ensin Rudolf Valentinon elokuva "Sheikin poika". Mykkäelokuva, taustalla moderni konemusiikki. Musée d'Orsayn Valentino-sarja päätös. Täällä voi tehdä mitä tahansa!)

-Maurice Denis (Ehdin sunnuntaina myös katsoa uudelleen Musée d'Orsayn näyttelyn. "Walls, walls to decorate!" ja: "taide loittonee realismista sekä orientoituu kohti henkistä, kohti synteesiä ja dekoratiivista ekspressiota".)

-Yves Klein, "the Painter of Space" (Nähtiin lauantaina E:n ja T:n kanssa Pompidou- keskuksen näyttely. "The fundamental truth of our time: form is no longer a simple linear value but a value of impregnation". Sinisyys oli hieno asia, "blue has no dimension, it is beyond dimension", mutta en voinut hyväksyä ihmissiveltimiä. Tai oikeastaan: naissiveltimiä.)

Ehdin Suomeen vielä valoisaan aikaan huomenna ja tiedän, että työt imaisevat minut keskiviikkona. On, kuin Pariisia ei olisikaan.

Mutta paluu on 28.12.
Käväisen kotona ja tulen sitten takaisin kotiin.

Aiaiaiaiaiaiai! Keskustelua älykkäästä kirjallisuudesta...

Pakko jatkaa.

Luin Stefan Mosterin, Finlandia-palkintoraadin puheenjohtajan, haastattelua hesarista:

Suomalaiselta romaanilta puuttuu kuulemma analyyttisyys. Täällä (tarkoitan: siellä Suomessa) ei saa puhua älymystöstä kuten muissa maissa, pelosta että tulee leimatuksi elitistiksi, ja siispä "intellektuellit eivät ajattele julkisesti". Samalla Moster luettelee muutaman älykkään, analyyttisen suomalaiskirjailijan: Krohn, Holappa, Hotakainen, Hassinen. :)

Taidanpa tietää mistä on kyse. Itse jatkaisin listaa vielä ehdottomasti Saisiolla. Hymyilyttää. Sitten hän mainitsee vielä Putkinotkon, jota ajattelin hetki sitten kaipauksella.

Loput diagnoosit ovat:
"Kirjamainonnassa piilotellaan viihteen ja taiteen eroa" ja "Taide ei ole massoille". :D

Niinpä. Ajattelua, sitä kaivataan. Ei kirjallisuus ole pelkkää maailman kuvittamista ja täytettä hiljaisiin hetkiin. Se on sen avaamista, näkökulmia, yhteyksiä, kritiikkiä, uudistamista - niin mielen kuin myös yhteiskunnan. Elitismin uhallakin... sillä aina on tosiaan väärinymmärtäjiä.

Ajattelin vielä, että Maria Vaaran romaaneista ei taida puuttua älyä tai yhteiskuntakritiikkiä, vaikka niitä voidaan tietenkin syyttää toisteliaisuudesta ja terapiakirjoittamisesta (jos se nyt on huono asia). Myrkkyseitikistä löytyvät analyysit, reflektio Johannes ja Maria-trilogian yhteiskunnallisista merkityksistä, todistavat tästä pyrkimyksestä. Minän ja toisen välinen eettinen suhde sekä kysymys kommunikaatiosta ja luovasta työstä psyykkisen tasapainon mahdollistajana ovat Vaaran trilogiassa etusijalla.

Myrkkyseitikissä Maria pohtii Likaisia legendoja Johannekselle:

