Paluuta, vol. xxxx. Ostettuja asioita

Monta omenaa. Aika monta omenasiideriä. Yksi jäätelö. Uusia perunoita. Pullaa. Paprika. Ruisleipää.

Paljon tomaatteja. Paljon sipulia. Tuoretta chiliä. Kalaa. Avokadoa. Mielettömästi paistettavaa juustoa. Papuja. Pinaattia. Olutta. Vettä. Kananmunia. Kaksi ananasta (joista toinen oli ihan ok).

Jostakin syystä nuo omena-asiat, makeat ja ruis ovat ainoita juttuja, joita olen keksinyt suomalaisesta supermarketista hankkia hienoina ylellisyystuotteina, joita vailla olin puoli vuotta.

Sen sijaan valmistamani ruokalajit ovat olleet seuraavia, edelleen:

Tomaatti-sipulikastiketta. Pinaatti-juusto-chilikastiketta (gboma). Papumuhennosta. Palmuöljyssä paistettua juustoa (kun savustettu afrikkalainen fromage peulh loppui, piti siirtyä halloumiin, siinä on melkein sama rakenne). Patonkia ja avokadoa. Patonkia ja tuoretta chiliä. Patonkia ja munakasta. Avokadoa ja suolaa. Avokadosalaattia.

Kohta loppuvat kotijuuston lisäksi maniokkijauho (gari) ja palmuöljy, ja mikä pahinta, G:n chili-inkivääri-neilikkajauhe, jota pitää laittaa kaikkiin ruokiin. Pitää mennä tutkimusretkelle Hämeentien kauppoihin.

Kuvan dakoin ei ole tietenkään minun, se on G:n ja S:n Grand-Popossa tekemää. Mutta osaan, jos vaan maniokkijauho riittää ja jostakin päin Suomea löytyy karppi.

Paluuta, vol. xxx

Kävelin näinä kotoutumispäivinä Kiasman ohi ja näin Ars11 -mainoksen "Muuttaa ajatuksesi Afrikasta ja nykytaiteesta", ja ajattelin, että onhan Afrikasta paljon ajatuksia muutettavana.

Cotonoun Fondation Zinsou:n kesänäyttely oli vähän samalla teemalla, mutta siellä ei puhuttu Afrikasta (ei tarvinnut, oltiin Afrikassa), vaan pelkästään nykytaiteesta. Nykytaiteen kantaaottavuudesta, skandaalimaisuudesta, transgressiivisuudesta. Zinsou on Cotonoun niitä ultramoderneja paikkoja, jotka voisivat sijaita missä tahansa suurkaupungissa maailmalla, vain Cotonoun kaoottinen liikenne ulkopuolella paljastaa maanosan. Hassua, että taiteella on samanlaiset tyylikkäät puitteet nykyään lähes missä tahansa, vaikka taiteilijathan yleensä ovat niitä, jotka muistuttavat toisiaan kulttuurirajojen yli: toimivat sanansaattajina, keskustelun herättäjinä, yhteiskunnan ravistelijoina, diagnostikkoina - puitteista välittämättä.

Moni tapaamani beniniläinen ja togolainen taiteilija käski "antamaan raportin Afrikasta" palattuani Suomeen. En ole vielä käynyt Kiasmassa, mutta ehkä Ars-näyttelyn vähän hassulla otsakkeella on sama tarkoitus. Kohtaamisten mahdollistaminen on tärkeintä. Vieraan muuttaminen tutuksi, stereotypioiden rikkominen.

Sinänsä ajattelen, että tämä on helppo tehtävä, sillä ainakin "minun" Afrikkani merkitsee välittömimpiä, lämminsydämisimpiä ja ajattelevimpia ihmisiä, joita olen koskaan tuntenut. Toimeentuloon liittyvistä ongelmista huolimatta, tai ehkä niiden takia, lähes kaikilla tapaamillani ihmisillä oli hyvin syvä näkemys maailmasta, yhdessäolosta, kulttuurien ja uskontojen kohtaamisista, ihmisen suhteesta luontoon - ja aikaa etsiä ratkaisuja keskustelemalla yhdessä. Siksi kai kohtaamani taidekin usein oli yhteiskunnallista ja kantaaottavaa - keskustelua herättävää.

Samojen toimeentuloon liittyvien ongelmien, ja maahantuloon liittyvien rajoitusten, takia moni afrikkalainen ei pääse tänne, keskusteluja on siksi vähemmän, ja vierautta. Tämä toispuoleisuus muuttuu hiljakseltaan, mutta vakaa uskoni on, että se muuttuu kyllä jos ihmiset täällä, etenkin päättävät ihmiset, osaavat vain kuunnella. Siksi kai tarvitaan myös Kiasman raflaavia näyttelyotsikoita.

Heinäkuu

Helsinki on kaunis.

Minan sanat, älkää kadotko

Löysin tällaisen sanaston. Se on ewestä, mutta minan sanat ovat monesti samoja. Yritän olla unohtamatta. Listasta puuttuu "enyonto" - todella hyvä, "nam" - anna, "fifi" - heti, "fii" - tänne, täällä sekä jäähyväistervehdykset: "eizande", "eiso" - nähdään pian, huomiseen.

"Kyllä" on eweksi ihana "yo" eli "jooo" - ja minaksi myös yhtälailla mainio, pitkä, tarmokas "eeeeee" tai "ehhheah" niin kuin yllä olevan postauksen litterointi ilmaisee.

Mutta kun yritin selittää itä-Afrikassa paljon oleskelleelle ystävälle, minkälainen kieli mina oikein on, en saanut oikein mitään sanottua. Tuntuu, että jo nyt kielen painot katoavat. Samoin beniniläinen tapa puhua ranskaa. Pitäisi tulla vastaan joku, jolta voisi kysyä että "tu vas où comme ça?" - mihin sä noin menet? - ja tarkoittaa vain että minne olet menossa.

Kotiin palatessa sattuneita asioita

Yritin Pariisissa ehdottaa, että pitää ensi tilassa rikkoa 50 euron seteli, jotta ei jäädä pulaan sen kanssa jossakin kaupassa ja että saadaan pikkurahaa. Mihinköhän mopotaksiin olin hyppäämässä? Ja sitä paitsi, ravintoloissa ja kaupoissahan on vaihtokassat.

Olin myös unohtanut maitokahvin olemassaolon - tai että sitä saa mistä tahansa ja helposti. Ja ettei sitä koskaan ole Pariisissa kutsuttu café au lait'ksi.

Vähitellen huomaan, että monet viime syksynä tai talvena sattuneet tai kuullut asiat ovat kadonneet mielestä. Ikään kuin Afrikka olisi syönyt aikaa menneisyydestä. Ehkä siirtymä -20 asteisesta Helsingistä ja joulukuun pimeydestä +30 asteiseen Beniniin oli aivoille liikaa: onkin vain viime kesä, Afrikka, tämä kesä - ei mitään lunta tai kylmää siinä välissä.

Kylmyys. Pariisissa oli jäätävän kylmä, Helsingissä on jäätävän kylmä vaikka on heinäkuu.

Kotona, Pariisin kautta

Suomessa on kylmä. Kylmä. Vaikka on heinäkuu. Ihmetyttää myös se, että taivas ei liiku. Grand-Popossa saattoi olla pilvistä, mutta pilvet katosivat pian polttavan auringon alta. Kauppaan en ole vielä uskaltautunut, en oikein tiedä mitä ostaisin.

Kävin kotiinpaluumatkalla Pariisissa. Siellä ihmetyttivät katukivet ja kylmä asfaltti. Seinen rantaa pitkin tasaisin väliajoin ajelevat yksinäiset merkkiautot. Ja miten kuulas aamuaurinko oli. Muistan, miten ihastelin joskus lauantai-aamujen lenkkeilijöitä ja rattaita työntäviä perheitä puistoissa. Nyt se kaikki tuntui sympaattisen oudolta. Täällä pitää viettämällä viettää vapaa-aikaa. On työt ja vapaa, arki ja viikonloput, toimistot ja ulkoilma, yksinäisyys ja ystävät. Ei niin, että koko ajan tehtäisiin töitä ja levättäisiin kun siltä tuntuu. Ja tavattaisiin kaiken aikaa tuttuja ja tuntemattomia, juteltaisiin, ihmeteltäisiin yhdessä.

Euroopassa ehkä vain puutarhurit, taksikuskit ja torimyyjät saavat tehdä samaa kuin kollegat Afrikassa. Tosin paremmalla palkalla.

Mutta kaunishan Pariisi oli, ja Helsinki, eri tavalla vain kuin Länsi-Afrikka. Siellä ei ole monumentteja ihailtavina niin kuin täällä, vain ihmisiä, ihmisiä ja torikojuja ja -kujia ja palmuja ja hiekkateitä. Ja sitä lämpöä, inhimillistä ja ilmastosta johtuvaa.