Virtoja todellisuuden pinnan alla

Yritä seuraavaksi nähdä mielessäsi inhimillisen kanssakäymisen, kommunikaation, virtoja. Toisiinsa liittyviä, ihmisissä ja ihmisten välillä tekstinä, kuvina, puheena ja tv-ohjelmina kulkevia virtoja, yhteisten muistojen, satunnaisten tuttavuuksien, yhdessä nähtyjen tapausten, koskettavien menneisyyksien ja tulevaisuuksien, syyn ja seurauksen virtoja. Yritä nähdä koko järvien ja virtaavien purojen loputon ristikko, sen laajuus ja ällistyttävä monimutkaisuus. Suunnaton, rikas ympäristö. Tiedon ja identiteettien, yhteisöjen ja yksilöiden vesistöparatiisi. (Steven Hall: Haiteksti 2007, 73.)

Julia Kristevan mukaan "narsismin mahti houkuttelee psyykkisen elämän alkuun". Ja tämän vuoksi "suhde todellisuuteen perustuu haavekuvaan". Maailma-ennen-minuutta ei ole mitään, ja vasta oman itsen olemassaolon havaitseminen tuottaa ympäröivän todellisuuden. Näin ollen suhde todellisuuteen on alun perin konstruktio: eräänlainen mielen maisema tai omalle itselle kerrottu tarina (tai haave) siitä että "jotakin on".

Tältä pohjalta on helppo ymmärtää todellisuuden pinnan alla olevia näkymättömiä ilmiöitä: erilaisia tunteiden, kokemusten ja kytkeytymisten verkkoja, jotka sittemmin kasvavat ihmissuhteiksi ja kokonaisiksi sosiaalisiksi todellisuuksiksiin vallan verkostoineen. Todellisuus on täynnä näkymättömiä lankoja - tai ehkä pikemmin virtoja, niin kuin Steven Hallin Haitekstissä (Raw Shark Text, 2007) ehdotetaan.

Hallin Haiteksti oli muutama vuosi sitten iso juttu kirjamaailmassa. Se on periaatteessa davincikoodityyppinen seikkailu, mikä tekee teoksesta vetävän (ja myös herättää epäilyksiä ja saa aikaan sen, että elokuvaversio on tuloillaan), mutta kiinnostavaksi ja aidosti merkittäväksi romaanin tekee sen tapa käsitellä kysymyksiä inhimillisistä merkityksistä, kokemuksista, muistoista ja kommunikaatiosta.

Juoni on yksinkertainen ja muistuttaa vähän myös varhaisempaa Tahraton mieli -elokuvaa (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004). Haitekstin tarina alkaa muistinmenetyksestä ja aikaisemmat tapahtumat avautuvat pikkuhiljaa kerronnan edetessä: identiteettinsä ja muistonsa hukannut Eric Sanderson on menettänyt rakastettunsa ja päätynyt vaarallisiin toimiin saadakseen tämän takaisin. Myös syy muistinmenetykseen selviää: maailmassa on käsitteellisiä kaloja, jotka syövät muistoja, ja yksi niistä ajaa Ericiä takaa. Nämä petokalat uivat todellisuuden käsitteellisissä virroissa ja hyökkäävät, kun saavat vainun uhristaan: nappaavat jostakin ajatuksen, joka viittaa tähän, löytävät tekstinpätkän, kaukaisen muiston.

Ludoviciaani on petokala, hai. Sen ravintoa ovat ihmisten muistot ja perimmäinen itseys. (s. 84.)

Haitekstin käynnistävä tragedia (toisen ihmisen menetys) kysyy miten kommunikaation virrat ihmisten välillä ehtyvät? Entä miten kauan menee, että yhteys "edustumaan" - omassa mielessä elävään representaatioon toisesta - katkeaa? Tahrattoman mielen päähenkilö ei jaksanut odottaa virtaavien muistojen, halujen ja kaipuun tyrehtymistä itsestään vaan päätti sulkea mielensä tyhjentämällä sen. Eric Sanderson puolestaan pelkää kaikkein eniten juuri yhteyden katkeamista: muistojen ja tunteiden katoamista. Hän etsii rakastettunsa muistoa kalan vatsasta - ja joutuu itse pedon uhriksi. Ja menettää kaiken.

Muistoni ovat hajanaisia, luonnosmaisia. Siinä missä pitäisi olla faktoja, on lähinnä taaksejääneitä tunteita, tunnetilan varjoja. (s. 101.)

Kun Haitekstiä lukee tarkkaan, alkaa tulla sellainen olo että ludoviciaani todella on olemassa. Muistot todella katoavat, kokemukset ja tunteet haalistuvat. (Orfeus menettää aina Eurydikensä.)

Haiteksti kertoo myös, että myytti Nooan arkista ja Baabelin tornista "ovat pohjimmiltaan sama kertomus" (s. 354). Vedenpaisumus ja kommunikaation loputtomat virrat: molemmat kertovat merkitysten tulvasta, lukemattomasta määrästä yhteyksiä, aavistuksia ja varjoja sekä perimmäisestä kykenemättömyydestä ymmärtää toisia ihmisiä täysin.

Kysymykset käsitteellisestä ja kuvitteellisesta maailmasta (käsitteelliset kalat, veden käsite, subjektiiviset tunteet ja kokemukset) sekä niiden yhteyksistä todellisuuteen (muistojen katoamisen tapahtuma, H2O, "mitä todella tapahtui") ovat hankalia, mutta se voidaan todeta, että kirjoittaminen elää yhtaikaa molemmissa maailmoissa. Niin kuin Haitekstin arvioinut kriitikko toteaa: "vain kirjoittamisen tapahtuma ylittää fyysisen ja käsitteellisen rajan."

Samalla kirjallisuus - ja kirjoittaminen - antaa tukea paitsi kadonneiden merkitysten, myös elämän monimerkityksisyyden edessä. Se auttaa kestämään havaintoa siitä, ettei maailmasta, tapahtumista, kokemuksista ole olemassa yhtä ainutta totuutta. Ei mitään virallista "näin tämä on", jota voitaisiin hahmottaa jonkin tietyn teorian pohjalta.

On vain loputtomia kommunikaation virtoja, kokonaisia järvimaisemia erilaisia yhteyksiä, syitä ja merkityksiä, ja niissä ui muistoja syöviä kaloja.