Lentokenttäkärsimys

Grand-Popo jäi taakse

Suomessa taas! Viikonloppun helle ja Maailma kylässä -festarit tekivät tästä paluusta helpomman kuin vuoden takaisesta. Mutta Cotonoussa ei ollut perjantaina erityisen helppoa, näin jälkikäteen tosin aika hauskaa, tai mielenkiintoista.

Ensinnäkin ne matkatavarat. Ensin lentokentän ulkopuolella piti ostaa pakolaiskassi ja tunkea sinne kaikkea ylimääräistä tavaraa (tämä oli oma virhe, miksi luvata ottaa kaverin 10 maniokkikiloa, kun viimekin vuonna teki juuri samaisen juuresjauhon kanssa tiukkaa, ja sitä vielä saa Hakaniemestä ihan helposti).

Sitten piti kieltäytyä elmukelmutuksesta (1500 CFA:n mukasäästö, oma virhe myös). Ja sen jälkeen jonottaa "madame" ja "monsieur" -huudoissa ja viittilöinneissä check-inniin (mietin aina, miksei tällaisissa ohjaustilanteissa ennemmin voida puhua selvästi ja huitoa ja tuuppia vähemmän) kuullakseen, että pakolaiskassin elmukelmutus on pakollinen.

Sitten viittilöinneissä ja madame-huudoissa ("ette voi mennä siitä, madame, ette voi mennä siitä") pois check innistä ja takaisin elmukelmutukseen. Ja takaisin check inniin (tällä toisella kerralla ei kuitenkaan tarvitse enää näyttää passia; sen tarkastuksesta vastaava herra päästää säälien läpi) kuullakseen, että kahdessa muussa matkalaukussa on 1-2 kiloa liikaa painoa. Elmukelmutetussa pakolaiskassissa ei ollut lainkaan liikaa painoa, ja se lähtikin jo iloisesti pitkin hihnaa jonnekin näkymättömiin.

Tässä kohtaa check inn neuvoo "nopeasti" keventämään vähän jotain laukuista. Nostan laukut hihnalta avatakseni ne, mutta hän jyrähtää, että "nopeasti, piti olla nopeasti, tämä ei ole nopeasti". Mutta pitäähän nämä saada auki, että voi keventää! Ja kuinka paljon kummastakin? "Tuosta toisesta vähäsen!". Paljon on vähäsen? "Eiei, nostakaa se laukku takaisin hihnalle! Ei tämä onnistu, pitää laittaa toiseen jotakin." Mutta ei siinä toisessa ole tilaa, ja sen pakolaiskassin te lähetitte jo menemään ja sitten aloitte vaatia muutoksia!

Ei mitään, sitten lähdetään juoksemaan hihnaa pitkin pakolaiskassin perässä. Kohta se palautetaan, mutta ohjeistuksella, että tuosta reunasta avaat vähäsen - missään nimessä ei saa tarraa poistaa. Miten? Eihän tänne saa mitään laitettua, jos ei tätä avaa. "Eiei, sitä tarraa ei voi irrottaa." Kyllä se on pakko irrottaa, ei se muuten avaudu. Nyt lähden itse laukkuineni pois takaisin elmukelmumiehen luokse, siellä on yllättäen turva ja isompia kasseja. Ensimmäinen pakolaiskassi vaihtuu toiseen isompaan, osa toisen matkalaukun tavaroista sinne, ja sitten itse, omatoimisesti puntarille (sellainen on onneksi salin reunassa, eikä kukaan huuda "madame, madame!"). Yksi matkalaukku on edelleen 23 kg, siitä on saatava kilo pakolaiskassiin, joka on edelleen runsaasti alipainoinen. Mutta nyt kassin vetoketju on jumissa. Elmukelmumies tule pelastamaan!   

Ja hän tulee. Kiskoo pakolaiskassin auki, siirretään tavaroita, kunnes kaikki laukut ovat tasapainossa. Sitten tehdään elmukelmutus numero 2. 1500 CFA siitä ja 2000 CFA uudesta pakolaiskassista elmukelmumiehelle. Onneksi hän on jäänyt ensimmäisestä kelmutuksesta velkaa 500 CFA, joten viimeinen jäljellä oleva viiden tonnin seteli riittää juuri ja juuri. Ja sitten taas passintarkastuksen ohi ja kolmannen kerran check inniin. Nyt rouva kuitenkin hyväksyy kaikki kolme laukkua: toinen ruumaan menevä on 22 kiloa, toinen 12 kg. Ja käsimatkatavaroihin jää 11 kg. Tasapaino on saavutettu. Lähden hengästyneenä täyttämään maastapoistumislomaketta syrjään kaikista madame-huudoista ja katselemaan, kun muut taistelevat.

