...Tove Janssonin kadonneen novellin ensimmäisestä lauseesta. Kyse oli kauniista määrityksestä kirjailijuudelle.
Aikaisemmin tänä vuonna unessa kerrottiin Maria Vaaran suomentaneen Janssonia, runoja sekä ilmeisesti "Kuinkas sitten kävikään?". Mikäköhän yhteys tässä on?
lauantai 26. toukokuuta 2007
perjantai 25. toukokuuta 2007
Une tempête
Valtava myrsky ja ukonilma pimensivät tänään Pariisin. Siitepölyallergia alkaa olla sietämätön ja gradun teorialuvut eivät edisty. Jatkuva väsymys. Tällä viikolla myös juotu, epäranskalaisittain mutta hauskasti. Ymmärrys siitä, että entiseen elämään sujahtaa helposti sisään, taas Suomeen palatessa, ja ennenkin.
Pystyin katsomaan kuitenkin elokuvia. Romantiikkaa. Jude Law oli ihana The Holidayssa, ja kauniita ihmisiä kaikkialla. Hölynpölyä. Mutta Cameron Diazilla oli kirjapinossaan ainakin kolme teosta, jotka myös minä luen jos joskus lähden lomalle Englantiin. Tarinassa oli myös opetus: uudet tilanteet ja uudet ihmiset voivat palauttaa takaisin arvostuksen omaan itseen. Kyse on siitä, millaisessa maailmassa ollaan, ja miten. Piristävää.
Pystyin katsomaan kuitenkin elokuvia. Romantiikkaa. Jude Law oli ihana The Holidayssa, ja kauniita ihmisiä kaikkialla. Hölynpölyä. Mutta Cameron Diazilla oli kirjapinossaan ainakin kolme teosta, jotka myös minä luen jos joskus lähden lomalle Englantiin. Tarinassa oli myös opetus: uudet tilanteet ja uudet ihmiset voivat palauttaa takaisin arvostuksen omaan itseen. Kyse on siitä, millaisessa maailmassa ollaan, ja miten. Piristävää.
keskiviikko 23. toukokuuta 2007
6. päivä meni
Puoli vuotta tulee olemaan pitkä aika ilman Jack Baueria! Ja loppu oli sydäntä särkevä!: Jack kuuntelee Helleriä ja ymmärtää, ettei voi koskaan elää normaalia elämää; Audrey ei edes avaa silmiään sairasvuoteellaan, kun Jack jättää hyvästit. Lopussa on vain Jackin tyhjä katse ja kallionjyrkänne.
Jack Sackin Adam huomasi viittauksen kolmannen päivän loppuun, täällä. Kolmannen päivän aamuyönä Jack purskahtaa itkuun autoonsa päästyään - kaikki tapahtunut vaatii veronsa. Ja neljäs päivä alkaa onnellisesti Audreyn kanssa, uudessa elämässä. Sittemmin kuitenkin kiinalaiset ja papa-Bauer ovat tuhonneet kaiken: neljäs päivä oli päätettävä Michellen, Tonyn ja Chloen lavastamaan kuolemaan, heti viidennen päivän alussa sekä David Palmer että Michelle ja Tony menehtyivät, ja lopussa Jack joutui kuitenkin kiinalaisten vangiksi. Nyt kuudennen päivän päätyttyä jäljellä ei ole enää mitään. Ei ihme, että fan fictionit vaativat Tonyn herättämistä kuolleista. Kuinka kaunista olisikaan nähdä Tony ja Jack hoitamassa Chloen vauvaa Greenwich Villagessa! Mutta ei.
Bill Buchanan täytti kuitenkin hienosti lopetusjaksossa Tony Almeidan paikan. Karen ja Bill ovat selvästi uudet Tony ja Michelle. Toivotaan, että seitsemäs päivä ei ala heidän osaltaan tuhoisasti. Toivotaan myös, että Jackin sukulaiset pysyvät vastedes sarjasta poissa. Ei suhdetta Marilynin ja Jackin välille, kiitos! Kim saa palata vierailemaan ja kertoa, että kaikki menee hyvin. Odotan myös innolla kuulevani puhuuko Chloen vauva brittiaksentilla niin kuin isänsä.
Pikaista puolta vuotta! Jack Sack-blogi onneksi toimii koko tauon ajan. Tiedossa on juorujen päivittelyä ja pohdintaa siitä, mitä ihmettä agent Doyle oikein teki CTU Denverissä.
Jack Sackin Adam huomasi viittauksen kolmannen päivän loppuun, täällä. Kolmannen päivän aamuyönä Jack purskahtaa itkuun autoonsa päästyään - kaikki tapahtunut vaatii veronsa. Ja neljäs päivä alkaa onnellisesti Audreyn kanssa, uudessa elämässä. Sittemmin kuitenkin kiinalaiset ja papa-Bauer ovat tuhonneet kaiken: neljäs päivä oli päätettävä Michellen, Tonyn ja Chloen lavastamaan kuolemaan, heti viidennen päivän alussa sekä David Palmer että Michelle ja Tony menehtyivät, ja lopussa Jack joutui kuitenkin kiinalaisten vangiksi. Nyt kuudennen päivän päätyttyä jäljellä ei ole enää mitään. Ei ihme, että fan fictionit vaativat Tonyn herättämistä kuolleista. Kuinka kaunista olisikaan nähdä Tony ja Jack hoitamassa Chloen vauvaa Greenwich Villagessa! Mutta ei.
Bill Buchanan täytti kuitenkin hienosti lopetusjaksossa Tony Almeidan paikan. Karen ja Bill ovat selvästi uudet Tony ja Michelle. Toivotaan, että seitsemäs päivä ei ala heidän osaltaan tuhoisasti. Toivotaan myös, että Jackin sukulaiset pysyvät vastedes sarjasta poissa. Ei suhdetta Marilynin ja Jackin välille, kiitos! Kim saa palata vierailemaan ja kertoa, että kaikki menee hyvin. Odotan myös innolla kuulevani puhuuko Chloen vauva brittiaksentilla niin kuin isänsä.
Pikaista puolta vuotta! Jack Sack-blogi onneksi toimii koko tauon ajan. Tiedossa on juorujen päivittelyä ja pohdintaa siitä, mitä ihmettä agent Doyle oikein teki CTU Denverissä.
