Afrikan valmisteluja

Ensi kevään suunnitelmat menivät muutama viikko sitten uusiksi, kun kuulin että sain CIMO:n harjoittelupaikan Villa Karoon Beniniin, Länsi-Afrikkaan. Nyt ajatukseen alkaa vihdoin tottua. Olen lukenut matkaoppaita, blogeja, Villa Karon jäsenlehtiä, puhunut ihmisten kanssa, katsonut dokumentteja.

Ajattelu alkaa kääntyä pitkästä aikaa ranskaksi ja mieli rekisteröi nopeasti varsinkin afrikkalaistaustaisen ranskan busseissa ja ratikoissa (vaikka eikai täällä Helsingissä ketään Beninistä ole, Norsunluurannikolta ehkä ennemmin, sama kuin Pariisissa). Tästä kylmyydestäkin ajattelee vaan, että kohta se muuttuu: kohta on ympärillä aurinkoa, tuulta, hiekkaa ja meren kohinaa. Ihan toinen maailma.

Villa Karo on Guineanlahden rannalla Grand-Popo:n kylässä, joka (eri lähteiden mukaan) sijaitsee 65-85 km päässä suurkaupunki Cotonousta (katsoin itse Google Earthista - 85 km oli lähempänä totuutta). Togon raja on ihan lähellä, eikä englanninkielinen Ghanakaan ole kaukana.

Lähden tammikuun 2. päivä. Lennän Pariisin kautta Cotonouhun ja lennot kestävät välilaskuineen runsaat 12 tuntia. Aikaero Suomeen on sama kuin Pariisiin, -1h. Cotonoussa odottaa hotelliyö ja seuraavana päivänä valoisalla ajomatka Grand-Popo:on. Toisin kuin Ranskaan muutossa neljä vuotta sitten, kerrankin tiedän minne olen menossa. Vaikka päämääränä onkin ihmeellinen Afrikka. Mietin, olisinko hölmö ja raahaisin Karen Blixenin romaanit mukanani Beniniin... Villa Karossa on kyllä kirjasto, kirjoja ei varmasti tule ikävä. Tänään ei pelota yhtään, viime viikolla vähän enemmän. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki alkaa olla niin hyvällä mallilla. Lisäksi olen lukenut Guide du routard: Afrique de l'Ouest:iä ja sen hotelli- ja ravintolasuosituksia - oppaan eksaktit hinnat ja neuvot ovat rentouttavia, vaikka totuus paikan päällä lienee toisenlainen.

Lukemisen ja keskustelujen lisäksi matkavalmistelut ovat menneet seuraavaa rataa:

Hain aluksi rokotukset, jotta sain todistuksen keltakuumerokotuksesta (Stamaril, 35e). Sivussa pistettiin myös aivokalvontulehdus (Menveo, 69e uusi, kallis rokote, joka ilmeisesti takaa pidemmän suojan) ja ensimmäinen osa hepatiitti a+b:tä (Twinrix, à 43e - näitä pitää ottaa yhteensä kolme! Kallista).

Parin viikon päästä piikitytän vielä toisen osan hepatiitteja, polion ja jäykkäkouristuksen (polio ja jäykkis ovat onneksi ilmaisia), saan reseptin malarialääkkeisiin, aloitan ne sekä käyn lääkäriltä anelemassa allergiareseptejä ja lisäneuvoja mahdollisia infektioita varten. YTHS:llä oli loistava rokotus- ja matkailuneuvonta kaikkine ohjeineen ja malarialääkkeistäkin tuntuu (näin etukäteen) että valittiin terveydenhoitajan kanssa paras mahdollinen. Kalliin Malaronen ja hassuja tuntemuksia monille aiheuttaneen Lariamin sijaan päädyttiin doksisykliiniin, joka aiheuttaa "vain" aurinkoherkkyyttä ja hiivatulehdusta.