Puntarilla on yksi kamppailu, kun epätoivoiset availevat matkalaukkujaan ja siirtelevät tavaroitaan. Ja ihan vieressä on toinen: tullimies huutaa venäläisen näköiselle miehelle, että "jeans, jeans!" ja tarttuu välillä matkalaukusta pilkistäviin farkkuihin ja yrittää siirtää niitä toiseen. Arvelen rauhallisena, että logiikka on siinä, että farkut ovat painavat: ne kannattaa siirtää ylipainoisesta laukusta muualle. Kukaan ei enää huuda madame minulle. Joku raukka yrittää säästyä käsilaukun punnitsemiselta, muttei tietenkään säästy, käsimatkatavaroiden yhteispaino on ylitetty ja sitten hän vielä kävelee liian hitaasti pois check inn -alueelta ja vaikuttaa etäisesti siltä kuin olisi vähällä kääntyä väärään suuntaan. Ainakin viisi työntekijää tulee heti huitomaan, että toinen suunta, toinen suunta. Ajattelen, että olen säästynyt jo paljolta.

Mutta sitten tulee varsinainen maastapoistuminen ja tullinaisen mulkoilut. Ja kolme eri turvatarkastusta, joista yhden suorittaa mies, joka istuu läpivalaisulaitteen päällä kotiasussa ja heiluttelee jalkojaan, ja tarttuu yhtäkkiä pöydällä olevaan passiini. Nappaan passin tietenkin takaisin ja huudan, että irti! Kolmannella kerralla selviää, että mies tosiaan on lentokentällä töissä. Pahoittelujeni jälkeen pääsen lentokoneeseen enkä sano sanaakaan kenellekään ennen kuin Pariisissa seuraavana päivänä.

Sunnuntaina oli Maailma kylässä -festareilla upea, havainnollistava "House of Democracy", johon astuva saa omakohtaisesti kokea miten heikko yksilön asema voi viranomaisten edessä olla. Tarkoituksena on päästä äänestämään, mutta harva pääsee läpi edes ensimmäiseltä tiskiltä, jossa mulkoillaan henkilökorttia ja kysytään nopeita henkilökohtaisia kysymyksiä vieraalla kielellä. Toisessa etapissa pitäisi äänestää, mutta virkailija suosittaa vahvasti yhtä vaihtoehdoista. Jos valitsee jotakin muuta, saa äänestyslipukkeeseensa leiman "hylätty" ja luvattu kuohuviini jää juomatta. Ulos päästyäni ajattelin, että "House of Democracy" toistaa osan siitä millaista on olla tekemisissä viranomaisten kanssa cotonoulaisella lentokentällä. Voi vain kuvitella millaista äänestäminen saattaa jossakin olla. Tai maahan tulo ilman kaikkia tarvittavia papereita. Minä taistelin vain matkatavarakiloista, joita ei ollut olemassakaan.

Paluusta, hyvästä ja huonosta

Jo melkein kaksi viikkoa täällä auringon alla. Paljon töitä: kierrän G:n kanssa kuvaamassa raskaana olevia naisia, kaksosista taruja kertovia mummoja, vodun-spesialisteja. Museorakennukseen syntyy vähitellen uusi näyttely, seinät ja jalustat on jo maalattu, jalustat kunnostettu, seinillä tekstit ja upea Länsi-Afrikan kartta, johon yhtenä hikisenä iltapäivänä merkitsin maalarin kanssa kulttuurit Norsunluurannikon Baouléista Malin Touaregeihin. Vuorotellaan hommia T:n kanssa, kaksi tekijää tähän tarvittiinkin: hassua sanoa että elämä on hektisempää Afrikassa, mutta se on.

Liikenne määrittää elämää enemmän kuin aiemmin. Tullessa puskataksista hajosi kaksi rengasta. Ensimmäinen hoitui nopeasti: kuljettaja kaivoi takakontista uuden (tosin täysin erilaisen kuin muut) ja vaihtoi sen rikkonaisen tilalle. Toisen kohdalla matka katkesi. Istututtiin ja odotettiin tien poskessa "huoltamon" (maja ja olkikatos) pihalla sillä aikaa, kun uutta rengasta haettiin mopolla 10 kilometrin päästä - auto jäi tien poskeen kauemmaksi. Pieni poika puuhasi rikkonaista rengasta vanteesta irti, isä ja kuljettaja mopoineen Ouidahiin. Muut matkustajat katosivat yksitellen. Ajattelin, että Afrikassa on aikaa odotella. Kun kuski ilmestyi puolentoista tunnin päästä takaisin rikkinäinen rengas mukanaan ajattelin, että nyt on sittenkin paras jatkaa matkaa. Poika oli saanut juuri vanteen irroitettua. Ja kun jotakin niistä rikkinäisistä kappaleista alettiin puuhata vanteen ympärille, vihjasin kuljettajalle etten oikein voisi enää odottaa. Mutta työ oli kuulemma JO valmis. Vartin päästä se olikin, ja toisen vartin päästä tee-se-itse-rengas kiinni autossa ja auto huoltamon pihalla kyytiin ottamassa. Etupenkillä istunut vanha arvokas mies oli pysynyt sisällä autossa tyynesti odottaen ja oli innoissaan, kun palasin kyytiin. Kärsivällisyys pelasti hänen päivänsä: kun kaikki muut lähtivät, te jaksoitte odottaa, hän iloitsi. Jotenkin se osoitti, että elämässä lopputulos on aina sama. Ja sitten vaihdettiin yhteystietoja.

