Persoonallisuuksista, rakkauksista ja perhe-elämästä: The Kids Are All Right

Rakkautta ja Anarkiaa on taas täällä ja käytiin katsomassa Lisa Cholodenkon (mm. L-koodi ja Mullan alla) ihana draamakomedia The Kids Are All Right (2010).

Se on tunteita herättävä ja samastumisiin kutsuva elokuva parisuhteen vaikeudesta, vanhemmuudesta ja vähän myös seksuaalisuudesta. Tarina kiertyy lesbopariskunnan perheen ympärille. Annette Bening ja Julianne Moore esittävät äitejä ja Mia Wasikowska (Terapiassa-sarjan loistava nuori tyttö!) ja Josh Hutcherson heidän lapsiaan.

Elokuvassa lapset ovat kasvamassa aikuisiksi ja ilmoille nousee kysymys biologisesta isästä: tytär Joni saa täysi-ikäistyttyään mahdollisuuden kuulla spermapankilta tämän henkilöllisyyden, ja erityisesti pikkuveli Laser kaipaa kohtaamista miehen kanssa.

Laserin kantaa on helppo ymmärtää. Murrosikäinen poika on täysin sinut kahden äidin perheestään, mutta silti hänellä on vähän yksinäistä kolmen naisen taloudessa. Laser hengaa tiiviisti häirikkökaverinsa kanssa ja hassuille äideille tulee ensimmäisenä mieleen, että poika saattaa olla homo, kun kaverisuhde ei ota laantuakseen. Ja ehkä biologinen tausta voi paljastaa nuorille jotakin myös heidän persoonallisuuksistaan? Sisaruksilla kun on yhteinen luovuttaja-isä, mutta äidit ovat biologisesti eri.

Äidit Nic ja Jules taas tasapainoilevat sekä parisuhteen arjen että vanhemmuuden ongelmien kanssa.

Nic on kiireinen synnytyslääkäri, jonka persoonaa määrittävät perfektionismi ja taipumus stressiin - joiden kanssa hän pärjää punaviinin avulla. Lahjakas mutta arvottomuuden tunnetta poteva Jules taas kulkee urakokeilusta toiseen (arkkitehdin opinnot ovat kääntyneet huonekalujen maahantuontiin ja nyt vuorossa on maisema-arkkitehtuurifirma).

Elokuva saa miettimään tärkeitä kysymyksiä parisuhteen arjesta sekä niistä valta-asemista, joita suhteissa on.

Molemmat äidit ovat huolissaan lasten aikuistumisesta ja tyttären tuleva kotoamuutto tuntuu raskaalta. Suhteessa on rakkautta mutta ongelmista ja ristiriidoista ei enää juurikaan puhuta: ne elävät elämäänsä suhteen dynamiikassa. Sanomattomana leijuu esimerkiksi ajatus siitä, että collegeen menevä tytär olisi perinyt lahjakkuutensa Nic-äidiltään, ja Jules-äidin geenit taas olisivat vaikuttaneet siihen, että Laser vetelehtii epämääräisessä seurassa. Absurdi ajatus - mutta puhumattomana se jatkaa elämäänsä.

"Spermanluovuttaja" suostuu lasten tapaamispyyntöön ja hänen ilmestymisensä perheen elämään räjäyttää esiin piilevinä pysyneet ristiriidat.

Luovuttaja Paul (Mark Ruffalo) paljastuu hieman Julesin kaltaiseksi (joskin tätä vielä paljon rennommaksi) "tekijämieheksi", jolle opinnot ovat nuoruudessa olleet vähemmän tärkeitä: spermapankin dokumenttien kv-suhteiden opiskelijasta on (Nicin kauhuksi) tullut luomupuutarhuri ja ravintolanomistaja.

Joni tykästyy mieheen heti ja alkunikottelujen jälkeen myös Laser löytää miehestä ystävän. Nuoret saavat äitien huolehtivan rakkauden rinnalle rennon aikuisen, joka yllättäen selvittääkin muutaman sotkun silkalla huolettomalla asenteellaan. Äidit ovat kuitenkin vähemmän innoissaan ja erityisesti Nic tuntee itsensä uhatuksi. Jules yrittää löytää kompromisesseja ja kaipaa Niciltä tukea - jota ei kuitenkaan saa.

