"Ei fiktiota"

Ja tulihan se kesä! Koti aukenee taas puistoon ja kaikkialla on ihmisiä nauttimassa auringosta. Puiden lehdet vasta hiirenkorvilla mutta lämpötila hellelukemissa. Helatorstain lomien ja viikonlopun aikana ehdin Väinämöisen kentän kallioille, Taivallahden rantaan, Hesperian puistoon, Esplanadille ja Kaisaniemeenkin ihailemaan aurinkoa ja lukemaan.

Sain loppuun pitkään kesken olleen Haruki Murakamin omaelämäkerrallisen What I Talk When I Talk About Running -juoksuromaanin (2008) ja mietin tällaisten elämänkuvausten vetoa. Murakamin pientä teosta on ylistetty. Se on "inspiroiva" ja "hurmaava" tarina kirjoittamisesta ja maratooneista, omakohtainen, avoin ja kepeä - kurkistus kirjailija Murakamin elämään pitkänmatkanjuoksijana. Jostain syystä en saanut teoksesta paljoa irti (siksi se oli jäänyt keskenkin), mutta ymmärrän elämäkerrallisen tekstin kiehtovuuden: miten kirjailija hahmottaa omaa elämäänsä tarinana, faktan ja fiktion välimailla.

Hesarissa oli sunnuntaina (16.5.) Teemu Ikosen artikkeli amerikkalaisen kirjailijan David Shieldsin kirjallisuusnäkemyksistä ja faktan ja fiktion välissä hahmottuvasta ei-fiktion (nonfiction) lajista (tai ehkä pikemminkin kirjallisuudensuuntauksesta). Shieldsin manifesti Reality Hunger (2010) julistaa, että 1800-luvulla syntynyt fiktiivinen juoniromaani on katkaissut kirjallisuuden yhteyden sosiaaliseen todellisuuteen - ja että tarvitaan ei-fiktiota kirjallisuuden todellisuussuhteen rakentajaksi. Tarvitaan dokumentaarisuutta, muistelmia, päiväkirjoja, kirjeitä, esseitä - ei tiiviiksi kudelmiksi punoutuvia juonia ja ennalta lukittuja loppuja. Ikonen puolestaan esittää, että Shieldsin manifesti ja siinä kuvaillut ei-fiktiot voivat tarjota yhden vastauksen kysymykseen kirjallisuudesta postmodernin jälkeen.

Fakta-ainesten sekoittuminen osaksi kaunokirjallista tekstiä, metafiktio ja esimerkiksi autofiktion lajit toki kuuluvat olennaisesti myös postmoderniin kirjallisuuteen. Todellisuudesta ammentava, faktan ja fiktion rajat haastava kaunokirjallisuus lisääntyy kuitenkin jatkuvasti ja käy yhä mielenkiintoisemmaksi.

Hyvä esimerkki on tällä hetkellä lukemani Hannu Mäkelän Elävät ja kuolleet (2008), joka käynnistyy tutkimusmatkana Mäkelän helsinkiläisiä rikospaikkoja esittelevästä näyttelystä löytämään valokuvaan, joka kuvaa murhapaikkaa Fleminginkatu 4:ssä vuodelta 1928. Teoksen toisessa osassa kuvitellaan, mitä olisi saattanut tapahtua. Keitä kuvan esittämät ihmiset olivat, mikä johti veritekoon? Syntyy traaginen tarina sekatyömies Yrjöstä ja kutojatar Matildasta. Tämän jälkeen kuvaa katsotaan vielä tarkemmin ja neljännessä ja viidennessä osassa Mäkelä vertaa kuvan perustalta rakentamaansa kuvitteellista tarinaa vähä vähältä erilaisista arkistolähteistä ja tutkimuksista kokoamaansa mahdolliseen todellisuuteen: "Mitä todella tapahtui?". Fiktiona alkanut teos kääntyy tutkimusretkeksi 1920-luvun Helsinkiin ja selvitykseksi rikoksesta ja siihen liittyneistä ihmisistä. Eletty todellisuus ja fiktio kietoutuvat yhteen. Ja olennaista on myös, ettei mitään tyhjentävää selitystä tai ratkaisua koskaan löydy, ei elämälle eikä tarinalle:

Olen lähtenyt kuvasta ja päätynyt sanoihin. Viimeisen lauseen jälkeen seuraa hiljaisuus. Loppu on myös katoamista. Ja siitä saattaa kuitenkin nousta uusi alku, kun joku toinen jatkaa siitä, mihin edellinen päätti matkan. --- Pyhäinpäivän kynttilät palavat haudoilla ja niillä muistetaan kuolleita. Elävät muistavat heitä ja onhan niin, että kuolleet elävät juuri niin kauan kuin yksikin ihminen heitä ajattelee. Ehkä Matilda L. ja Yrjö M. ovat hetkeksi heränneet eloon ja ihmetelleet oloaan pitkän puuduttavan unen ja kauan kestäneen hiljaisuuden jälkeen. (Mäkelä 2008, 269.)