Ostamisen ja näkemisen iloa. Ristiriitoja.
Käveltiin eilen Marais'ssa ja löysin vintage-kaupoista toinen toistaan somempia puuvillapaitoja. Sellaisia hippimallisia, vähän ryppyisiä, pitsiliitoksilla, levenevillä hihoilla ja mokkaisilla nyöreillä. Ja Bastillella oli tori. Jos tänne muuttaisi asumaan, saisi sieltä koristetyynyjä ja lintuhäkkejä ja tuulikelloja ja raheja.
Halu asettautua asumaan ja rakentaa koti taistelevat varmaan aina sen kanssa, että haluaisi vain liikkua ja kokea uutta. Nyt jäisin tänne, mutta en enää valmiiseen kotiini Suomeen. Arabian astiastot voisi viedä takaisin Stokkalle. Lähes vuoden olen pärjännyt kahdella kiinalaiskupilla ja muutamalla lasilautasella. Vain kirjojani kaipaisin. Ja äidin maalauksia.
Silti paluu on edessä. Pian. Jos tänne ei voi jäädä, sitten jonnekin muualle, ja taas muualle. Lontooseen. Tukholmaan. Berliiniin. Tavarat pahvilaatikoihin ja varastoon. Kirjat hyllyyn vanhaan kotiin. Soittoja ja sähköposteja sinne, kun jotakin on tarkistettava.
Mutta tähän tarvitaan rahoitussuunnitelma.
Ja kävi miten kävi, kirjoja pitää olla. Kesäkuussa käyn vielä tekemässä kierroksen kaikissa antikvariaateissa ja toreilla, vaikka ymmärrän kuljetuksen vaikeuden. Sandia, Colettea, Beauvoiria, Durasia. Chateaubriandin muistelmat haudan takaa. Yllätyksiä. Löytöjä.
Halu asettautua asumaan ja rakentaa koti taistelevat varmaan aina sen kanssa, että haluaisi vain liikkua ja kokea uutta. Nyt jäisin tänne, mutta en enää valmiiseen kotiini Suomeen. Arabian astiastot voisi viedä takaisin Stokkalle. Lähes vuoden olen pärjännyt kahdella kiinalaiskupilla ja muutamalla lasilautasella. Vain kirjojani kaipaisin. Ja äidin maalauksia.
Silti paluu on edessä. Pian. Jos tänne ei voi jäädä, sitten jonnekin muualle, ja taas muualle. Lontooseen. Tukholmaan. Berliiniin. Tavarat pahvilaatikoihin ja varastoon. Kirjat hyllyyn vanhaan kotiin. Soittoja ja sähköposteja sinne, kun jotakin on tarkistettava.
Mutta tähän tarvitaan rahoitussuunnitelma.
Ja kävi miten kävi, kirjoja pitää olla. Kesäkuussa käyn vielä tekemässä kierroksen kaikissa antikvariaateissa ja toreilla, vaikka ymmärrän kuljetuksen vaikeuden. Sandia, Colettea, Beauvoiria, Durasia. Chateaubriandin muistelmat haudan takaa. Yllätyksiä. Löytöjä.
maanantai 21. toukokuuta 2007
Sinkkuelämää taidenäyttelyssä.
Jules Pascinin näyttely Musée Maillot'ssa.
Pascin emigroitui Budapestin, Wienin ja Munchenin kautta Pariisiin vuosisadanvaihteen jälkeen, ystävystyi nimien kanssa, ja toimi siltana saksalaisen ekspressionismin ja ranskalaisen avant-garden välillä. Beigen ja helmiäisenhohtoisia teoksia, Picasson tai Braque'n kubismia, tai eräänlaista jälki-Cézannea. Myöhempinä vuosina Pascinin tyyli varioitui ja teoksista tuli hämyisempiä, pehmeämpiä, värimaailman ja ihmisaiheiden pysyessä kuitenkin samoina. Kaksi tunnetuinta ovat, ainakin tässä näyttelykokoonpanossa, La Toilette (1910-11), alaston nainen selin kuvattuna, ekspressionistinen värimaailma sekä Vénus de dos (1925-28), sama aihe, herkemmät värit ja utuisuus - myöhäiskauden mukaan.
Jouduin kuitenkin pian pakenemaan paikalta. Minne tahansa käännyin, näin tuttavallisen museovalvojan tummansinisessä puvuntakissa. Avulias henkilö, mutta mahdoton puhetapa. Kolmen "pardon?":in jälkeen ei kehtaa enää kysyä uudelleen. Keskustelujen aikana onnistuin mm. valehtelemaan olevani ensimmäistä kertaa Pariisissa (olin suomalainen, en englantilainen mutta roolihenkilöni oli ilmeisesti lomamatkalla täällä). Suohon ajauduttuani kerroin sitten lähteväni viikon kuluttua takaisin kotimaahan. Sitten jotakin Suomesta (todella mahtava paikka?). Ja, ei, viidestoista kaupunginosa, missä asun on pikemminkin Eiffeltornin lähellä, ei Champs-Élysées'n päässä. Ymmärsin ehkä puolet. Ymmärsin, että huomenna olisi ollut treffit tiedossa: Eiffel ja vielä ravintolailta päälle. Hymyilin, sopersin jotain ja livistin Carrie Bradshaw'na paikalta.
Entä Pascin? Entä Maillol?
1903-1910 Pascin toimi myös kuvittajana saksalaiseen Simplicissimus-satiirijulkaisuun. Jotakin hybrideistä, hermafrodiiteista ja androgyyneistä. Kaikki jäi vähän epäselväksi, tarkkailin selustaani. Sinitakkeja vilisi kaikkialla. Vilkuilin Maillolin naispatsaita ovelle kulkiessani (mallina kuuluisa Dina Vierny). Portilla törmäsin tupakkatauolla oleviin museovalvojiin. "Au revoir! Bonne journée!", huikkasin ja kipitin karkuun minkä kintuista pääsin.