Kids Are All Rightin mahtavia puolia on sen ihmeellinen aitous. Sanomattomat asiat ovat käsinkosketeltavia ja hahmot ovat hyvin uskottavia, ymmärrettäviä, inhimillisen säröisiä - samastuttavia. Jokaisen tarpeiden, halujen ja tekojen taustalla on omat painavat syynsä. Kaikki ovat yhtä lailla oikeassa ja väärässä - niin kuin oikeassakin elämässä. Myös Paulista, joka vastaa elokuvan komediallisesta puolesta, piirtyy kohtalaisen syvällinen hahmo, joka "lapsistaan" kuulleessaan alkaa ensimmäistä kertaa elämässään haaveilla omasta perheestä, ja lähteekin täysillä mukaan Jonin ja Laserin elämään.

Myös Jules päätyy Paulin läheisyyteen - tekemään tälle töitä - ja lopulta Paul on se, joka tarjoaa sitä kiitosta ja arvonantoa jota Jules on kaiken aikaa kaivannut. Monimutkaisessa tilanteessa he ajautuvat suhteeseen keskenään.

Elokuva kertoo selvästi, ettei Julesin ja Paulin erikoiselle suhteelle ole puolustusta, mutta jollakin tasolla sitä voidaan ymmärtää. Epävarmuus ja yksinäisyyskään eivät lopulta sovi kunnollisiksi selityksiksi Julesin toiminnalle. Hän päätyykin itse ymmärtämään, miten helppo parisuhteessa on heijastaa toiseen omia pelkoja ja epävarmuuksia. Puolison kuullaan ajattelevan ja sanovan ainoastaan kaikkein rumin, ja myös Julesin on helppo kuvitella menestyneen Nicin ylenkatsovan ja vähättelevän häntä.

Elokuvan mahdolliset ongelmat kiertyvät seksuaalisuuden kuvauksen ympärille. Homoseksuaalisuus ei ole elokuvan kantava teema, ennemmin satunnainen perusta, jonka ympärillä kaikki muu tapahtuu. Tästä huolimatta Julesin "hairahdus" ulos lesbon identiteetistään voi varsinkin queer-näkökulmasta tuntua oudolta. Elokuva tekee parhaansa tehdäkseen ymmärrettäväksi kaipuun toisaalle, erilaiseen - tai tähän tapaan Jules asian muotoilee, kun äideille tulee vastaan Laserin kysymys siitä, miksi naiset katsovat miestenvälistä homopornoa: "Sometimes desire can be counterintuitive." (Jules myös perustelee, jälleen Nicin kauhuksi, että lesboporno on usein heteropornoa jossa kaksi naista teeskentelee.)

Elokuvassa on hyvin vähän asioita, joilla ei ole mitään funktiota sen merkitysten kannalta, ja sekä homoporno että Julesin ja Paulin suhde kertovat inhimillisen seksuaalisuuden monimuotoisuudesta. Oikea kysymys ei ole, onko Jules suhteen myötä bi tai hetero - vaan mikä kaikki on mahdollista. Niin kuin Jules toteaa pojalleen, "Human sexuality is complicated."

Ohjaaja-käsikirjoittaja Cholodenko rakentaa perheen ja siihen ulkopuolelta kohdistuvan uhan, ja mullistuksen, tarinaa taitavasti. Tuntuu, että kaikki sen palaset loksahtavat paikalleen, eikä mikään jää vaille merkitystä. Paitsi perheelle, myös luovuttaja-isälle jää vain toivomaan hyvää.

The Kids Are All Right on lisäksi elokuva, jota katsoessaan voi hetkeksi unohtaa suomalaisen todellisuuden sukupuolineutraalia avioliittoa ja adoptio-oikeutta koskevine kiistoineen ja pride-iskuineen. Näiltä osin elokuvan maailma on täysin yksiselitteinen.

