Paras taidemuseo

Päätin tänäisenä korviketoimintona, noin kuuden vuoden tiukan pohdinnan jälkeen, että Euroopan (suur)kaupunkien (lasken mukaan New Yorkin) taidemuseoista paras on Pariisin Orangerie. Korjaan mielipidettäni jos jotain parempaa vielä tulee vastaan.


Perustelut:

• Rakennus vanha appelsiinitarha, jossa kaunis valo; hienosti restauroitu
• Museo vetää väkeä Monet'n lummemaalausten takia (mielettömät, suuret lummepaneelit ajalta, jolloin Monet'sta tuli sokeutuessaan melkein abstrakti maalari), ja ovaalinmuotoiset, valkoiset lummesalit rakennuksen yläkerrassa ovatkin hienot. Mutta paras löytyy silti kellarista: ihana, sopivan pieni valikoima Picassoa, Matissea, Derainia, Modigliania, Rousseu'ta, Utrilloa ja Soutinea
  
• Sisään jonottaminen ei haittaa Tuilerie'n puutarhan päädyssä, vieressä Concorden aukion kiviaita, sen takana Seine ja Eiffel
• Alakerrassa mahtuu aina olemaan, turistit katsovat yläkerrassa lumpeita
  
• Alakerran näyttely esittää Picasson, Matissen, Modiglianin ja muiden aikalaisten suhteet toisiinsa paremmin kuin mikään iso kokoelma
  

Mutta korkeille sijoille pääsevät Orangerien kanssa myös Wäinö Aaltonen Turussa (ihana tila), Tate Britain Lontoossa (pre-rafaeliitat) ja, tietenkin, Louvren keskiajan ja 1600-1700-luvun ranskalaisen kuvanveiston alueet (lasikattoiset "pihat", marmorilattiat, vähän turisteja, veistokset, puut joiden alla voi istua).

Täytyy myös myöntää, että Pariisin Musée d'Orsay'ssa on ehdottomasti vaikuttavin interiööri, kun sinne astuu ensimmäistä kertaa sisään, ja vaihtuvista näyttelyistä riippuen siellä on myös vaikuttavimmat teokset.

New Yorkin Guggenheim, Tallinnan Kumu ja Helsingin Kiasma ovat mielenkiintoisia rakennuksia, joissa järjestään hyviä näyttelyitä, mutta jotenkin niiden hienoja porrasluiskoja pitkin valuu kohti ulko-ovea ja pois museosta. Firenzen Uffici, Rooman Vatikaanimuseo, Pietarin Eremitaasi sekä Louvren renessanssi-osiot kärsivät pahasta lattioiden narinasta ja liiasta määrästä turisteja (maailmanluokan klassikoiden kirous).

Kiinnostavimmat ja yllätyksellisimmät (mutta näiden jälkein olo on kuollein, saleja käytännössä mahdoton ohittaa ja niitä on paljon):

• Pompidou, Pariisi
  
• Tate Modern, Lontoo
  

Amsterdamin Van Gogh-museossa en ole tyhmyyttäni (rahattomuuttani) käynyt (enkä Barcelonassa missään, pitää mennä), mutta Amsterdamin Stedelijk (tällä hetkellä kiinni) on jokseenkin mielenkiintoinen - ei kuitenkaan vedä vertoja Tukholman Moderna Museetille tai vaikka Dublinin IMMA:lle (hienot, oudot tilat vanhassa sairaalassa; helppo valita näyttelyitä). Wienistä, Bratislavasta ja Berliinistä - ja myös Caenista - löytyy puolestaan hienoja perusmuseoita (ainakin taidehistorian opiskeluun).

Ja sitten on tietenkin museot, joista olen vain kuullut puhuttavan, Prahassa, Varsovassa, Krakovassa, Antwerpenissä... Louisiana Tanskassa ja Groninger Hollannissa, Getty Los Angelesissa.

Ja unohtuneet (jotakin hienoa näissä oli, ulkopuolella, vihreää...), niin kuin Venetsian Guggenheim, Mäntän Serlachius ja Oslossa kaikki...

***

Lisäys. Tästä saa nyt sellaisen kuvan, että tärkeimmät ominaisuudet taidemuseolle ovat (näyttelyiden ja teosten lisäksi) rakennus, rauha ja stressittömyys. Ja niinhän se taitaa olla. Näkeminen vaatii tilaa ympärille, aikaa ajatella, virkeyttä.