Pascin emigroitui Budapestin, Wienin ja Munchenin kautta Pariisiin vuosisadanvaihteen jälkeen, ystävystyi nimien kanssa, ja toimi siltana saksalaisen ekspressionismin ja ranskalaisen avant-garden välillä. Beigen ja helmiäisenhohtoisia teoksia, Picasson tai Braque'n kubismia, tai eräänlaista jälki-Cézannea. Myöhempinä vuosina Pascinin tyyli varioitui ja teoksista tuli hämyisempiä, pehmeämpiä, värimaailman ja ihmisaiheiden pysyessä kuitenkin samoina. Kaksi tunnetuinta ovat, ainakin tässä näyttelykokoonpanossa, La Toilette (1910-11), alaston nainen selin kuvattuna, ekspressionistinen värimaailma sekä Vénus de dos (1925-28), sama aihe, herkemmät värit ja utuisuus - myöhäiskauden mukaan.
Jouduin kuitenkin pian pakenemaan paikalta. Minne tahansa käännyin, näin tuttavallisen museovalvojan tummansinisessä puvuntakissa. Avulias henkilö, mutta mahdoton puhetapa. Kolmen "pardon?":in jälkeen ei kehtaa enää kysyä uudelleen. Keskustelujen aikana onnistuin mm. valehtelemaan olevani ensimmäistä kertaa Pariisissa (olin suomalainen, en englantilainen mutta roolihenkilöni oli ilmeisesti lomamatkalla täällä). Suohon ajauduttuani kerroin sitten lähteväni viikon kuluttua takaisin kotimaahan. Sitten jotakin Suomesta (todella mahtava paikka?). Ja, ei, viidestoista kaupunginosa, missä asun on pikemminkin Eiffeltornin lähellä, ei Champs-Élysées'n päässä. Ymmärsin ehkä puolet. Ymmärsin, että huomenna olisi ollut treffit tiedossa: Eiffel ja vielä ravintolailta päälle. Hymyilin, sopersin jotain ja livistin Carrie Bradshaw'na paikalta.
Entä Pascin? Entä Maillol?
1903-1910 Pascin toimi myös kuvittajana saksalaiseen Simplicissimus-satiirijulkaisuun. Jotakin hybrideistä, hermafrodiiteista ja androgyyneistä. Kaikki jäi vähän epäselväksi, tarkkailin selustaani. Sinitakkeja vilisi kaikkialla. Vilkuilin Maillolin naispatsaita ovelle kulkiessani (mallina kuuluisa Dina Vierny). Portilla törmäsin tupakkatauolla oleviin museovalvojiin. "Au revoir! Bonne journée!", huikkasin ja kipitin karkuun minkä kintuista pääsin.
sunnuntai 20. toukokuuta 2007
Muistiinpano ja tylsää taikuutta
Hesarissa oli tänään juttu suomalaisen mielenterveyshoidon historiasta ja nykytilanteesta.
On julkaistu muutamia kirjoja: artikkelikokoelma Mielekäs Suomi (toim. Jarkko Eskola ja Antti Karila.), Päivi Rissasen osin henkilökohtaisesta tilanteesta kertova tutkimus Skitsofreniasta kuntoutumiseen sekä Markku Salon ja Mari Kallisen tutkimus Yhteisasumisesta yhteiskuntaan.
Varsinkin tuo Rissanen saattaisi olla tärkeä luettava. Näitä kertyy kaiken aikaa...
ps. Olen viime viikkoina liikkunut pois psykologisista asioista katsomalla huonoja elokuvia. Massatuotantoa: The Prestige ja The Illusionist. Miksi vuonna 2006 haluttiin tehdä 1800-luvulle sijoittuvia elokuvia taikureista? Jo nyt on vaikea muistaa kumpi oli kumpi. Jostain syystä taikureiden esiinnostama kysymys toden ja illuusion rajoista ei ole kovin mukaansatempaava: "Kaikki mitä näet on harhaa". So? Kun silmänkääntötempuille rakennetaan elokuvassa metataso, vaikuttaa siltä, että molemmat vesittävät toisensa. Sääli Edward Nortonia ja "Huge Ackmania" (Pun: Copyright, Jack McFarland). Onneksi Johnny D. ei ollut lähtenyt mukaan kumpaankaan leffoista.
On julkaistu muutamia kirjoja: artikkelikokoelma Mielekäs Suomi (toim. Jarkko Eskola ja Antti Karila.), Päivi Rissasen osin henkilökohtaisesta tilanteesta kertova tutkimus Skitsofreniasta kuntoutumiseen sekä Markku Salon ja Mari Kallisen tutkimus Yhteisasumisesta yhteiskuntaan.
Varsinkin tuo Rissanen saattaisi olla tärkeä luettava. Näitä kertyy kaiken aikaa...
ps. Olen viime viikkoina liikkunut pois psykologisista asioista katsomalla huonoja elokuvia. Massatuotantoa: The Prestige ja The Illusionist. Miksi vuonna 2006 haluttiin tehdä 1800-luvulle sijoittuvia elokuvia taikureista? Jo nyt on vaikea muistaa kumpi oli kumpi. Jostain syystä taikureiden esiinnostama kysymys toden ja illuusion rajoista ei ole kovin mukaansatempaava: "Kaikki mitä näet on harhaa". So? Kun silmänkääntötempuille rakennetaan elokuvassa metataso, vaikuttaa siltä, että molemmat vesittävät toisensa. Sääli Edward Nortonia ja "Huge Ackmania" (Pun: Copyright, Jack McFarland). Onneksi Johnny D. ei ollut lähtenyt mukaan kumpaankaan leffoista.
Hulahdin psykoanalyysiin
Pcpt-Cs-system. Endogenous and exogenous stimuli. Mnemic system. Word presentations and thing presentations.
Opin tällä viikolla, että Freudin mukaan ego on havainto/tietoisuus-järjestelmän keskiössä, lajittelemassa hermoston kautta tulevia ulkoisia ärsykkeitä, ja siten oikeastaan vaikuttamassa siihen, mikä kullekin meistä muodostuu "todellisuudeksi". Samalla opin, että se on myös eräänlainen kartta ruumiissa tai ruumiin pinnalla olevista libidinaalisista latauksista. Minuus on siis havainnosta ja ruumiista kiinni, ja päinvastoin. Yksinkertaistettuna.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, samaa on toistettu aikaisemminkin, tosin hieman vähemmällä fysio- ja neurologisella terminologialla. Juuri tällöin muodostuu kuitenkin ongelma. Yhtäkkiä ylitetään raja kahden teoreettisen maailman välillä: sen, jonka todenperäisyyttä pystyn itse arvioimaan ja sen, jossa lennän sokkona.