Virtoja todellisuuden pinnan alla

Yritä seuraavaksi nähdä mielessäsi inhimillisen kanssakäymisen, kommunikaation, virtoja. Toisiinsa liittyviä, ihmisissä ja ihmisten välillä tekstinä, kuvina, puheena ja tv-ohjelmina kulkevia virtoja, yhteisten muistojen, satunnaisten tuttavuuksien, yhdessä nähtyjen tapausten, koskettavien menneisyyksien ja tulevaisuuksien, syyn ja seurauksen virtoja. Yritä nähdä koko järvien ja virtaavien purojen loputon ristikko, sen laajuus ja ällistyttävä monimutkaisuus. Suunnaton, rikas ympäristö. Tiedon ja identiteettien, yhteisöjen ja yksilöiden vesistöparatiisi. (Steven Hall: Haiteksti 2007, 73.)

Julia Kristevan mukaan "narsismin mahti houkuttelee psyykkisen elämän alkuun". Ja tämän vuoksi "suhde todellisuuteen perustuu haavekuvaan". Maailma-ennen-minuutta ei ole mitään, ja vasta oman itsen olemassaolon havaitseminen tuottaa ympäröivän todellisuuden. Näin ollen suhde todellisuuteen on alun perin konstruktio: eräänlainen mielen maisema tai omalle itselle kerrottu tarina (tai haave) siitä että "jotakin on".

Tältä pohjalta on helppo ymmärtää todellisuuden pinnan alla olevia näkymättömiä ilmiöitä: erilaisia tunteiden, kokemusten ja kytkeytymisten verkkoja, jotka sittemmin kasvavat ihmissuhteiksi ja kokonaisiksi sosiaalisiksi todellisuuksiksiin vallan verkostoineen. Todellisuus on täynnä näkymättömiä lankoja - tai ehkä pikemmin virtoja, niin kuin Steven Hallin Haitekstissä (Raw Shark Text, 2007) ehdotetaan.

Hallin Haiteksti oli muutama vuosi sitten iso juttu kirjamaailmassa. Se on periaatteessa davincikoodityyppinen seikkailu, mikä tekee teoksesta vetävän (ja myös herättää epäilyksiä ja saa aikaan sen, että elokuvaversio on tuloillaan), mutta kiinnostavaksi ja aidosti merkittäväksi romaanin tekee sen tapa käsitellä kysymyksiä inhimillisistä merkityksistä, kokemuksista, muistoista ja kommunikaatiosta.

Juoni on yksinkertainen ja muistuttaa vähän myös varhaisempaa Tahraton mieli -elokuvaa (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004). Haitekstin tarina alkaa muistinmenetyksestä ja aikaisemmat tapahtumat avautuvat pikkuhiljaa kerronnan edetessä: identiteettinsä ja muistonsa hukannut Eric Sanderson on menettänyt rakastettunsa ja päätynyt vaarallisiin toimiin saadakseen tämän takaisin. Myös syy muistinmenetykseen selviää: maailmassa on käsitteellisiä kaloja, jotka syövät muistoja, ja yksi niistä ajaa Ericiä takaa. Nämä petokalat uivat todellisuuden käsitteellisissä virroissa ja hyökkäävät, kun saavat vainun uhristaan: nappaavat jostakin ajatuksen, joka viittaa tähän, löytävät tekstinpätkän, kaukaisen muiston.

Ludoviciaani on petokala, hai. Sen ravintoa ovat ihmisten muistot ja perimmäinen itseys. (s. 84.)

Haitekstin käynnistävä tragedia (toisen ihmisen menetys) kysyy miten kommunikaation virrat ihmisten välillä ehtyvät? Entä miten kauan menee, että yhteys "edustumaan" - omassa mielessä elävään representaatioon toisesta - katkeaa? Tahrattoman mielen päähenkilö ei jaksanut odottaa virtaavien muistojen, halujen ja kaipuun tyrehtymistä itsestään vaan päätti sulkea mielensä tyhjentämällä sen. Eric Sanderson puolestaan pelkää kaikkein eniten juuri yhteyden katkeamista: muistojen ja tunteiden katoamista. Hän etsii rakastettunsa muistoa kalan vatsasta - ja joutuu itse pedon uhriksi. Ja menettää kaiken.