"- Eihän se ole sairaskertomus. Ihminen ajattelee mielellään, että näin sairas ihminen kuvaa omaa, sekasortoista maailmaansa, helpointahan se niin on. Ei minulla ole mitään tekemistä tuommoisen maailman kanssa. Voinhan lukea sen silti, se on mielenkiintoista, ajattelee aika moni. Kuka uskaltaa lukea sen niin, että löytää siitä tavallisen ihmisen piirtämässä, maalaamassa taulua siitä elämästä, mikä on jokaisen ihmisen sisällä, kunhan vain on rohkeutta katsoa siihen. Entäs jos meissä jokaisessa on tuon Marian skitsofreeninen yrttitarha, kun vain kuokimme auki sitä peittävän, hyväksytyn multakerroksen. (MS 235.)
---
Minun oli pakko kysyä ihan tuskastuneena: - Luuletko, että ihmiset ymmärtävät, mitä tämä Maria on tahtonut sanoa? Ja kuuntelevatko he toistensa puhetta ollenkaan?-Ihminen kuulee sen, minkä uskaltaa kuulla ja on kypsä kuulemaan, sulattelee ja ottaa vastaan. Tärkeintä on kai, etteivät ihmiset lakkaa puhumasta toisilleen, vaikka tuntuukin, ettei ääni olekaan selvä ja sointuva, sanoi Johannes kuin itsekseen. (Mt. 238.)"

Westö voitti

Annan Jyrkille anteeksi. Jotenkin juuri tällä hetkellä ajatus romaanilajin monikulttuurisuudesta ja -arvoisuudesta, dialogisuudesta, sopii maailmaani.
(ks. Finlandia-puhe hesarin sivuilla.)

Siteeraan vielä Westöä (HS 11.6.06):

"Väitetään, että kieli luo identiteetin ja että ihminen näkee unia vain äidinkielellään. Mutta ainakin minä näen unia monilla kielillä. Ja olen kotonani silloin, kun maailmankuva synkkaa toisen kanssa - puhuu hän sitten vaikka espanjaa."

Monikulttuurisuus merkitsee jotakin tällaista. Kokemusta kotona olemisesta sen kautta, että on mahdollisuus vuorovaikutukseen, yhteyteen (yhtenäisyyteen, samuuteen) joka samalla avaa ovia erilaisuuteen ja toiseuteen. On oltava varaa liikkua, muuttua, ymmärtää.

Huomenna aamulla se Afrikka-esitelmä koulussa. Sitä ennen luen taas Vaaran yritystä keskustella toisen kanssa, välittää maailmankuvaansa. Täytyy ottaa jouluna tänne Bahtinin Dialogic Imagination mukaan.

Itsenäisyyspäivä

Tajusin oikeastaan vasta äsken, että täällä on valoisaa. Siksi syksy tuntuu (petollisesti) jatkuvan jatkumistaan, vaikka vaahteroista ovat lehdetkin tippuneet.

Suomessa on itsenäisyyspäivänä aina pimeää, joskus oli ehkä lunta. Linnan juhlat valaisee asunnot ja on jotenkin helpottavaa, ettei mikään kauppa ole auki. Kenenkään ei tarvitse tehdä töitä.

Täällä on asioita hoidettavana eikä ole vapaata. Vaikka tavallaan joka päivä on vapaapäivä. Ei pidä stressaantua, ei pitäisi olla aihetta. Aina on.

Ensi viikolla kotiin, Suomeen, töihin. Sitä ennen ehdin vielä tehdä jouluostoksia, pitää kamalan esitelmäni, käydä baletissa ja kerran muutamassa museossa. Aika kuluu liian nopeasti. Se on klishee mutta totta. Haluaisin hidastaa ajan kulua ja on nyt jo ikävä. Jännittää nähdä millaista täällä on, kun tulen takaisin.

Mietin tuossa äsken, että ehkä kotimaista kirjallisuutta tutkiakseen on pakko lähteä ulkomaille. Perspektiivin vuoksi. Maria Vaara alkaa tuntua ihan hyvälle taas. Kunpa olisi enemmän aikaa, sittenkin.

Sofia Coppolan Marie Antoinette ja kontrastit

Marie Antoinette. Ranskan viimeinen kuningatar, itävaltalainen, joka historian kirjojen mukaan kehotti nälkää näkevää kansaa syömään leivoksia ja kuoli Concorden aukiolla giljotiiniin, oli oikeasti olemassa tällä planeetalla, itse asiassa tuossa ihan lähellä reilut kaksi sataa vuotta sitten. Hän syntyi 2.11.1755 Itävallassa ja kuoli täällä 16.10.1793.