Filosofisia ja/tai kirjallisuustieteellisiä tekstejä lukiessa tulee joskus miettineeksi sitä, miten vapaita ne ovat käsittelemään abstrakteja teoreettisia rakennelmia. Tietty määrä luonnontieteellisiä "faktoja" voidaan onnellisesti sivuuttaa ja tyytyä muodostamaan ja analysoimaan erilaisia ehdotuksia ja malleja: "minuus rakentuu suhteessa toiseen". Mutta entä kun psykoanalyyttista teoriaa käytetään filosofian tai kirjallisuudentutkimuksen välineenä?
Missä vaiheessa turvallinen kielestä, ruumiista, subjektista ja maailmasta rakennettu kehikko pettää jalkojen alla ja päädytäänkin (tai joudutaan) perustelemaan analyysia neuroneilla, synapseilla ja aivokuoren toiminnalla?
Ja vielä: tottakai Freud oli väärässä. Mutta missä määrin yleistyksiä voidaan silti pitää todenperäisinä? Missä kulkee totuudenmukaisuuden raja, jonka ylitettyään ne eivät voi enää toimia analyysin välineinä?
Opin tällä viikolla, että Freudin mukaan ego on havainto/tietoisuus-järjestelmän keskiössä, lajittelemassa hermoston kautta tulevia ulkoisia ärsykkeitä, ja siten oikeastaan vaikuttamassa siihen, mikä kullekin meistä muodostuu "todellisuudeksi". Samalla opin, että se on myös eräänlainen kartta ruumiissa tai ruumiin pinnalla olevista libidinaalisista latauksista. Minuus on siis havainnosta ja ruumiista kiinni, ja päinvastoin. Yksinkertaistettuna.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, samaa on toistettu aikaisemminkin, tosin hieman vähemmällä fysio- ja neurologisella terminologialla. Juuri tällöin muodostuu kuitenkin ongelma. Yhtäkkiä ylitetään raja kahden teoreettisen maailman välillä: sen, jonka todenperäisyyttä pystyn itse arvioimaan ja sen, jossa lennän sokkona.
Filosofisia ja/tai kirjallisuustieteellisiä tekstejä lukiessa tulee joskus miettineeksi sitä, miten vapaita ne ovat käsittelemään abstrakteja teoreettisia rakennelmia. Tietty määrä luonnontieteellisiä "faktoja" voidaan onnellisesti sivuuttaa ja tyytyä muodostamaan ja analysoimaan erilaisia ehdotuksia ja malleja: "minuus rakentuu suhteessa toiseen". Mutta entä kun psykoanalyyttista teoriaa käytetään filosofian tai kirjallisuudentutkimuksen välineenä?
Missä vaiheessa turvallinen kielestä, ruumiista, subjektista ja maailmasta rakennettu kehikko pettää jalkojen alla ja päädytäänkin (tai joudutaan) perustelemaan analyysia neuroneilla, synapseilla ja aivokuoren toiminnalla?
Ja vielä: tottakai Freud oli väärässä. Mutta missä määrin yleistyksiä voidaan silti pitää todenperäisinä? Missä kulkee totuudenmukaisuuden raja, jonka ylitettyään ne eivät voi enää toimia analyysin välineinä?
keskiviikko 16. toukokuuta 2007
Muistiinpano. Minä maailmassa ja yksinäisyydestä.
Minä maailmassa, subjektiivisuus. Aika, kerrostuma. Eletty, koettu tila. Toinen.
[V]aikka istut yksin, kokemukset jättävät jälkensä. (Bo Carpelan Kesän varjot 2005, 14.)
Aika, liikkumaton aika on muuttunut huoneiksi, ja ihmiset, ihmiset ovat vanhenneet ja haalistuneet, niin kuin puu haalistuu ja hioutuu tuulen ja aaltojen voimasta. Olen etsinyt sovitusta ja löytänyt ajallisen etäisyyden. Se tekee minusta vieraan. (Mt. 117.)
Yksinäisyyttä on monenlaista, minä sanon. On ehdottoman tarpeellista yksinäisyyttä, joka ei ole eristäytymistä. Vaan jotakin mikä on minun ja avautuu ja antaa uuden näkökulman. (Mt. 157.)
Kaikki mitä näen kulkee lävitseni. Vain minä, minä yksin, näen kaiken, tunnen kaiken. (Mt. 185.)
[V]aikka istut yksin, kokemukset jättävät jälkensä. (Bo Carpelan Kesän varjot 2005, 14.)
Aika, liikkumaton aika on muuttunut huoneiksi, ja ihmiset, ihmiset ovat vanhenneet ja haalistuneet, niin kuin puu haalistuu ja hioutuu tuulen ja aaltojen voimasta. Olen etsinyt sovitusta ja löytänyt ajallisen etäisyyden. Se tekee minusta vieraan. (Mt. 117.)
Yksinäisyyttä on monenlaista, minä sanon. On ehdottoman tarpeellista yksinäisyyttä, joka ei ole eristäytymistä. Vaan jotakin mikä on minun ja avautuu ja antaa uuden näkökulman. (Mt. 157.)
Kaikki mitä näen kulkee lävitseni. Vain minä, minä yksin, näen kaiken, tunnen kaiken. (Mt. 185.)
maanantai 14. toukokuuta 2007
Kirjoitin "kesken", "kesken", "kesken"
Tein eilen kartoitusta luvuista. Tietokone täynnä puolivalmiita word-tiedostoja ruumiinfenomenologiasta, narsistisesta rakentumisesta, minästä ja toisesta. Kirjoitin nimiksi, että "kesken".
Tänään katosivat eilen kirjoitetut jonnekin roskakorin ja "palautettujen tiedostojen" välimaastoon. Mikäs siinä. Pääsee kertaamaan ajatuksiaan. Vähän vielä aikaakin.
Osallistuttiin lauantain euroviisu-kitchiin ranskalais-puolalais-suomalaisesti. Netin kautta. Ihan hauskaa, että Euroopassa on tuollainenkin ilmiö. Osa ottaa jutun huumorilla, osa campina ja osa tosissaan. Ja vielä hauskempaa, että naapurimaat on niin lojaaleja toisilleen äänestyksessä, jos ei muuten.
Tänä lauantaina täällä on museoiden yö. Helteiset ilmat hävisivät, mutta se tekee hyvää Maria Vaaralle ja taidehissalle.
Lähetin villapaidat ja kirjat jo kotiin. Monisteet jäivät. Sataa, sataa vähäsen.
Tänään katosivat eilen kirjoitetut jonnekin roskakorin ja "palautettujen tiedostojen" välimaastoon. Mikäs siinä. Pääsee kertaamaan ajatuksiaan. Vähän vielä aikaakin.
Osallistuttiin lauantain euroviisu-kitchiin ranskalais-puolalais-suomalaisesti. Netin kautta. Ihan hauskaa, että Euroopassa on tuollainenkin ilmiö. Osa ottaa jutun huumorilla, osa campina ja osa tosissaan. Ja vielä hauskempaa, että naapurimaat on niin lojaaleja toisilleen äänestyksessä, jos ei muuten.
Tänä lauantaina täällä on museoiden yö. Helteiset ilmat hävisivät, mutta se tekee hyvää Maria Vaaralle ja taidehissalle.
Lähetin villapaidat ja kirjat jo kotiin. Monisteet jäivät. Sataa, sataa vähäsen.
maanantai 7. toukokuuta 2007
Alice Munro, rakkaus, mediaimages
Munron novellikokoelma on lievä pettymys, harmillista.
Jotakin kuitenkin:
Then he lifted his head, gave it a shake, and made a pronouncement.
"Love never dies."
She felt impatient to the point of taking offense. This is what all the speechmaking turns into, she thought, a person who can say things like that. Love dies all the time, or at any rate it becomes distracted, overlaid - it might as well be dead. (Munro Open Secrets, 49.)
Anna Gavaldan Je l'aimais-romaanissa (suom. Viiniä keittiössä) oli samankaltainen ajatus pohjalla. Ei se ole paha. Tietyssä määrin armahtava, jopa toivoa antava. Rakkaus, tai sen päättyminen, kumpikaan ei ole kohtalo. Akteja maailmassa. Kerrostumia.
Jos palaan takaisin Austerin Book of Illusioniin... ja sotken sitä viimeviikkoiseen televisioaddiktiooni: elämä on yksinkertaisesti moniulotteisempaa kuin televisioruutu (valkokangas). Simulointi tuottaa vääriä käsityksiä, pintaa, liian helppoja maailmoita, tulkinnattomuutta, staattisuutta. Taiteessa ei kuitenkaan ole samaa ongelmaa - vaikka ulottuvuudet näennäisesti pysyisivätkin samoina.
Yritän jättää Gilmoren tytöt vähemmälle ;), ja siteeraan Illusionin kertojaa, taas:
No matter how beautiful or hypnotic the images sometimes were, they never satisfied me as powerfully as words did. Too much was given, I felt, not enough was left to the viewer's imagination, and the paradox was that the closer movies came to simulating reality, the worse they failed at representing the world - which is in us as much it is around us. That was why I had always instinctively preferred black-and-white pictures to color pictures, silent films to talkies. Cinema was a visual language, a way of telling stories by projecting images onto a two-dimensional screen. The addition of sound and color had created an illusion of a third dimension, but at the same time it robbed the images their purity. They no longer had to do all the work, and instead of turning film into a perfect hybrid medium, the best of all possible worlds, sound and color had weakened the language they were supposed to enhance. (Auster 2002, 14.)
Tähän vielä Kristeva ja mediakuvien psyykkistä tilaa tuhoava voima sekä Lars von Trier, niin kaukana ollaan Munrosta ja rakkaudesta. Bon!
Jotakin kuitenkin:
Then he lifted his head, gave it a shake, and made a pronouncement.
"Love never dies."
She felt impatient to the point of taking offense. This is what all the speechmaking turns into, she thought, a person who can say things like that. Love dies all the time, or at any rate it becomes distracted, overlaid - it might as well be dead. (Munro Open Secrets, 49.)
Anna Gavaldan Je l'aimais-romaanissa (suom. Viiniä keittiössä) oli samankaltainen ajatus pohjalla. Ei se ole paha. Tietyssä määrin armahtava, jopa toivoa antava. Rakkaus, tai sen päättyminen, kumpikaan ei ole kohtalo. Akteja maailmassa. Kerrostumia.
Jos palaan takaisin Austerin Book of Illusioniin... ja sotken sitä viimeviikkoiseen televisioaddiktiooni: elämä on yksinkertaisesti moniulotteisempaa kuin televisioruutu (valkokangas). Simulointi tuottaa vääriä käsityksiä, pintaa, liian helppoja maailmoita, tulkinnattomuutta, staattisuutta. Taiteessa ei kuitenkaan ole samaa ongelmaa - vaikka ulottuvuudet näennäisesti pysyisivätkin samoina.
Yritän jättää Gilmoren tytöt vähemmälle ;), ja siteeraan Illusionin kertojaa, taas:
No matter how beautiful or hypnotic the images sometimes were, they never satisfied me as powerfully as words did. Too much was given, I felt, not enough was left to the viewer's imagination, and the paradox was that the closer movies came to simulating reality, the worse they failed at representing the world - which is in us as much it is around us. That was why I had always instinctively preferred black-and-white pictures to color pictures, silent films to talkies. Cinema was a visual language, a way of telling stories by projecting images onto a two-dimensional screen. The addition of sound and color had created an illusion of a third dimension, but at the same time it robbed the images their purity. They no longer had to do all the work, and instead of turning film into a perfect hybrid medium, the best of all possible worlds, sound and color had weakened the language they were supposed to enhance. (Auster 2002, 14.)
Tähän vielä Kristeva ja mediakuvien psyykkistä tilaa tuhoava voima sekä Lars von Trier, niin kaukana ollaan Munrosta ja rakkaudesta. Bon!