Muistoni ovat hajanaisia, luonnosmaisia. Siinä missä pitäisi olla faktoja, on lähinnä taaksejääneitä tunteita, tunnetilan varjoja. (s. 101.)

Kun Haitekstiä lukee tarkkaan, alkaa tulla sellainen olo että ludoviciaani todella on olemassa. Muistot todella katoavat, kokemukset ja tunteet haalistuvat. (Orfeus menettää aina Eurydikensä.)

Haiteksti kertoo myös, että myytti Nooan arkista ja Baabelin tornista "ovat pohjimmiltaan sama kertomus" (s. 354). Vedenpaisumus ja kommunikaation loputtomat virrat: molemmat kertovat merkitysten tulvasta, lukemattomasta määrästä yhteyksiä, aavistuksia ja varjoja sekä perimmäisestä kykenemättömyydestä ymmärtää toisia ihmisiä täysin.

Kysymykset käsitteellisestä ja kuvitteellisesta maailmasta (käsitteelliset kalat, veden käsite, subjektiiviset tunteet ja kokemukset) sekä niiden yhteyksistä todellisuuteen (muistojen katoamisen tapahtuma, H2O, "mitä todella tapahtui") ovat hankalia, mutta se voidaan todeta, että kirjoittaminen elää yhtaikaa molemmissa maailmoissa. Niin kuin Haitekstin arvioinut kriitikko toteaa: "vain kirjoittamisen tapahtuma ylittää fyysisen ja käsitteellisen rajan."

Samalla kirjallisuus - ja kirjoittaminen - antaa tukea paitsi kadonneiden merkitysten, myös elämän monimerkityksisyyden edessä. Se auttaa kestämään havaintoa siitä, ettei maailmasta, tapahtumista, kokemuksista ole olemassa yhtä ainutta totuutta. Ei mitään virallista "näin tämä on", jota voitaisiin hahmottaa jonkin tietyn teorian pohjalta.

On vain loputtomia kommunikaation virtoja, kokonaisia järvimaisemia erilaisia yhteyksiä, syitä ja merkityksiä, ja niissä ui muistoja syöviä kaloja.

Muistiinpano Murakamista: "kaikki on metaforaa"

People need to cling to something... It's like Goethe said: everything's a metaphor. (Haruki Murakami 2002 Kafka on the Shore, p. 99.)

Kaikilla ilmiöillä, tapahtumilla, asioilla, esineillä on jokin piilevä (henkilökohtainen) merkitys.

--------------------------
Metaforeo, metapherein - kuljettaa (merkityksen kuljettaminen, sen siirtäminen; meta - yli; pherein - kantaa); Aristoteles: metafora merkitsee asioita liikkeessä (Retoriikka III).
--------------------------

En erityisemmin pitänyt Murakamin omaelämäkerrallisesta juoksuromaanista What I Talk When I Talk About Running, mutta Kafkassa rannalla on jotain vastustamatonta. (Jokin kaukaisuus siinäkin tosin on... epäilen sukupuolten välistä kuilua, vaikka teos periaatteessa yrittää toimia sellaisen yli.)

Parasta ovat Murakamin toistuvat viittaukset: Goetheen, Yeatsiin, Bergsoniin, Hegeliin, Tsehoviin. Niiden kautta rakentuu kuva syvästä henkilökohtaisen olemisen tasosta, jonka läpi maailmaa hahmotetaan. Unet, haaveet, muistot ovat yhtä merkityksellisiä kuin mikä tahansa "todellinen": niiden kautta maailmaa tulkitaan ja eletään. Kaikki on metaforaa jostakin, tai jollekin.

Yeats said, "in dreams begin responsibilities". (p. 122.)

The pure present is ungraspable advance of the past devouring the future. In truth, all sensation is already memory. (on Bergson, p. 253.)