Muistiinpano: Octavio Pazin esseistä

Käsityötaide ei halua kestää vuosituhansia eikä sen pakkomielteenä ole kiire kuolla nopeasti. Se lipuu päivien myötä, kulkee rinnallamme, kuluu vähä kerrassaan. Se ei etsi kuolemaa eikä kiellä sitä: se hyväksyy sen. Museon ajattoman ja tekniikan nopeutetun ajan välissä käsityötaide on inhimillisen ajan syke. Se on hyödyllinen, mutta samalla kaunis esine; esine joka kestää, mutta kuluu loppuun ja alistuu loppuunkulumiselle. Esine joka ei ole uniikki kuten taideteos ja joka voidaan korvata toisella samankaltaisella, mutta ei identtisellä. Käsityötaide opettaa meitä kuolemaan, ja siten elämään. (Octavio Paz: "Käyttö ja kontemplaatio", 1973.)

Löysin kirjahyllystä Octavio Pazin esseekokoelman Ruhtinas ja narri (Taide-lehden julkaisuja vuodelta 1988). Meksikolainen runoilija, esseisti kirjoittaa mm. Henri Michaux:n kuvataiteesta, Luis Buñuelista elokuvan runoilijana, Baudelairesta taidekriitikkona, surrealismista ja meksikolaisesta taiteesta - sekä kolmijaosta: taide, tekniikka ja käsityö. Sopii hyvin tähän hetkeen, jossa kaduilla mainostetaan Helsingin Designvuotta mutta vuoden sisältö hahmottuu vähän hankalasti. Pazilla on selkeä näkökulma, ihanan puristinen: taiteen ja käsityön puolesta, tekniikkaa vastaan.

Pazin mukaan:

Taide tutkii olevassa olevaa halkeamaa, toiseutta. Se on lähellä maagista. Ja tasapainoilee olemisen ja merkitsemisen rajoilla.

Tekniikka tasoittaa erot, yhdenmukaistaa, kitkee pois toiseutta.

Käsityötaide taas "suojelee hedelmällisyyttä säilyttämällä erot". Se nousee kylistä pikemmin kuin kansoista, kun taas tekniikka on kansainvälistä.

Taideteoksen kohtalona on museon ilmastoitu ikuisuus; teollisen tuotteen kohtalona taas roskakori. Käsityöt pelastuvat museosta ja jos ne joutuvat lasikaappeihin, ne puolustautuvat kunnialla: kyseessä ei ole uniikkiesine vaan näyte. (Mt.)

Käsityöt ovat Pazille epätäydellisiä ja siksi inhimillistäviä. Taide puolestaan paljastaa jokaisen ihmisen sisällä olevan toiseuden: "Rajaton ei ole meidän ulkopuolellamme vaan sisällämme", hän toteaa Michaux:n maalauksista.

Pazin 1940-60-lukujen esseet todistavat hätkähdyttävästi siitä, että jälkistrukturalistiset taideteoriat eivät tosiaan syntyneet tyhjästä. Todellisuus on "merkkien kimppu" ja minuus hajoaa taiteellisessa toiminnassa, Paz kirjoittaa ja ammentaa esseissään surrealisteilta ja heidän edeltäjiltään: Nervalin, Baudelairen, Rimbaud'n, Bretonin nimet vilahtelevat teksteissä.

Kiinnostavaa on myös pohdinta taiteen suunnasta. Vuonna 1967 Paz ennakoi taide-esineen loppua "esineiden tuotantona", siis substanssina:

Sellaisessa yhteiskunnassa kuin tämä meidän, taide ei tarjoa merkityksiä eikä mielikuvia: se on taidetta joka etsii merkityksiä. Taidetta joka etsii läsnäoloa tai tyhjyyttä, jossa merkitykset hajoavat. Tämä kontemplaation taide pelastaisi käsitteen teos. Sen sijaan että näkisi siinä esineen, se palauttaisi sille alkuperäisen funktion: olla silta katsojan ja sen läsnäolon välillä, johon taide aina viittaa nimeämättä sitä koskaan täysin. ("Läsnäolo ja nykyhetki: Baudelaire taidekriitikkona", 1967.)