Suunnitteilla Art Nouveau-kierros
16. arrondissement on Pariisin Art Nouveau-rakennusten tyyssija.
Tutkimustyön tuloksena on selvinnyt, että sieltä löytyy suurin osa Hector Guimardin vuosisadanvaihteessa suunnittelemista rakennuksista, ja 25, rue Franklinissä sijaitsee lisäksi Auguste Perretin rautabetoni-ihme vuodelta 1908. Käyn jonakin päivänä valokuvaamassa ne, kun aurinko taas paistaa. Tänään kesä muuttui takaisin kevääksi.
Hector Guimard oli myös metron ensisuunnittelija, ja parhaiten alkuperäisessä kunnossa olevia metroasemia löytyy netin tietojen mukaan Abbessesista (18ème), Victor Hugolta (16ème) ja Boissierèsta (16ème). Porte Dauphinen metroasema (16ème) on ehkä erikoisin säilyneistä: muiden asemien art nouveau-katon tai punaisten helvetinliekkien (candélabres) sijaan se on kokonainen paviljonki. Pitäisi päästä näkemään elokuva "Zazie dans le métro" (Louis Malle, 1960), sinne olisivat tallentuneet ainakin Bastillen ja Champs-Elysées'n 60-luvulla tuhoutuneet asemat. (ks. täällä.) Quelque jour!
Muistin yhtäkkiä, että tein jo tavallaan yhden kierroksen, Pariisin eläintarhassa Jardin des Plantesissa huhtikuussa. Kaunista, niin kaunista, idea kiteytyy käytännössä - mutta samalla eläimillä on aivan kohtuuttoman pienet tilat. 1800-luvun lopulta tähän päivään. Ei tällaista funktionalismia, kiitos.
Ai niin, heh, 16.sta on vahvin porvarisalue. Sarkozya äänestäneet saavat asuttaa art nouveau'ta.
Tutkimustyön tuloksena on selvinnyt, että sieltä löytyy suurin osa Hector Guimardin vuosisadanvaihteessa suunnittelemista rakennuksista, ja 25, rue Franklinissä sijaitsee lisäksi Auguste Perretin rautabetoni-ihme vuodelta 1908. Käyn jonakin päivänä valokuvaamassa ne, kun aurinko taas paistaa. Tänään kesä muuttui takaisin kevääksi.
Hector Guimard oli myös metron ensisuunnittelija, ja parhaiten alkuperäisessä kunnossa olevia metroasemia löytyy netin tietojen mukaan Abbessesista (18ème), Victor Hugolta (16ème) ja Boissierèsta (16ème). Porte Dauphinen metroasema (16ème) on ehkä erikoisin säilyneistä: muiden asemien art nouveau-katon tai punaisten helvetinliekkien (candélabres) sijaan se on kokonainen paviljonki. Pitäisi päästä näkemään elokuva "Zazie dans le métro" (Louis Malle, 1960), sinne olisivat tallentuneet ainakin Bastillen ja Champs-Elysées'n 60-luvulla tuhoutuneet asemat. (ks. täällä.) Quelque jour!
Muistin yhtäkkiä, että tein jo tavallaan yhden kierroksen, Pariisin eläintarhassa Jardin des Plantesissa huhtikuussa. Kaunista, niin kaunista, idea kiteytyy käytännössä - mutta samalla eläimillä on aivan kohtuuttoman pienet tilat. 1800-luvun lopulta tähän päivään. Ei tällaista funktionalismia, kiitos.
Ai niin, heh, 16.sta on vahvin porvarisalue. Sarkozya äänestäneet saavat asuttaa art nouveau'ta.
sunnuntai 6. toukokuuta 2007
Will you take me as I am?...
Kuunnellut Joni Mitchelin Blue'ta.
Kotiinpaluu lähestyy.
Täällä Pariisissa tilanne näyttää pahalta. En ole lukenut lehtiä mutta tämä netti ilmoitti äsken Sarkozyn voittaneen. Samaten auton torvi jossakin kauempana. Kävin puistossa juoksemassa ja se oli typötyhjä. Hellekausi on loppumassa.
Pohtinut kirjeen ja kirjallisuuden eroa. Esimerkiksi Alice Munron novellissa "Carried Away". Sotilas kirjoittaa kirjastonhoitajattarelle, jota ei ole koskaan oikeastaan tavannut (nähnyt vain, kirjaston ikkunan läpi):
I don't think you and I will ever meet again. I don't say that because I've had a dream about what will happen or am a gloomy person always looking for the worst. It just seems to me it is the most probable thing to happen... I am not trying to worry you or get your sympathy either but just explain how the idea I won't ever see Carstairs again makes me think I can say anything I want. I guess it's like being sick with a fever... (Munro 1994, 11)
Kirjallisuus on jotakin absoluuttisen vastaanotettavaa. Hiottua. Tulkinnanvaraista mutta silti niin kirkasta. Lukija on tuntematon mutta silti aivan lähellä, suorassa yhteydessä sanojen kautta. Tekstin omistaja siinä missä kirjoittaja itse. Mutta kirjeet. Kun kirjoitetaan tuntemattomalle toiselle, kirjoitetaan kryptisesti. Yritetään ilmaista mutta samalla peittää. Eikä lukija ole koskaan vapaa, vaan tuhansien merkitysten tulkitsija, absoluuttisesti toinen, vieras.
Kirjallisuudeksi muuttuneet kirjeet ovat helpompia.
Kotiinpaluu lähestyy.
Täällä Pariisissa tilanne näyttää pahalta. En ole lukenut lehtiä mutta tämä netti ilmoitti äsken Sarkozyn voittaneen. Samaten auton torvi jossakin kauempana. Kävin puistossa juoksemassa ja se oli typötyhjä. Hellekausi on loppumassa.