Hegel believed that a person is not merely conscious of self and object as separate entities, but through the projection of the self via the meditation of the object, the subject is volitionally able to gain a deeper understanding of the self. All of which constitutes self-consciousness. (p. 254.)

What doesn't play a role, shouldn't exist. (Chekov on dramaturgy, p. 266.)

The cup looks like a metaphor. A metaphor of memories. (p. 412.)

Eldridgen Johdatus taiteenfilosofiaan ja taiteen etiikan kysymyksiä

Richard Eldridgen viime vuonna suomennettu Johdatus taiteenfilosofiaan (2009) on kätevä paketti teorioita taiteen määrittelystä, tulkinnasta sekä keskustelua taiteen etiikasta. Eldridge puhuu klassikoista, kuten Kantista ja Schilleristä sekä R. G. Collingwoodista, ja yhdistää mukaan myös nykyiset analyyttisesta perinteestä ammentavat Nelson Goodmanit ja Noël Carrolit, kuitenkaan mannermaisia teoreetikoita täysin unohtamatta.

Eldridgen taiteen etiikkaa käsittelevä luku tarjosi yhden, hyvin simppelin ja havahduttavan vastauksen ikuiseen kiistaan taideteoksista, joissa tavalla tai toisella vahingoitetaan jotakin oliota. Siis näistä teoksista, joiden tekoprosesseissa esimerkiksi tapetaan eläimiä tai haavoitetaan tai loukataan itseä tai kanssataiteilijoita.

Estetiikan tutkija Janne Kurki mainitsi viime kesänä hesarissa (30.6.2010 "Kommunismi ja kana puhuttivat filosofeja") Berliinissä, osana filosofiakonferenssia näkemänsä jugoslavialaista absurdia teatteria rekonstruoivan teatteriesityksen, joka huipentui kanan tappoon. Kurjen kuvaus esityksestä on mielenkiintoinen suhteessa näihin taiteen etiikan kysymyksiin:

Alkuperäisversiossa tapettiin kana paljain käsin. Nyt esiintyjiä oli kielletty tekemästä sitä, ehkä saksalaisviranomaisten taholta. Alkuperäinen loppu olikin korvattu uudella versiolla: yleisö sai äänestää, millaisen lopun se esitykselle haluaisi. Äänestyksen voitti kanan tappaminen. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen esiin tuotiin pari veistä ja kana. Esiintyjät pyysivät jotakuta kanan tappamisen puolesta äänestänyttä ryhtymään tappohommiin: kaula poikki. Pitkän, siinä vaiheessa vielä huvittuneen, hiljaisuuden jälkeen eräs nuori mies nousi ylös ja teki työtä käskettyä - hän oli todellakin yksi yleisöstä. Demokratia toteutui, samoin kansalaisaktiivisuus.

Kurjen kuvaamat taiteilijat ikään kuin pesivät kätensä etiikan kysymyksistä, ja sälyttivät vastuun - ja samalla taiteen etiikan kysymysten pohdinnan - katsojille. Joskin kyseinen "tappohomman" tehnyt nuori mies tuskin koki osallistuneensa mihinkään suurempaan keskusteluun, kunhan tappoi kanan. Ilmeinen, vastaavantapainen esimerkki Suomesta on tietenkin Teemu Mäen puhkipuhuttu videoteos, jonka osana Mäki surmaa kissan.

Molemmat teokset, sekä teatteriesitys että Mäen My Way, a Work in Progress, ovat institutionaalisen määritelmän mukaan mitä ilmeisemmin taidetta, mutta niiden moraalinen tasapainoilu herättää samalla valtavaa närää. Moralistisesti taiteeseen suhtautuva sulkisi ne mielellään ulos taiteen piiristä perusteenaan, että niissä tehdyt teot ovat epäeettisiä, eikä taide voi olla epäeettistä - päinvastoin taiteen tarkoituksena on toimia moraalisesti ja esimerkiksi kasvattaa katsojien eettistä ymmärrystä.

