Muistoja. Anish Kapoor ja kaareva peili

"Taiteessa ei ole menneisyyttä tai tulevaa", Picasson tiedetään sanoneen. Anish Kapoorin kaareva peili käsittelee juuri tätä, ajattomuutta. Kuljet sen ohi, kuvasi kulkee ohi. Mutta peilissä näkyvä maisema pysyy sen jälkeenkin.

Marja-Terttu Kiviranta kirjoitti Hesarissa Anish Kapoorin kaarevasta peilistä, joka on nyt esillä Palazzo Fortunyn Artempo-näyttelyssä Venetsiassa.

Kohtasin saman teoksen Louvressa toukokuun lopulla. Siellä oli meneillään näyttely (Contrepoint III de la sculpture), jonka tarkoituksena oli asettaa nykytaide suhteeseen muinaisten korkeakulttuureiden, antiikin, keskiajan sekä barokin kuvanveiston kanssa, ja samalla pohtia katsojan ja taiteen välistä suhdetta. Kyseessä oli siis samankaltainen ajallisuuden teema: taiteen ikuisuus suhteessa oman olemassaolomme hetkellisyyteen mutta samalla mahdollisuus ajat ylittävään vuoropuheluun museovieraan ja menneiden aikojen taiteen välillä, nykyteosten kautta.

Elizabeth Ballet'n veistos "Bump Piece" esimerkiksi pohti objektien suhdetta tilaan sekä katsojien tapaa havaita niitä. Näyttelyvieras kohtasi Cour Marly'lla barokkiveistosten keskellä luonnollista kokoa olevan kipsimiehen, joka kantaa elokuvien kuvauspaikoilta tuttuja pitkävartisia mikrofoneja. Ballet'n teos asettui katsojan tielle, tukki reitin, herättäen siten huomiota ja vaikuttaen katsojan fyysiseen kokemukseen tilasta mutta myös muodostaen dialogin menneisyyden ja nykyisyyden välille. Itse olen aina ajatellut barokkiveistoksia, kaikessa elävyydessää ja ilmeikkyydessään, kesken puuhiensa kivettyneinä ihmisinä, ja Ballet'n mikrofonimies asetti barokkimaailman sisään yhden nykymaailmamme kivettyneistä. Samalla teos ohjasi nykykatsojaa näkemään barokkiveistokset osana oman aikansa yhteiskuntaa: siinä missä farkkuihin pukeutunut mikrofonimies on meidän päiväämme, barokin antiikki-jäljitelmät olivat syntyessään kiinteästi sidoksissa Aurinkokuninkaan hovin elämään.

Michel Verjux'n keskiaikahuoneisiin sijoitetut valoteokset puolestaan ohjasivat katsojaa kiinnittämään vielä tarkemmin huomiota veistoksiin ja niiden merkityksiin - todella katsomaan, kokemaan. Verjuxin mukaan valon tarkoitus on "saada ilmenemään", ja näin hänen teoksensa toivat esiin myös jotakin uutta, alkuperäiselle vastaanottajalle mahdollisesti tuntematonta, luoden keskiajan ja nykypäivän synteesissä aivan uuden teoksen.

Kiinnostavin näistä kaikista oli kuitenkin Kapoorin teos "C-Curve". Se koostui kaarevasta peilistä, joka oli sijoitettu monumentaalisten härkä-, lintu- ja ihmisruumiisten kaupunkien suojelijahenkien asuttamaan Mesopotamia-huoneeseen. Kapoorin kaarevan peilin ja maailman ensimmäisen korkeakulttuurin tuottamien veistosten välisen vuoropuhelun, johon myös teosten katsojat osallistuivat hetkittäin peilissä ilmenevinä kuvajaisina, pyrkimyksenä oli Kapoorin mukaan "muovata näkymätöntä", ja peilin ja sitä ympäröivän tilan välille muodostuikin satumainen, ajassa kaiken aikaa muuttuva yhteys.

Esittelytekstin mukaan mesopotamialaiset reliefit ovat Kapoorille vallan ja uskonnon reflektoijia, sivilisaation ytimessä, siinä mielessä että Mesopotamia on maailman ensimmäinen korkeakulttuuri: kulttuuri, jossa tuotannollinen ylijäämä mahdollistaa ilmiöitä kuten uskonnon, taiteen tai politiikan. Louvren Mesopotamia-huone kuljettaa siis katsojan ajassa taaksepäin, sivilisaation juurille, ja Kapoorin peili puolestaan loi siellä ollessaan tilaan vielä yhden ulottuvuuden: Kapoorin itsensä mukaan "yliluonnollisen dimension". Muinaisen taiteen, peilin ja katsojien kohtaamisessa kyse olikin taiteen illuusion rajojen laajentamista. Peili taideteoksena kuvastaa ilmenemistä ja katoamista, valetta ja totuutta, näkyvää ja näkymätöntä, kahdentumista ja reduktiota - ja samalla ohjaa katsojaa pohtimaan taiteen yleensä, niin muinaisen kuin nykyisenkin, merkityksiä.

Ehkä antoisinta Contrepoint-näyttelyssä oli juuri museovieraiden, nykytaiteen ja vanhan taiteen välille syntynyt dialogi. Nykytaide todella pysäytti Louvren kävijät, hätkähdytti havaitsemaan ensin ympärillä avautuvat ristiriitaiset ilmaukset, nykytaideteokset, jotka tietyllä tapaa olivat joutuneet "väärään paikkaan", kysymään miksi ne olivat siellä, ja tämän kysymyksen kautta myös katsomaan vanhempaa taidetta toisin silmin. Touko-kesäkuun ajan Louvren ehkä kuvatuimpia teoksia oli nimenomaan Kapoorin peili, harva kulki sen ohi pysähtymättä kysymään miksi se oli siellä ja mitä merkityksiä se tuotti.

Hauskaa on myös se, että nyt Kapoorin peili on sittemmin siirtynyt Venetsiaan, heijastamaan toisenlaista todellisuutta, tuottamaan uusia merkityksiä.