Pohtinut kirjeen ja kirjallisuuden eroa. Esimerkiksi Alice Munron novellissa "Carried Away". Sotilas kirjoittaa kirjastonhoitajattarelle, jota ei ole koskaan oikeastaan tavannut (nähnyt vain, kirjaston ikkunan läpi):
I don't think you and I will ever meet again. I don't say that because I've had a dream about what will happen or am a gloomy person always looking for the worst. It just seems to me it is the most probable thing to happen... I am not trying to worry you or get your sympathy either but just explain how the idea I won't ever see Carstairs again makes me think I can say anything I want. I guess it's like being sick with a fever... (Munro 1994, 11)
Kirjallisuus on jotakin absoluuttisen vastaanotettavaa. Hiottua. Tulkinnanvaraista mutta silti niin kirkasta. Lukija on tuntematon mutta silti aivan lähellä, suorassa yhteydessä sanojen kautta. Tekstin omistaja siinä missä kirjoittaja itse. Mutta kirjeet. Kun kirjoitetaan tuntemattomalle toiselle, kirjoitetaan kryptisesti. Yritetään ilmaista mutta samalla peittää. Eikä lukija ole koskaan vapaa, vaan tuhansien merkitysten tulkitsija, absoluuttisesti toinen, vieras.
Kirjallisuudeksi muuttuneet kirjeet ovat helpompia.
lauantai 5. toukokuuta 2007
Älyttömyyksien poetiikkaa ja sieltä ulos
Näin unessa olevani kansanedustaja. Sairaana neljättä päivää, ja jotenkin mahdotonta kuvitella että into lukea tai kirjoittaa palaisi.
Tarkastelin E. Nivangan helvetillistä Ranskan kielioppia ja käsikirjaa, sen tehtävävihkoa, ja ihmettelin miksi esimerkkilauseet ovat aina niin ikäviä. Teenpä runon, sen nimi voisi olla vaikka;
"Elämän tärkeyksiä"
Mon dentiste est très célèbre - Hammaslääkärini on hyvin kuuluisa
Voici le voile de la mariée - Kas tässä morsiamen huntu.
Le sans-abri dort souvent dans une station de métro - Kodittomat nukkuvat usein asemalla.
C'est une Francaise très élégante - Hän on hyvin elegantti ranskalaisnainen.
Opiskelen kahta kieltä: ranskaa ja saksaa
Ne ovat tärkeitä kieliä.
Minulla on ystävä joka opiskelee kiinaa
Hänellä on hyvä kielioppi.
Veljeni on lääkäri, hän on oikein hyvä lääkäri.
Soitin juuri toimistoon
Siellä nähtävästi tarvitaan sinua.
Tiedätkö, toisinaan olet aika ärsyttävä
Olisin mieluummin jäänyt tänne.
Turhaan yrität piilotella, lopulta he löytävät sinut kuitenkin.
Jostain käsioppikirjan rivien väleistä mieleen hiipii ajatus, että olisi pitänyt sittenkin mennä lääketieteelliseen opiskelemaan...
Sitten vielä mieltäylentävä proosaruno (suoraa lainausta):
"Nuoren pariisilaisnaisen päivä"
herätyskello soi klo 7.15 - lähtö töihin klo 8.05 - matka kestää tavallisesti kolme varttia - tänään saapuminen työpaikalle hiukan myöhässä, vasta klo 9.10 - töissä 14. kaupunginosassa - toimisto 25. kerroksessa - kokous klo 10 - tänään jää vain puoli tuntia lounasaikaa - paljon töitä ja kanttiini sijaitsee pohjakerroksessa - lähtee työpaikalta vasta 17.45 - tekee ostoksensa kiireessä varttitunnissa ja palaa kotiin - aviomies palaa klo 18.30 - illallinen syödään aina tasan kahdeksalta - katselee mielellään televisiota aina keskiyöhön asti
Runojen rustaamisen lisäksi totesin tänään kyllä, että taito arvata ranskan kielioppia on kehittynyt näiden täällä vietettyjen kuukausien (kuukausien!) aikana. Madame Lallemandin käskyt automatisoida ortografiaa, oikeiden prepositioiden ja artikkeleiden käyttöä... eivät ole kaikuneet kuuroille korville. Silti viimeinen asia tässä maailmassa, jonka haluan tehdä on essee omasta oppimisestani. Tai viimeistellä esitelmä koulujärjestelmistä. Viimeinen!
Kivempi runo:
Sukupuolta ei ruumiinfenomenologiassa ajatella sen paremmin luonnonoliona kuin yhteiskunnan tuotteena; se nähdään subjektin toiminnan perustavana merkitysrakenteena. Kyse ei ole ihmisen välttämättömästä eikä satunnaisesta ominaisuudesta, vaan hänen olemisensa tavasta, joka kytkee yhteen monenlaisia eri ominaisuuksia.
The body is not an object. It is the condition and context through which I am able to have relations to objects. Insofar as I live the body, it is a phenomenon experienced by me and thus provides the very horizon and perspectival point which places me in the world and makes relations between me, other objects, and other subjects possible.
Sukupuolieron ajatteleminen ja eläminen edellyttää, että tilaan ja aikaan liittyviä kysymyksiä tarkastellaan täysin uudella tavalla.
Tarvitaan loputonta intuitiota, jos yrittää muodostaa toisesta projektioille ja itsekeskeisyydelle perustumattoman käsityksen.
(Kollaasi à la Heinämaa, Reuter, Saarikangas (1997), Grosz (1994), Irigaray (1996)
Tarkastelin E. Nivangan helvetillistä Ranskan kielioppia ja käsikirjaa, sen tehtävävihkoa, ja ihmettelin miksi esimerkkilauseet ovat aina niin ikäviä. Teenpä runon, sen nimi voisi olla vaikka;
"Elämän tärkeyksiä"
Mon dentiste est très célèbre - Hammaslääkärini on hyvin kuuluisa
Voici le voile de la mariée - Kas tässä morsiamen huntu.
Le sans-abri dort souvent dans une station de métro - Kodittomat nukkuvat usein asemalla.
C'est une Francaise très élégante - Hän on hyvin elegantti ranskalaisnainen.
Opiskelen kahta kieltä: ranskaa ja saksaa
Ne ovat tärkeitä kieliä.
Minulla on ystävä joka opiskelee kiinaa
Hänellä on hyvä kielioppi.
Veljeni on lääkäri, hän on oikein hyvä lääkäri.
Soitin juuri toimistoon
Siellä nähtävästi tarvitaan sinua.