Teosten, etenkin teatteriesityksen, osoittama kaksinaismoralismi on kuitenkin ilmeinen: eläimiä tapetaan jatkuvasti mm. elintarviketeollisuuden tarpeisiin, ja tältä perustalta voitaisiin sanoa, että teokset tosiaan kasvattavat jonkinlaista eettistä ymmärrystä paljastamalla yhteiskunnan rakenteellisen suhtautumisen eläimiin ja pakottamalla yleisön katsomaan sitä, miltä he sulkevat silmänsä kauppojen lihatiskeillä tai kosmetiikkaosastoilla.

Tämänkaltaisesta puolustuksesta huolimatta eläimen surmaaminen osana taideteosta aiheuttaa silti intuitiivisen vastareaktion. Taiteen vuoksi tappaminen provokaationa on niin ilmeisen turhaa, että sitä on vaikea puolustaa korkeammilla päämäärillä. On myös turha puolustautua sanomalla, että taide on jonkinlainen maailmasta irrallinen saareke, jota eivät koske muun todellisuuden moraalisäännöt - ja näin esimerkiksi eläimen vahingoittamista taiteessa ei tulisi arvioida etiikan kriteerein. Tämä ei toimi, jos itse teoksen sanotaan olevan yhteiskunnallinen: yhtä aikaa ei voi ottaa kantaa ja olla täysin autonominen.

Eldridgen teoksessa tarjotaan tällaisten tapausten ratkaisuksi käsitystä taiteesta joka kyllä on autonomista ja yhteiskunnallisia arvoja mullistavaa ja niitä vastaan kapinoivaa, mutta jota samalla rajoittaa niin kutsuttu vahinkoperiaate, jonka John Stuart Mill aikoinaan teki kuuluisaksi ilmaisunvapauden puolesta taistellessaan. Eldridgen vahinkoperiaate-autonomismin mukaan taide on yhteiskunnallisista ja sovinnaisista moraalikoodeista vapaata (ts. autonomista) ja sen piirissä voidaan tehdä mitä tahansa niin kauan kun tämä ei konreettisesti vahingoita jotakin toista olentoa. Vahingon käsite on toki vaikeasti määriteltävissä, mutta vahinkoperiaate-autonomismin päälinjat ovat selvät: kanan tai kissan surmaamisen esittäminen esim. videossa tai näyttämöllä on ok, mutta jos tämä tapahtuu myös aktuaalisesti osana taideteosta, astuu se vahinkoperiaatteen piiriin.

Taiteen etiikan kysymyksiä voitaisiinkin hahmottaa sen mukaan, kuinka "todellisia" taideteoksissa esitetyt teot ovat. Kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja elokuvassa, ja miksei teatterissa tai performansseissakin, on mahdollista rikkoa vakiintuneita moraalikoodeja sekä kyseenalaistaa kaksinaismoralistisia rakenteita shokeeraavillakin tavoilla, sillä niissä tehdyt teot eivät ole todellisia. Näin on tehtykin aina markiisi de Saden romaaneista Tarantinon elokuviin.

Sen sijaan taideteot, joissa aktuaalisesti vahingoitetaan esimerkiksi toisia ihmisiä tai eläimiä, kuuluvat samojen lainsäädännöllisten rajoitusten piiriin kuin mitkä tahansa teot. Näin on nykyaikana yleensä nähtykin. Berliinin tapauksesta on vaikea sanoa, oliko siinä kyse eläinrääkkäyksestä - mutta teoksessa epäilemättä liikutaan eläinsuojelurikoksen rajoilla: olisihan "tappohomman" tehnyt nuori mies voinut olla täysin taitamaton lopettamaan kanaa. Mäki puolestaan saikin sakkotuomion taitamattomasta kissan lopettamisesta.

Monet taiteilijat ovat ajatelleet, että elämän ja taiteen rajapinnan jatkuva kyseenalaistaminen on taiteen yksi keskeisimmistä tehtävistä - siksi taideteokset, jotka vaikuttavat elämään ja todellisuuteen. Mutta jo ennen tällaisia päämääriä, ja niistä huolimatta, on taide aina osa elämää. Ja osana elämää tulisi taiteen olla yhtä lailla vastuullista, ja kumouksellista, kuin minkä tahansa toiminnan.