Eilen sain vihdoin varattua matkat ja pääsin lähettämään viisumianomuksen. Kööpenhaminan Beninin konsulaattiin lähti kirjatussa ja vakuutetussa kirjeessä hakemus, valokuvat, passi, keltakuumetodistus, maksu viisumista ja palautuskuori 100 DKK:n palautusmaksulla. Luotan, että saan passini takaisin - jäihän se viime kesänä Venäjänkin konsulaattiin, mutta palautui erinäisten jonottamisten jälkeen takaisin oikeisiin käsiin. Kuulin, että Kööpenhaminassa ollaan niin tunnollisia, että sieltä on tullut jopa kolikoita takaisin viisumin ja passin mukana.

Nyt pitää enää sopia käytännön asioista - tulemisista, menemisistä ja asumisista - Villa Karon väen kanssa. Ja pakata: lääkkeitä, hygieniaa, elektroniikkaa, Heideggeria, josta ajattelin kirjoittaa esseetä vapaa-ajalla. Villa Karon nykyiseltä harjoittelijalta sain rohkaisevia uutisia, joiden mukaan mokkula toimii paikan päällä. Pääsen siis varmaankin päivittämään blogia - varmaan jopa aktiivisemmin, kun on taas kerrottavaa. Löysin myös netistä afrikkalaisen operaattorin, joka myy nettitikkuja: "MoovInternet - Une connexion de qualité qui vous suit partout!" Toivotaan näin, jos vaikka tulee tarve laajemmallekin netin käytölle.

Katkos hulluuden hiljaisuudessa - Kellokosken prinsessasta

Michel Foucault kirjoittaa History of Madness:issä, että mielen sairaus on jotakin, joka ei enää ole kommunikoitavissa. Ei ole olemassa kieltä tai ilmaisua, jolla irrationaalinen kääntyisi rationaalisen ymmärrettäväksi - "hullu" on tuomittu hiljaisuuteen, ja "terve" lähestyy häntä ainoastaan lääketieteen ja psykiatrian sairausmääritelmien kautta:

In the serene world of mentall illness, modern man no longer communicates with the madman: on the one hand, the man of reason delegates the physician to madness, thereby authorizing a relation only through the abstract universality of disease; on the other, the man of madness communicates with society only by the intermediary of an equally abstract reason which is order, physical and moral constraint, the anonymous pressure of the group, the requirements of conformity. As for a common language, there is no such thing --- a broken dialogue --- . The language of psychiatry, which is a monologue of reason about madness, has been established only on the basis of such a silence. (Foucault, preface on History of Madness.)

Arto Halosen Prinsessa-elokuvassa Kellokosken mielisairaalan "prinsessa", Anna Lappalainen taistelee nimenomaan oman äänensä puolesta - lääketieteen diskursseja ja "modernia" lääkärihahmoa vastaan. Hän kieltäytyy kielestä ja puheesta, joka teeskentelisi rationaalista ja jossa hän alistuisi fyysisten ja moraalisten rajoitteiden, ryhmän paineen ja säännönmukaisuuden vaateiden alaiseksi. Hän pitää kiinni roolistaan prinsessana, ja tulee samalla tulee luoneeksi myös muille mahdollisuuden omaan kieleen.

Elokuvassa esitetty taistelu on paitsi Annan ja lääkäreiden, myös eri lääketieteen diskurssien välinen. Yksi näkee vain sairauden ja tieteen edistyvät keinot, toiset puolestaan sen, miten Annan "hulluus", hänen takertumisensa kuninkaallisen lempeyden ja armon olemukseen, pitää paitsi hänet itsensä onnellisena, myös vapauttaa muita potilaita kuoristaan.

Annan mielikuvitusleikki tarjoaakin koko Kellokosken sairaalalle tilan hahmottaa maailmaa, hulluutta ja myös henkilökohtaisia kokemuksia uuteen tapaan. Kärsivä "vapaaherratar" löytää Annan hovineitona toimimisesta lohtua itselleen, nuori poika saa äänen ja lääkärit ja sairaanhoitajat tuntuvat kuulevan hulluuden puhetta aivan uuteen tapaan - ainakin siinä määrin, kun se ilmenee niin elinvoimaisena ja rikkaana kuin Annalla. Jopa Kellokosken kylä herää kommunikoimaan mielisairaalan ja sen potilaiden kanssa.