Tiedätkö, toisinaan olet aika ärsyttävä
Olisin mieluummin jäänyt tänne.
Turhaan yrität piilotella, lopulta he löytävät sinut kuitenkin.
Jostain käsioppikirjan rivien väleistä mieleen hiipii ajatus, että olisi pitänyt sittenkin mennä lääketieteelliseen opiskelemaan...
Sitten vielä mieltäylentävä proosaruno (suoraa lainausta):
"Nuoren pariisilaisnaisen päivä"
herätyskello soi klo 7.15 - lähtö töihin klo 8.05 - matka kestää tavallisesti kolme varttia - tänään saapuminen työpaikalle hiukan myöhässä, vasta klo 9.10 - töissä 14. kaupunginosassa - toimisto 25. kerroksessa - kokous klo 10 - tänään jää vain puoli tuntia lounasaikaa - paljon töitä ja kanttiini sijaitsee pohjakerroksessa - lähtee työpaikalta vasta 17.45 - tekee ostoksensa kiireessä varttitunnissa ja palaa kotiin - aviomies palaa klo 18.30 - illallinen syödään aina tasan kahdeksalta - katselee mielellään televisiota aina keskiyöhön asti
Runojen rustaamisen lisäksi totesin tänään kyllä, että taito arvata ranskan kielioppia on kehittynyt näiden täällä vietettyjen kuukausien (kuukausien!) aikana. Madame Lallemandin käskyt automatisoida ortografiaa, oikeiden prepositioiden ja artikkeleiden käyttöä... eivät ole kaikuneet kuuroille korville. Silti viimeinen asia tässä maailmassa, jonka haluan tehdä on essee omasta oppimisestani. Tai viimeistellä esitelmä koulujärjestelmistä. Viimeinen!
Kivempi runo:
Sukupuolta ei ruumiinfenomenologiassa ajatella sen paremmin luonnonoliona kuin yhteiskunnan tuotteena; se nähdään subjektin toiminnan perustavana merkitysrakenteena. Kyse ei ole ihmisen välttämättömästä eikä satunnaisesta ominaisuudesta, vaan hänen olemisensa tavasta, joka kytkee yhteen monenlaisia eri ominaisuuksia.
The body is not an object. It is the condition and context through which I am able to have relations to objects. Insofar as I live the body, it is a phenomenon experienced by me and thus provides the very horizon and perspectival point which places me in the world and makes relations between me, other objects, and other subjects possible.
Sukupuolieron ajatteleminen ja eläminen edellyttää, että tilaan ja aikaan liittyviä kysymyksiä tarkastellaan täysin uudella tavalla.
Tarvitaan loputonta intuitiota, jos yrittää muodostaa toisesta projektioille ja itsekeskeisyydelle perustumattoman käsityksen.
(Kollaasi à la Heinämaa, Reuter, Saarikangas (1997), Grosz (1994), Irigaray (1996)
keskiviikko 2. toukokuuta 2007
The Gilmore Girls are back!
"If you're out on the road
Feeling lonely, and so cold
All you have to do is call my name
And I'll be there on the next train
Where you lead, I will follow
Anywhere that you tell me to
If you need, you need me to be with you
I will follow where you lead"
Rory täytti 21, voi niitä aikoja.
Pariisissa helle jatkuu. Vapun kielot kuihtuvat hiljalleen. Kaunista. Pitkää kesää.
Feeling lonely, and so cold
All you have to do is call my name
And I'll be there on the next train
Where you lead, I will follow
Anywhere that you tell me to
If you need, you need me to be with you
I will follow where you lead"
Rory täytti 21, voi niitä aikoja.
Pariisissa helle jatkuu. Vapun kielot kuihtuvat hiljalleen. Kaunista. Pitkää kesää.
tiistai 1. toukokuuta 2007
Spinstereiden vappuloma...
...alkoi uusien kotitalojen ilmaantumisesta Trouvillesta, meren rannalta. Marguerite Durasin kesäresidenssi Les Roches Noires on aivan toisen spinsterin naapurissa. Ja toinen spinsteritalo löytyy viitisenkymmentä metriä kauempaa.
Jommalla kummalla kuistilla voi sitten juoda punaviiniä ja calvadosta, liikaa, syksyllä, kun kesä pakenee ja ihmissuhteet rakoilevat. Muutoin on odotettavassa suurta onnea. Ranskalaisia lapsia. Taiteilijoita, opettajattaria. Kirjallisuudentutkijoita? Kävelyitä laskuveden alta paljastuvalla merenpohjalla. Illallisia kalaravintoloissa. Hummerilautasia. Töitä. Rakkautta.
Toinen talo on vaaleanpunainen, toinen vaaleansininen. Normandialaisia rantavilloja. Välille saa viritettyä viilipurkeista puhelimen. Valkoisia verhoja hulmuaa suurissa avonaisissa ikkunoissa. Terasseja, patioita. Enää täytyy suunnitella kirjastojen siirtäminen...
Jossakin vaiheessa myös talvet vietetään rannikolla. Tehdään matkoja Trouvillen ja Pariisin ja Pariisin ja Helsingin välillä. Lähdetään ja palataan.
Jommalla kummalla kuistilla voi sitten juoda punaviiniä ja calvadosta, liikaa, syksyllä, kun kesä pakenee ja ihmissuhteet rakoilevat. Muutoin on odotettavassa suurta onnea. Ranskalaisia lapsia. Taiteilijoita, opettajattaria. Kirjallisuudentutkijoita? Kävelyitä laskuveden alta paljastuvalla merenpohjalla. Illallisia kalaravintoloissa. Hummerilautasia. Töitä. Rakkautta.
Toinen talo on vaaleanpunainen, toinen vaaleansininen. Normandialaisia rantavilloja. Välille saa viritettyä viilipurkeista puhelimen. Valkoisia verhoja hulmuaa suurissa avonaisissa ikkunoissa. Terasseja, patioita. Enää täytyy suunnitella kirjastojen siirtäminen...
Jossakin vaiheessa myös talvet vietetään rannikolla. Tehdään matkoja Trouvillen ja Pariisin ja Pariisin ja Helsingin välillä. Lähdetään ja palataan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)