Kävin alkusyksystä Versaillesissa katsomassa Marie Antoinetten aluetta ("Le domaine de Marie-Antoinette"), sitä minne kuninkaallakaan ei ollut pääsyä. Petit Trianonin "huvila", oma teatteri, appelsiinipuutarha, huvimajoja, erilaisia puutarhoja, joki ja lampi sekä pieni maalaiskylä myllyineen ja muine rakennuksineen. Aivan oma maailma eristyksissä muista. Ylellinen leikkikenttä.

Sofia Coppola kuvaa nuoren naisen, jolla on kaikkea ja ei-mitään. Versailles itsessään tuntuu nykyäänkin olevan todiste täydellisestä vieraantumisesta "normaalien" ihmisten elämästä, linnan ulkopuolisesta todellisuudesta. Coppolan elokuva korostaa tätä. Siinä näytetään vain valtava linna ja sen puutarha(t), symmetrisesti muodostuva tekojärvi. ...Kuninkaallista aluetta silmänkantamattomiin, ainoana tarkoituksenaan huvittaa kuninkaallisia ja hovia... Sama ylellisyys ja ylettömyys näkyy linnan sisäpuolella, barokkisistuksissa, kultauksissa ja koristeissa. Sitten on vielä Coppolan lisäämät ainekset: vaatteet, kengät, peruukit, ruuat, joita vain on ylettömästi. Yltäkylläisyys näyttäytyy jo groteskina, karnevaalina, jossa kuningasta ei alennetakaan (kunnes...).

Samalla kuitenkin Coppola ja Dunst tuovat Marie Antoinetten aivan lähelle. Hän on nuori tyttö, joka saapuu linnan vieraantuneeseen elämään ja kokee asioita, yksinäisyyttä, pelkoa, toisten ihmisten tavoin: ...Tuleva kuningatar seisoo alasti koko hovin edessä omassa makuuhuoneessaan ja hytisee kylmästä... Kuningatar on kävelyllä peilisalissa ja väistelee vihaisia katseita ja ilkeämielisiä puheita... Kuningatar ei saa yhteyttä kuninkaaseen... Kuningatar bilettää aamuun saakka, juo, käyttää huumeita... Kuningatar ostaa timantteja ja kylpee leivoksissa, samalla kansa näkee nälkää (mutta sitä ei näytetä, kuuluu vaan huhuja: Coppolan elokuvassa ei ole toista osapuolta)... Kuningatar lukee Rousseau'n ajatuksia paluusta luontoon ja rakentaa itselleen maalaiskylän, paetakseen elämäänsä... Kun kaikki alkaa olla kohdallaan, tulee vallankumous. Kuningatar hyvästelee ystävänsä ja rauhoittelee lapsiaan ja palvelijoita, kun väkijoukko valtaa linnan.

Coppolan elokuva kertoo täydestä vieraantuneisuudesta ja täydestä inhimillisyydestä. Näyttää siltä, että hahmot täyttävät elämiensä tyhjyyttä, yrittävät unohtaa kuninkaallisuuden heille luoman vankilan, esineiden, yltäkylläisyyden avulla. Se on kuin addiktio. Musiikki tekee kaiken vielä epätodellisemmaksi: kuninkaalliset elävät jossakin aivan muualla. Marie Antoinette elää asemassa, jollaista kellään toisella ei ole ja tulee silti aivan liki. Mitä silloin todella tapahtui? Mitä silloin oli? Miksi on Versailles?

"Syökööt leivoksia".

Pariisin pikaopas: viikonloppu

Bastillen lähistöllä on olemassa baareja, jotka ovat auki aamuun saakka. En tosin muista tarkkaa osoitetta, ehkä Rue de la Roquette. Samaten ruokapaikkoja löytyy niiltä main. Viimeiset metrot lähtevät noin klo 0.45 kaikilta pääteasemilta, mutta pysäkillä kannattaa olla kuitenkin vähän aikaisemmin. Se tuli todistettua eilen. Tulin kotiin joskus aamuseitsemältä, muistaakseni. Odottelin Tuulin kanssa metrojen kulkemista ensin kotibileissä Avenue Daumesnilillä (Nationin eteläpuolella), sitten Daumesnilin metroasemalla ja lopulta Bastillella ja Philippe Augustilla. Yöllinen 11 arrondissement tuli tutuksi. Paljon ihmisiä. Paljon keskusteluja.