Prinsessa-elokuva on siloitellun kaunis, lempeä ja koominenkin mutta myös aiheen vakavuus pääsee esiin kaikella painollaan. Elokuva malttaa keskittyä pieniin asioihin, henkilöihin, kokemuksiin. Prinsessaa ei ole liikaa dramatisoitu tai juonellistettu, pääosassa ovat sairaalan ihmisten arki ja sen taustalla lääketieteen historia, surulliset tarinat esimerkiksi siitä, miten lobotomia muuntaa ateistisen toisinajattelijan motoriikaltaan epävarmaksi olioksi, joka tosiaan elää syvässä, hulluksi tuomitun hiljaisuudessa. Prinsessan sanoma onkin, että elämän mielekkyys on sidoksissa siihen, millainen kieli, ilmaisun ja ajattelun vapaus, yksilölle sallitaan - ei siihen, keneksi hän kuvittelee itsensä tai ihmiset, jotka ympäröivät häntä. Tai kuten skitsofreniaa sairastanut Maria Vaara on kirjoittanut:

Mielen sairaus ei ole mitään hulluutta, houretta tai harhaa. Sen täytyy olla elävän ihmisen tapa kokea asiat luonnon omilla tavoilla. Mutta ehkä siihen joutuu vain ohutihoinen, se, jota tavaraelämänkatsomus ja kilpajuoksun ahneus ei ole kokonaan kovettanut. (Maria Vaara 1981 Tulilintu, 8.)

Angels in America on Helsingissä!

Jumala on lähtenyt, eikä hän tule takaisin

Eletään 1980-luvun puoliväliä, Millenium lähestyy ja maassa ja taivaassa järisee. Ihmiset liikkuvat liikaa: kaikki on lisääntyvää kehitystä, muutosta, kasvua. Pitäisi pysähtyä. Tony Kushnerin Angels in America laskee maan päälle enkelin pelastamaan Amerikan kaaokselta ja tuholta.

Alppilaan, Porvoonkadun Makuunin entisiin tiloihin on rakennettu teatterisali, jossa suomalaisporukka esittää Tony Kushnerin upeaa näytelmää. Ja ihme kyllä, Johanna Freundlichin ohjaama teatteriversio vetää mennen tullen vertoja Meryl Streepin, Al Pacinon, Emma Thompsonin ja Mary-Louise Parkerin tähdittämälle HBO:n sarjalle.

Ennen näytelmää mietin eniten sitä, onko teksti maltettu pitää ennallaan. Ja tietenkin enkeliä. En pettynyt kummankaan suhteen. Teksti on vanha tuttu ja teatterisalissa Amerikan enkelin saapuminen hiviin sairastuneen Priorin luokse, käskemään tätä pysäyttämään inhimillisen kehityksen, on vielä vaikuttavampi kuin televisiossa. Lavastus, valot ja äänet ovat upeat ja Krista Kosonen ihan oikeasti vetää vertoja Emma Thompsonille.

Teatterissa enkelin suhdetta näytelmän ihmisten elämään oli lisäksi jollakin tapaa helpompi hahmottaa. On juutalaiset, joka "uskovat vain syyllisyyteen"; Amerikka "josta enkelit ovat kadonneet"; sekopäisen ja samalla niin kirkkaan Harperin kaikkialla diagnosoima "otsonikato"... Angels in America kertoo perinpohjaisesta uskon katoamisesta maailmassa, jossa homot elävät sorrettuina, sukupolvia kuolee aidsiin ja valtio ja yhteiskunta ovat läpensä korruptoituneet. Ja silti on Priorin, Harperin ja Belizen yhdessä jakama usko maailman ihmeellisyyteen ja outouteen, New Yorkiin muuttavat mormonit ja muurit, jotka murtuvat. Sekä enkelit, jotka elävät taivaassa, joka muistuttaa San Fransiscoa.

---------

Näin eilen Kanye Westin videon (Amerikan enkelillä olisi pitänyt olla tämän feenikslinnun siivet), jossa saapuu jälleen yliluonnollinen olio tarkastelemaan haljennutta yhteiskuntaa: