Katkos hulluuden hiljaisuudessa - Kellokosken prinsessasta

Michel Foucault kirjoittaa History of Madness:issä, että mielen sairaus on jotakin, joka ei enää ole kommunikoitavissa. Ei ole olemassa kieltä tai ilmaisua, jolla irrationaalinen kääntyisi rationaalisen ymmärrettäväksi - "hullu" on tuomittu hiljaisuuteen, ja "terve" lähestyy häntä ainoastaan lääketieteen ja psykiatrian sairausmääritelmien kautta:

In the serene world of mentall illness, modern man no longer communicates with the madman: on the one hand, the man of reason delegates the physician to madness, thereby authorizing a relation only through the abstract universality of disease; on the other, the man of madness communicates with society only by the intermediary of an equally abstract reason which is order, physical and moral constraint, the anonymous pressure of the group, the requirements of conformity. As for a common language, there is no such thing --- a broken dialogue --- . The language of psychiatry, which is a monologue of reason about madness, has been established only on the basis of such a silence. (Foucault, preface on History of Madness.)

Arto Halosen Prinsessa-elokuvassa Kellokosken mielisairaalan "prinsessa", Anna Lappalainen taistelee nimenomaan oman äänensä puolesta - lääketieteen diskursseja ja "modernia" lääkärihahmoa vastaan. Hän kieltäytyy kielestä ja puheesta, joka teeskentelisi rationaalista ja jossa hän alistuisi fyysisten ja moraalisten rajoitteiden, ryhmän paineen ja säännönmukaisuuden vaateiden alaiseksi. Hän pitää kiinni roolistaan prinsessana, ja tulee samalla tulee luoneeksi myös muille mahdollisuuden omaan kieleen.

Elokuvassa esitetty taistelu on paitsi Annan ja lääkäreiden, myös eri lääketieteen diskurssien välinen. Yksi näkee vain sairauden ja tieteen edistyvät keinot, toiset puolestaan sen, miten Annan "hulluus", hänen takertumisensa kuninkaallisen lempeyden ja armon olemukseen, pitää paitsi hänet itsensä onnellisena, myös vapauttaa muita potilaita kuoristaan.

Annan mielikuvitusleikki tarjoaakin koko Kellokosken sairaalalle tilan hahmottaa maailmaa, hulluutta ja myös henkilökohtaisia kokemuksia uuteen tapaan. Kärsivä "vapaaherratar" löytää Annan hovineitona toimimisesta lohtua itselleen, nuori poika saa äänen ja lääkärit ja sairaanhoitajat tuntuvat kuulevan hulluuden puhetta aivan uuteen tapaan - ainakin siinä määrin, kun se ilmenee niin elinvoimaisena ja rikkaana kuin Annalla. Jopa Kellokosken kylä herää kommunikoimaan mielisairaalan ja sen potilaiden kanssa.

Prinsessa-elokuva on siloitellun kaunis, lempeä ja koominenkin mutta myös aiheen vakavuus pääsee esiin kaikella painollaan. Elokuva malttaa keskittyä pieniin asioihin, henkilöihin, kokemuksiin. Prinsessaa ei ole liikaa dramatisoitu tai juonellistettu, pääosassa ovat sairaalan ihmisten arki ja sen taustalla lääketieteen historia, surulliset tarinat esimerkiksi siitä, miten lobotomia muuntaa ateistisen toisinajattelijan motoriikaltaan epävarmaksi olioksi, joka tosiaan elää syvässä, hulluksi tuomitun hiljaisuudessa. Prinsessan sanoma onkin, että elämän mielekkyys on sidoksissa siihen, millainen kieli, ilmaisun ja ajattelun vapaus, yksilölle sallitaan - ei siihen, keneksi hän kuvittelee itsensä tai ihmiset, jotka ympäröivät häntä. Tai kuten skitsofreniaa sairastanut Maria Vaara on kirjoittanut:

Mielen sairaus ei ole mitään hulluutta, houretta tai harhaa. Sen täytyy olla elävän ihmisen tapa kokea asiat luonnon omilla tavoilla. Mutta ehkä siihen joutuu vain ohutihoinen, se, jota tavaraelämänkatsomus ja kilpajuoksun ahneus ei ole kokonaan kovettanut. (Maria Vaara 1981 Tulilintu, 8.)