Muut liikenneuutiset ovat kurjempia. Täällä on ollut paljon onnettomuuksia. Ystävältä katkesi reisiluu toissa viikolla mopokolarissa ja käyn häntä Coméssa sairaalassa katsomassa. Lääkäri, joka tekee töitä sekä Coméssa että Cotonoussa, lähti maanantaina hakemaan leikkaustarpeita, ja leikkaus luvattiin torstaille. Lopulta odotus venyi viikkoon, leikkaus oli viime sunnuntaina. Nyt potilas voi hyvin. Mutta kolareita tulee koko ajan lisää: joka kerta, kun käyn sairaalassa on tiellä uusi auto rytistyneenä. Toisen ystävän mopon alle juoksi viime viikolla hullu sika, kolmannen päälle ajoi zemikuski alkuviikosta. Onneksi näissä selvittiin tikeillä, sika syötiin (ystävä ei ikävä kyllä saanut maistaa).

Onnettomuudet ovat pahimmillaan, ja hyvin helpostikin, henkilökohtaisia vararikkoja, invalidisoivia, kuolemaan johtavia. Sosiaaliturvaa ei ole kenelläkään, kuukausipalkka ihmisillä heikoimmillaan n. 30 000 frangia. Leikkaus maksaa miljoonan. Ne jotka eivät pysty järjestämään rahoja, jäävät odottamaan kunnes haavat vievät. Mutta sairaaloita kuitenkin on. Ja päteviä lääkäreitä, jotka tekevät töitä vuorokauden ympäri.

Täällä pitäisi jo alkaa sadekausi, mutta niin kuin viime vuonna, sadetta on ehkä yhtenä päivänä viikossa. Maanantaina Coméssa satoi rankasti (juuri kun olin sairaalareissulla puskataksien ja mopojen varassa), mutta ei Grand-Popossa. Kuvissa yllä näkyy kontrasti: ensimmäisessä on Grand-Popon sininen taivas, seuraavissa kaatosade Comén Hopital de Zonella - välimatkaa 10 km. Ja  lauantaina oli sama juttu kun oltiin presidentin kanslian virkamiehen tyttären (!) rippijuhlissa Cotonoussa: koko loppumatkan satoi kaatamalla. Niistä juhlista: olin jonkinlaisena yovo-maskottina, suomalaisedustajana. Upeat vaatteet kaikilla, vuokrattu ilmastoitu sali Cotonoun stadionilta, hirveästi ruokaa. Tv-julkkis juontajana. Tunsin itseni alipukeutuneeksi ja hukassa olevaksi, mutta kaikki ovat niin ystävällisiä, ettei se kauaa haittaa. Ympärillä tapahtuu paljon sellaista, mitä ei ihan ymmärrä. Se on tässä ehkä parasta.

Cotonou, Hotel le Prince

Läppärin näppäimistö takertuu sormiin. Täällä taas, Beninissä, Cotonoussa, Hotel le Princessä jossa on ihana ilmainen nettiyhteys ja viimeinen mahdollisuus avata tai lähettää isoja liitetiedostoja taikka siivota sähköpostia vilkkaasti (onpa ongelmat). Respassa oli tuttu, yrmeä mies, joka taisi tunnistaa. Hymyilytti.

Ruumis pitää trooppisesta säästä. Nenä avautuu, lihakset rentoutuvat. Vuodessa tämän kaiken unohtaa ja ei-unohda. Eilen kello 19.30 paikallista aikaa (Suomessa kesäaikaan se olisi 21.30) kävelin ulos lentokoneesta kuumaan ja kosteaan pimeyteen, ja muistin yhtäkkiä miten pakokauhuisen jännittävä tulo oli tammikuussa 2011. Nyt saapuminen tuntuu niin tutulta ja helpolta, että hymyilyttää. Vielä eilen aamulla olo oli sellainen, että tekisin mitä vaan ettei tarvitsisi matkustaa. Matkan päässä odotti kuitenkin tunne, että koti on yhä täällä.

Koti on myös Grand-Popossa, etenkin Grand-Popossa. Nyt jännittää eniten, mikä huone Madamella on jäljellä turkoosista talostaan. Kaikkien ihmisten tapaaminen jännittää myös, mutta sitä ajatellessa hymyilyttää ja se on hyvä merkki.

Hymyilyreaktio hymyilyttää myös. Lentokentällä meni jo hermokin, kun kaikki tunkevat matkatavarahihnalle - varsinkin ecobank-liiviset miehet, joille maksetaan tavaroiden noutamisesta ja jotka nostavat joka ikisen laukun ilmaan ja roikkuvat niiden perässä pitkin hihnaa ja tulevat sormille ja varpaille. Mutta sitten huudetaan pardonpardon. Pieni taistelu fyysisestä (ja psyykkisestä, melkein jouduin käyttämään taas aviomiestarinaakin) tilasta ehkä pitää ujon pohjoismaalaisen virkeänä. Sosiaalinen jumppa tekee hyvää pitkän kylmän talven jälkeen.