Teorian puolella samaan on tultu viimeistään jälkistrukturalismin myötä (erona vain se, miten koko teoksen käsite uudelleenarvioitiin; muuten Paz puhuu lähes täsmälleen samoin sanoin). Ja paitsi teorian, Paz näytti aavistavan myös taiteen suunnan (kohti aineetonta, osallistavaa). Reilu 10 vuotta aikaisemmin (vuonna 1954) hän analysoi surrealismin kuolemaa ja kirjoittaa, ettemme voi tietää, mitä on edessä kolmenkymmenen vuoden päästä (atomipommi, kylmä sota ja "moderni" kummittelevat tekstin taustalla). 1967-vuoden esseessä jotakin uutta on syntynyt niin maailmassa kuin myös taiteen kentällä, ja hän painottaa ilmiöitä jotka ovat nähtävissä edelleen: ryhmätyön korostumista, katsojan käsitteen muutosta, luovaa leikkiä läsnäolon ja poissaolon rajoilla:

Teos liukenee elämään, mutta elämä puolestaan hajoaa juhlaan. --- Juhla poistaa hetkeksi vastakkainasettelun läsnäolon ja mielikuvan tuottamisen, ajattoman ja historiallisen, merkin ja merkityn esineen väliltä. Se on esittämistä mutta samalla kuluttamista: läsnäolo ruumiillistuu vain tullakseen jaetuksi ja kulutetuksi pöytätoverusten kesken. (Mt.)

Mutta jo vuonna 1955 taide kätkee ja paljastaa - tarjoaa mahdolllisuuksia muutoksiin:

Jokaisessa taideteoksessa on kiistatonta mahtia ruumiillistua ja paljastaa; se on jatkuva, kaikille ihmisille avoin mahdollisuus muodonmuutokseen. ("Maaginen taide", 1955.)

Tammikuisia muistiinpanoja museoista ja näyttelyistä

Tammikuussa hurjana riehunut Guggenheim-kiistely alkaa jo vähän laantua, mutta sen ympärillä käyty keskustelu sai kertaamaan ja kasvattamaan ajatuksia museoista ylipäänsä.

Muistan käydä taidemuseoissa ikään kuin selkäytimestä, se on pinttynyt tapa. Uudessa kaupungissa en kävele sellaisen ohi. Mutta toisin kuin vaikka Leena Krohnin Umbra, joka keräsi museoista esimerkkejä paradoksien arkistoonsa (tulee aina mieleen lappunen, jossa lukee "Please ignore this notice"), käyn muissa museoissa lähinnä mielijohteesta tai vahingossa.

Niin kuin marraskuussa Tukholman Nobel-museossa: halusin tietää, miten Norja liittyy Nobel-instituuttiin, ja sillä hetkellä museoon sisään käveleminen oli helpompi selvitystapa kuin internetin avaaminen. (Se harvoin on) ja onneksi kävelin.

Nobel-näyttely on niin omalaatuinen että se on opettavainen ikään kuin vahingossa. Katossa kiertävät ratastot, joita pitkin liikkuu nobelistien kuvia. Ympäri avaraa, valoisaa salia on erilaisia pisteitä, joissa kuvataan tärkeitä keksintöjä ja saavutuksia - salissa on yksittäisiä esineitä väljästi sijoiteltuna eri puolille, hyvin kirjoitettuja, näyttäviä tekstejä ja valokuvia, materiaaleja joita saa käpälöidä ja ihmetellä.

Yhdessä pienessä, hämärästi valaistussa huoneessa on itse palkinnon historiaan keskittyvä vitriiniesittely Alfred Nobelista kuolinnaamioineen ja toinen pieni huone on varattu luukkukaapille, jonka lokeroista lapset (ja muut) voivat hankkia tietoa kirjallisuudesta, fysiikasta, rauhanpalkinnosta, taloudesta. Koko museo on pieni, mutta läpensä mielenkiintoinen monimuotoisuudessaan. Ja sain vielä haluamani: rauhannobel myönnetään Norjassa, mutta itse Alfred oli ruotsalainen ja muut valinnat ja juhlallisuudet tapahtuvat Ruotsissa.

Ylipäänsä tuntumani on kuitenkin se, että taidemuseot ovat suositumpia kuin historialliset museot (luonnontieteelliset museot painivat ehkä vähän eri sarjassa). Lasten kanssa käydään museoissa; aikuisena niissä on jo käyty. Kärjistäen: Etelä-Suomessa museovierailuperinnettä pitävät yllä lähinnä Mauri Kunnaksen kirjat ja jokaisen lapsen unelmamuseo Heureka (mitä Turku, Espoo ja Vantaa olisivat ilman Käsityöläismuseota, Glimsiä tai Heurekaa?).

Varsinkin Helsingissä historialliset museot jäävät taidemuseoiden jalkoihin: viime syksynä pari turistia oli jo Kansallismuseon pihalla, kun kuulivat ettei siellä olekaan taidetta (muuta kuin Gallen-Kallelan frescot) ja kääntyivät takaisin keskustaan päin, enkä heitä erityisesti soimannut. Ei kaikkia kiinnosta historia - ja siitä saa usein helpoimmin kiinni taiteen kautta (anteeksi vain, Kansallismuseo).