Tänään oli jälleen kuukauden ensimmäinen sunnuntai, museoiden ilmaispäivä. En ehtinyt Rodin museoon enkä keskiaika-museoon, oli pakko nukkua. Mutta Picasso-museossa kävin. Se sijaitsee Maraisissa, kaikkien pienten design ja käsityöläisputiikkien lomassa, "juutalaisalueella". Monta hyvää ideaa, mutten pystynyt keskittymään. Cubismi. Sininen kausi, roosa kausi. Täytyy ostaa elämäkerta ja myös Dora Maarin tarina kiinnostaa. Monipuolinen läpileikkaus Picasson tuotannosta. Kohtuullisen kiinnostavia esittelytekstejä.

Eilen sain enemmän irti. Musée d'Orsayssa on meneillään Maurice Denis'in näyttely, jota kommentoitiin hesarissakin Tampereen symbolismi-näyttelyn yhteydessä. Tampereen näyttelyn koordinaattori kritisoi Orsayn tulkintaa Denisistä/symbolismista:

"Ranskassa korostetaan tavallisesti symbolismin formaalista puolta ja vältetään sen kirjallista suuntausta, joka on nyt esillä tässä näyttelyssä [Tampereella]. Esimerkiksi Musée d'Orsayn näyttely esittelee Maurice Denis'n modernistina, vaikka hän oli oikeastaan konservatiivinen taiteilija", Jean-David Jumeau-Lafond kertoo.

Jaa. Nähdäkseni näyttely esitteli Denisin nabi-ryhmän jäsenenä ja korosti erityisesti dekoratiivisuuden, synesteettisyyden ja symbolismin tuomista taiteeseen, yksilön sielun ja mielen kuvaamista, ja siten vastakohtaisuutta naturalismiin. Täten formaalinen puoli siis korostui. Mutta toisaalta näyttelyssä esiteltiin Denis myös esimerkiksi uskonnollisen taiteen uudistajana sekä uusklassistina, jotka yhdistän konservatiivisuuteen. Ehkä Denisiä voidaan pitää modernistina suhteessa tekniikkaan ja muotoon mutta semanttisesti konservatiivina. Tulin vaikutetuksi ja jäin miettimään dekoratiivisuuden yhteyttä ihmissielun kuvaukseen. Missä he näkivät sen yhteyden? Miksi oli niin tärkeää maalata seinät, koristella ympäristö? Kokemuksen laajentaminen koskemaan elinympäristöä? Onko tämä myös art nouveau-retoriikkaa? Denisin metsämaalaukset ovat ehkä upeimpia. Menen sinne uudelleen ja kirjoitan jotain paremmin vaikka ensi viikolla.

Ostin myös eilen kirjoja Fnacilta:
Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan (olenhan Pariisissa ja Pere Lachaise on lähellä), Julian Barnesin Flaubertin papukaijan (olenhan Ranskassa ja kirjallisuudentutkija: postmoderni Flaubertin elämäkerta. Toisin kuin olen kuullut: Barnesin kirja ei aiheuttanut närkästystä Ranskassa fiktiivisyydellään vaan voitti Prix Médicisin),
Yann Andréan Cet amour là'n (Duras on tärkeä, täytyy ostaa myös virallinen elämäkerta)
Clarice Lispectorin Aqua vivan (portugalinkielinen alkuteksti ja ranskalainen käännös - ajattelin, että pääsen lähemmäs kielen ruumiillisuuden ajatusta ranskalaisen version kuin suomalaisen kautta).
Yritin myös ostaa Woolfin Majakan (inspiroituneena Humphreysista) mutta se ei onnistunut.

Ensi vuoden lukemistossa on siis: ranskalaista elämäkertaa (Beauvoir, Sarraute, Duras, Sand, Picasso, Kristevan Colette-kirja) sekä brittiläistä kaunokirjallisuutta (Woolfia, Atwoodia, Munroa, Shieldsiä ja ehkä myös noita miehiä: Cunninghamia, McEwania, Austeria). Täytyy myös saada käsiin pokkariversion Nancy Hustonin Prix Femina-voittajasta.

Luen taas, hyvä.