Silti Helsinki on täynnä erilaisia kiinnostavia museokuriositeettejä, jos ne vain osaa löytää.

Pari viikkoa sitten kävin sunnuntaina Viikissä Maatalousmuseossa. Se on auki vain yhtenä päivänä viikossa muutaman tunnin, ja hyvä jos sitäkään: Yliopisto on ilmeisesti lakkauttamassa koko museota, joka oikeastaan onkin "museomuseo" - jäänne suomalaisen museoalan historiasta vuodelta 1938.

Alla olevat kuvat puhuvat puolestaan: näyttelyn esitystapa on alkuperäinen, lohko lohkolta käydään läpi maatalouden historiaa Suomessa alkaen viljalajikkeista ja isojaosta ja päättyen traktoreihin ja valikoimaan taiteilijan tekemiä replikoita valioeläimistä.

Samat asiat, samassa järjestyksessä olen tankannut päähäni jo ala-asteella, mutta nykyisin pitäisi tietenkin olla tarinallista ja osallistavaa. "Tässä on kuokka; tässä on äes" ei riitä. Maatalousmuseo on kuitenkin sympaattisin historiallinen museo, jossa olen käynyt vuosiin (ja voihan sitä ennen lukea jokusen Koiramäki-kirjan, jos kontekstia ja tarinaa kaipaa).

Opin mm. eri viljakasvien pohjoisrajat 1920-luvulla ja sain mielikuvan kalastuksen ja metsästyksen alueellisesta jakautumisesta 1800-luvulla, opiskelin erilaisia pettuleipätyyppejä ja vertailin keskenään hämäläistä, karjalaista ja pohjalaista tupamallia.

Myös museorakennus on upea. Lohkoihin jaettu tila on tyylikäs ja valoisa: esillepanot kiertävät seinillä ja keskilattia jää avoimeksi alakertaan.

Sinisestä paperista leikatut opastetekstit ovat hauskoja yksinkertaisuudessaan, puhumattakaan sananlaskuista jotka kiertävät seinillä: "Sonta on pellon herra"; "Parempi vallan sileä kuin huonosti kruusattu"; "Kaljalla työt tehdään, oluella pidot pidetään". Ensi kerralla lähetän turistit Viikkiin, tosin se on pakko tehdä tulkin kanssa - kaikki tekstit ovat suomeksi.

Toivon, että joku keksii alkaa käydä Maatalousmuseossa. Ja lupaan itse käydä myös Yliopiston uudessa tulevassa museossa, joka rakennetaan Tähtitorninmäelle vanhaan Observatorioon. Heti ensi syksynä. Ja sitä ennen luen Kunnaksen Avaruus-kirjan.

***

Dublinissa mietin joskus, miksei Suomessa juurikaan ole kirjailijoista kertovia museoita. Tietenkään Suomessa ei myöskään ole Joycen tai Yeatesin kaltaisia koko maailman kirjallisuushistorian klassikoita (Volter Kilpi tai Edith Södergran eivät ehkä samalla tavalla vedä modernismihifistelijöitä...). Mutta onhan meillä Aleksis Kiven synnyinmökki, Juhani Ahon Ahola, ja viime vuonna Sastamalaan avattu kirjamuseo Pukstaavi, minne ajattelin mennä kesällä (ellei Tanskan Louisiana-museo jotenkin vie kaikkea aikaa).

Dublinin kirjailijamuseoissa kerrotaan koko maan historiaa kirjailijoiden elämiin nivoutuneena. Irlannista muistan aina kreivitär Markieviczin hahmon, josta myös Helen Humphreys on kirjoittanut teoksessa Ethel on Fire ja johon törmäsin mm. Kilmainhamin vankilamuseossa.

Irlannin museoiden tarinat linkittyvät aina tavalla tai toisella sisällissotaan ja ajan kulttuuripiireihin, etenkin kirjailijoihin, jotka olivat poliittisesti hyvin aktiivisia itsenäisyyden puolesta - niin kuin Suomessakin.

Kirjailijoiden työ on kai aina ollut eräänlaista nykyajan tai nykyhetken dokumentointia - myös, kun kirjoitetaan historiasta tai tulevaisuudesta. Mutta itse kirjailijoita ei Suomessa perinteisesti dokumentoida museoihin, vaan toisiin kirjoihin ja arkistoihin. Meillä ehkä kirjallisuus- ja kulttuurilehdet sekä kirjastot ovat eräänlaisia kirjallisuuden museoita, joissa kirjoittajat nostetaan esiin ja joiden kautta he pysyvät muistettuina.